Karjalaisperheen sukukronikka

15/06/2015

Kirjat

Jyrkinen Pekkai kirja

Pekka Jyrkinen: ”A’  hyväpä tuli” – karjalaisperheen selviytymistarina. 2015.

ENSI KATSELULLA Pekka Jyrkisen teos tuo mieleen ulkoasuineen ja taidokkaasti toteutettuine taittoineen (Minna Akiola, Akiola-Media) upean lahjakirjan. Myös kirjan nimi herättää kiinnostusta – siitäkin huolimatta, että evakkoon joutuneiden karjalaisten selviytymistarinoita on vuosien mittaan ilmestynyt hyvin monia – sekä faktaa että fiktiota.

Kirjan alku on varsin lupaava sekin – vaikka siis kyseessä on kuvaus yhdestä suvusta ja yhdestä perheestä, sen ei tarvitsisi merkitä sitä, ettei yksityinen laajentuisi yleiseksi. Tätä odotin, koska kirjan alussa Jyrkinen otti esiin oman suvun lisäksi runsaasti muitakin henkilöitä perheen syntysijoilta, rajan taakse jääneen Impilahden ja erityisesti Ruokojärven kylän piiristä.

Ruokolahden kylän kartta. Nämä tienoot Jyrkisen suku joutui jättämään itärajan taakse... (Kuva/Photo:  käsiteltävästä teoksesta)

Ruokolahden kylän kartta. Nämä tienoot Jyrkisen suku joutui jättämään itärajan taakse…
(Kuva/Photo: käsiteltävästä teoksesta)

MUTTA JÄNNITE ei kestä kovin pitkään: tullaan takaisin täysin yksityiseen – palataan kertomaan kirjoittajan isän Väinö Jyrkisen elämäntaipaleesta ja perheen lapsista aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka: teos muuttuu perhekronikaksi, joka valitettavasti sekin tietyssä määrin hajoaa.

Hajonta laajenee vielä suuremmassa mittakaavassa, kun kirjoittaja innostuu sukutarinan sisällä kuvaamaan Suomen ortodoksisen kirkon kehnoa nykytilannetta, johon johdattajana hän selkeästi näkee emeritusarkkipiispa Johanneksen. ”Hänen [arkkipiispa Johanneksen] lähtökohtanaan oli tulkinta kanonisesta laista. Tulkinta johti ylimielisyyteen ja itsekeskeisyyteen…”

Itse asiassa iskut Johannesta kohtaan muodostuvat yhdeksi punaiseksi langaksi hyvin suuressa osassa teosta, ja valitettavinta on, että Jyrkinen ei vähimmässäkään määrin kykene objektiiviseen tarkasteluun.

Lisäksi jäin ihmettelemään Jyrkisen korostusta ortodoksisesta kirkosta liturgisena kirkkona, vaikka tottakin se on. Mutta käsitin, että Jyrkisen mukaan kanonit, kenties niiden noudattaminenkaan, eivät ole kovinkaan merkittäviä.

Tähän viittaa myös hänen laajasti selostamansa, jokin aika sitten suurta mediakohuakin aiheuttanut, leskeksi jääneen papin uudelleen avioituminen; Jyrkinen ei tunnu lainkaan käsittävän, miksi ao. pappi menetti pappeutensa. Aika järkyttävä oli myös kirjoittajan asennoituminen silloiseen hiippakuntapiispaan…

Kirjassa on erittäin runsas ja kiintoisa kuvitus. Kirjoittajan ja Terhi-puolison avioliittoon kruunaaminen. (Kuva/Photo:  käsiteltävästä teoksesta)

Kirjassa on erittäin runsas ja kiintoisa kuvitus. Kirjoittajan ja Terhi-puolison avioliittoon kruunaaminen.
(Kuva/Photo: käsiteltävästä teoksesta)

 

TÄSSÄ VAIHESSA lukijan on vakavasti pysähdyttävä miettimään, mihin kategoriaan kirja itse asiassa sijoittuu. Kahden lukukerran jälkeen – ensimmäisen hyvinkin intensiivisen, toisen ikään kuin kertauksena reunamuistiinpanot vielä kerran tarkistaen, mieleen tulee epävarma olo siitä, että kirja kuvaa kahdenlaisia ihmisiä – hyviksiä ja pahiksia.

Ei voi välttyä käsitykseltä, että hyviksiin kuuluvat Jyrkisen suvun edustajat ja muutamat muut heidän kaltaisensa ”syntyperäiset” ortodoksit; pahiksiin tämän ajattelutavan mukaan aivan erityisesti ”käännynnäiset” mainitun emeritusarkkipiispan, metropoliitta Ambrosiuksen – ja jopa rovasti Heikki Huttusen johdolla – mutta käännynnäisiähän he kaikki ovat, eivät ole imeneet ortodoksisuutta äidinmaidossa, vaikka hyvinkin vakavasti opiskelleet ja omaksuneet ortodoksisen kirkon opetuksen.

”’ ÄIDINMAITO-ORTODOKSISUUS ’ on kristillisyytenä avarakatseista, luontevaa, inhimillistä ja iloista”, Jyrkinen kirjoittaa – ja ainakin rivien välistä lukija ymmärtää, että ainoaa oikeaa ortodoksisuutta on karjalainen ortodoksisuus, johon hänen mukaansa liittyy myös suvaitsevaisuus.

Kumminkaan suvaitsevaisuus ei yllä kovin laajalle: Jyrkinen näyttää esimerkiksi paheksuvan sitä, Mikkelin kirkossa jumalanpalveluksiin osallistuvat ensisijaisesti vain kirkkoon liittyneet, maahanmuuttajat ja sukupuolisten vähemmistöjen edustajat, vaikka, Jyrkisen mukaan, ”karjalaisortodoksit ja heidän jälkeläisensä muodostavat seurakunnan enemmistön väkiluvusta”. Jyrkinen tuntuukin painottavan erityisen merkittävänä tunnelmaa jumalanpalveluksissa – ei esimerkiksi liturgiapalveluksen syvintä ja todellista merkitystä, Kristuksen kohtaamista eukaristiassa ja jokaisen ehtoollisen pyhään mysteeriin osallistujan yhteyttä toisiinsa.

OMAN PERHEEN ja suvun piirissä suvaitsevaisuutta kyllä esiintyy. Hämmentyneenä luin kuvauksen lapsenlapsen ”nimiäisistä”. Käsittääkseni nimiäisiksi sanotaan lapsen nimenantotilaisuutta silloin, kun lasta ei liitetä kasteen ja mirhallavoitelun kautta kirkon jäseneksi. Tämä ei tunnu vaivaavan Jyrkistä ollenkaan – toisin kuin kirkon kastettujen ja säännöllisessä yhteydessä kirkkoon elävien homoseksuaalisuus.

Kaiken edellä sanotun lisäksi minusta olisi varsin kohtuullista, että kun kirjoittaja epämääräisten huhujen ja toisen käden tietojen perusteella esittää ikäviä vihjauksia lähes jokaisesta piispastamme, hänellä olisi vankkoja todisteita vihjaustensa tueksi.

Mainitsen nämä esimerkit siksi, että ne mielestäni osoittavat kirjoittajan hyvin ristiriitaisen ajattelumallin, eikä hän ilmeisesti näe tai halua nähdä tätä ristiriitaa. Koska tämänkin teoksen perusteella selvästi voi huomata, että Jyrkisellä olisi annettavaa kirkkomme kehityksen kuvaajana, pidän hänen subjektiivista ja paikoittain ainakin vähäsen kaunaista suhtautumistaan hyvin valitettavana asiana.

 

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: