Eutanasia – ortodoksisia näkökulmia

Helmikuussa 2015 Simeon ja Hanna käsitteli useammassa kirjoituksessa aihetta Arvokas elämä ja hyvä kuolema. Nyt julkaistavassa artikkeliussa rovasti Heikki Huttunen tarkastelee laajasti eutanasiaa ortodoksisesta näkökulmasta.

Eutanasia on ajankohtainen keskustelunaihe monissa maissa. Sana tarkoittaa ”hyvää kuolemaa”, ja siitä on käytetty myös suomenkielistä nimitystä ”armomurha”. Nämä ilmaisut kertovat, millä välillä keskustelu liikkuu. Yhtäältä on kysymys kuoleman luonnollisuudesta ja ihmisen oikeudesta siihen, kun elimistö on tiensä päässä. Toisaalta kysytään, ulottuuko tämä oikeus aktiiviseen itsemurhaan ja missä määrin toinen ihminen voi siinä avustaa.

Oikeus kuolla

Arvostettu kansainvälinen uutislehti Economist ottaa voimakkaasti kantaa laajasti ymmärretyn eutanasian puolesta 27.6.2015 ilmestyneessä numerossaan pääkirjoituspalstalla ja monisivuisessa artikkelissa. Ajallemme tyypillisellä tavalla lehti vertaa armomurhakeskustelua ihmisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kehitykseen viime vuosikymmeninä. Se korostaa vapauden ja itsemääräämisoikeuden merkitystä ja sitä, kuinka ne lisäävät elämän arvoa. Sekulaarissa yhteiskunnassa ei pääkirjoituksen mukaan voida käyttää sellaisia perusteita kuten elämän pyhyys tai kärsimyksen merkitys.

Aihetta käsittelevä uutisjuttu raportoi eri länsimaissa käyttöön otettuja säädöksiä ja pitää parhaimpana mahdollisimman laajaa oikeutta eutanasiaan. Sillä tarkoitetaan ihmisen oikeuttaa päättää elämänsä, vaikka sairaus ei vielä olisi terminaalivaiheessa tai kyseessä olisi psyykkinen sairaus. Tämän näkemyksen mukaan oikeus eutanasiaan koskee myös lapsia. Perusteena on kärsimyksen sietämättömyys ja sen jatkuminen vailla helpotusta. Lehti toteaa vastustajien argumentit, kuten vaaran että ulkopuolelta päätetään onko elämä arvokasta tai että hoitokustannusten säästämiseksi suositellaan kuolemaa. Economistin mukaan kokemukset niistä maista, joissa on sallittu laajin oikeus eutanasiaan, nämä vaarat on vältetty.

Ortodoksinen keskustelu

Eutanasia on tyypillinen etiikan uusi kysymys, josta ortodoksisilla kirkoilla ei ole yhteistä, yksiselitteistä kantaa. Sen sijaan voi löytää joidenkin paikalliskirkkojen sekä eräiden piispojen, teologien ja ortodoksisten ajattelijoiden kannanottoja.

Vainot ja vapauden rajoitukset, jotka ovat kuuluneet kaikkien ortodoksisten kirkkojen historiaan eri vuosisatoina, ovat jättäneet Idän kirkon ilman välineitä käyttää keskitettyä opillista määräysvaltaa. Tämän tosiseikan myönteinen seuraus on, että millään taholla ei ole velvoitetta eikä oikeutusta kiirehtiä antamaan lopullista ja täydellistä ortodoksista vastausta monimutkaisiin eettisiin kysymyksiin, joita luonnontieteen ja sen sovellutusten nopea kehitys synnyttää. Asiaintilan kielteinen seuraus on, että yksittäiset, yleensä omatekoiset ohjaajavanhukset, rippi-isät tai paikalliset piispat saattavat esiintyä erehtymättöminä etiikan määrittelijöinä, vailla riittävää luonnontieteellistä tai teologistakaan asiantuntemusta. Kirkkoisien suhtautuminen tieteen kehitykseen oli myönteinen, ja heidän teologiassaan usko yhdistyy luonnontieteeseen ja filosofiaan.  Venäjän uskonnonfilosofinen liike löysi kirkkoisät uudelleen 1800-luvun lopulla ja palautti ortodoksiseen teologiseen ajatteluun luovuuden ja rohkeuden tarkastella uusia tieteen ja etiikan haasteita ennakkoluulottomasti.

Eutanasia on tyypillinen kysymys, josta ortodoksit esittävät näkemyksiä lääketieteellisen ja teologisen asiantuntemuksen eri tasoilta. Tällä hetkellä tunnetuin ortodoksinen etiikan tutkija on amerikkalainen, Holy Crossin teologisessa oppilaitoksessa lähellä Bostonia elämäntyönsä tehnyt Stanley Harakas.  Hän pohti eutanasiaa jo 1970-luvulla. Kreikan kirkon pyhä synodi julkaisi vuonna 2002 kiertokirjeen, joka käsitteli eutanasiaa. Se lienee seikkaperäisin ortodoksinen puheenvuoro asiasta. Se on saatavilla kreikan lisäksi myös englannin ja ranskan kielellä. Asiakirja ei ole virallinen ohje, vaan kirje ja keskustelun avaus. Sille ei annettu virallista asemaa, koska siinä todettiin, että eutanasiaan liittyy lääketieteen uusimman kehityksen synnyttämiä kysymyksiä, joihin ei haluttu ottaa lopullista kantaa. Piispat toivovat keskustelua eutanasiasta eri näkökulmista. Asiakirjasta näkyy paitsi kirkkoisien teologian asiantunteva käyttö, myös se, että Kreikan piispojen ja näiden avustajien joukossa on lääketieteen ja hoitotyön ammattilaisia.

Kuolema murhenäytelmänä

Elämä ja kuolema ovat luonnollisesti uskonnon ja filosofian ytimessä. Elämä on kristinuskon mukaan lahja Jumalalta ja osallisuutta Häneen, elämän alkulähteeseen. Kuolema, ruumiin ja sielun yhteenliittymän hajoaminen, nähdään murhenäytelmänä, joka ei kuulu Jumalan alkuperäiseen, hyvään luomistyöhön. Se on seurausta synnistä, joka pirstoo ja heittää erilleen elämän lähteestä. Kuolemaa ei kukaan voi langenneessa maailmassa välttää, ja sen tehtävä on ortodoksisen ajattelun mukaan tuoda päätös kivulle ja pahuudelle, joista kuoleva kärsii. Kuolema takaa sen, että pahuus ei saa kuolemattomuutta. Elämän antaa Jumala ja Hän myös sallii kuoleman; ihminen ei päätä omasta syntymästään eikä hänellä ole lupa järjestää omaa tai kenenkään muunkaan kuolemaa. Kristinuskon mukaan kuolema ei kuitenkaan ole loppu vailla ulospääsyä, vaan väylä uuteen vaiheeseen. Tämä elämä nähdään valmistautumisena tuonpuoleiseen, ja tässä elämässä tehdyillä valinnoilla on merkitystä yli kuoleman rajan. Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta jokaisen ihmisen kuolema on tarkoitettu olemaan pääsiäinen – pääsy elämään, jota pahuus, synti, kärsimys ja kuolema eivät rajoita.

Itsemurha on perinteisesti nähty äärimmäisenä syntinä. On ajateltu, että elämän lahjan tietoinen hylkääminen on sitä, mistä evankeliumissa puhutaan syntinä Pyhää Henkeä vastaan. Kirkko on ankarasti vastustanut sellaisia näkemyksiä, joiden mukaan ihminen voi oikeutetusti päättää oman elämänsä lopettamisesta. Siksi itsemurhan tehneitä ei perinteisesti ole siunattu kirkossa eikä haudattu kirkkomaahan. Kanonisesta traditiosta löytyy kuitenkin säädös, jossa todetaan järkkyneessä mielentilassa, kuten syvässä masennuksessa tehdyn itsemurhan olevan eri asia.

Stanley Harakas pukee sanoiksi klassisen ortodoksisen ajattelun oikeudesta kuolemaan. Hän toteaa, että Jumala on elämän antaja ja että ihmisen tehtävä on aina suojella tätä lahjaa – omaa elämäänsä ja kaikkea elämää. Sairautta ja kuolemaa vastaan on taisteltava viimeiseen asti. Kuolemalla on kuitenkin tehtävänsä, koska ilman sitä sairastavan kärsimys ei koskaan päättyisi. Niinpä kuolevan elimistön toimintaa ei ole syytä pitkittää keinotekoisilla toimilla, jos ne eivät kuitenkaan toisi terveyttä takaisin. Tällainen päätös tulisi aina tehdä potilaan, hänen omaistensa ja hoitavien lääkäreiden kesken yhdessä, parhaan lääketieteellisen asiantuntemuksen pohjalta ja hengellisen pohdinnan tuella.

Kreikan piispat korostavat ihmiselämän jumalallista alkuperää. He toteavat, että kaikki yritykset määritellä ihminen vain ihmisen oman tahdon, ajattelun tai päätöksen keinoin riisuu ihmisyydeltä pyhyyden. Biologinen elämä ei määrittele ihmisen koko olemassaoloa. Maanpäällisen elämän päämäärä on jumaloitumisen mahdollisuus ja sovitus katumuksen kautta. Ilman hengellistä ulottuvuutta ihmisen biologisen elämän ylläpitäminen menettää merkityksensä ja kuolema määrittää sen rajat. Sekulaari kuoleman määritelmä pitää eutanasiaa oikeutena eikä näe sitä tapahtumana, jossa ihmiselämä astuu biologisen olemassaolon tuolle puolelle. Kuolemasta voi tämän näkemyksen mukaan päättää ihminen eikä yksinomaan Jumala.

Kivun merkitys

Kristinuskon käsityksen mukaan elämä on jumalallinen lahja, jota kuuluu kunnioittaa. Kunnioitus edellyttää pyrkimystä ylläpitää elämän laatua ja varjella sen pituutta.

Nykylääketiede kykenee hoitamaan tehokkaasti ja melko pysyvästi useimmankaltaisia kipuja.  Kreikan piispat toteavat, että myös tästä syystä lääkärien tieteellisen koulutuksen ja osaamisen on oltava ajan tasalla. Tarvitaan myös muiden hoitotyön ammattilaisten huolenpitoa ja omaisten läsnäoloa ja sen tuomaa lohtua, jotta potilas voisi kestää fyysiset ja psyykkiset kivut. Rakkaus edellyttää, että potilaasta huolehditaan kaikin keinoin.  Ei voida sallia, että tämä kärsisi riittävän kipulääkityksen puutteesta. Piispat toteavat, että voi olla hyvä kulkea syvän kipulääkityksen kautta kuolemaan. Kirkko siunaa lääkärien pyrkimykset lievittää potilaan kipuja elämän viimeiseen hetkeen asti.

Kirkon näkemykseen kärsimyksestä liittyy myös toinen puoli. Kärsimys ei ole pelkästään koettelemus, vaan se voi olla myös siunaus. Ihmiselämää ei voi elää kärsimystä kokematta. Kärsimys voi auttaa ihmistä suuntautumaan kohti elämän olennaista arvoa ja pelastusta biologisen elämän tuolla puolen. Pyhän Gregorios Palamaan mukaan kärsimys on joskus parempi kuin terveys. Piispojen mukaan fyysinen kärsimys, samoin kuin eksistentiaalinen tuska, voi koitua ihmiselle hyväksi, koska se avaa olemassaolon rajat. Se voi opettaa nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja rakkautta, ja sen haasteet voivat valmistaa ikuisuuteen. Kärsimystä ei pidä etsiä, mutta kun se tulee osaksemme, on kaikin keinoin yritettävä kestää se. Kärsimyksen myönteinen tai kielteinen vaikutus riippuu asenteesta, jonka kärsivä ihminen omaksuu. Elämän pahimpienkin tilanteiden kohtaaminen on paras tapa valmistautua kärsimykseen.

Stanley Harakas kirjoittaa, että kirkon opetuksen mukaan on tehtävä kaikki mahdollinen parantumattomasta sairaudesta terminaalivaiheessa kärsivän ihmisen kipujen lievittämiseksi. Kristityn tehtävä on olla kärsivän vierellä. Olisi myös muistettava, että Kristus on oman ristintiensä kautta tullut sisälle ihmisen kärsimykseen, ja sen vuoksi on mahdollista löytää merkitys jokaisen ihmisen kärsimykselle, yhteys Kristukseen.

Kirkko tunnustaa ihmisluonnon heikkouden ja osoittaa myötätuntoa sitä kohtaan. Siksi kirkko syleilee aina jokaista sairasta ja rukoilee pääsyä kaikesta ”vaivasta, vihasta, vaarasta ja hädästä”. Kirkko toivoo, että ihmiselämän päätös olisi ”kivuton, kunniallinen ja rauhallinen”. Rukouspalveluksessa kuolevan puolesta pyydetään Jumalaa vapauttamaan kuoleman kautta kärsivä ihminen tuskista.

Ylösnousemustoivon valossa voi ymmärtää askeettia, joka kieltäytyy sairaalahoidosta. Se taas, joka ilman toivoa ja kärsivällisyyttä kieltäytyy lääketieteen tarjoamasta avusta ja hoidosta, lyhentää elämäänsä tuomittavalla tavalla.

Lääkäri elämän ylläpitäjänä

Hippokrateen valassa jokainen lääkäri lupaa: En tule antamaan kenellekään kuolettavaa myrkkyä, vaikka minulta sellaista pyydettäisiin, enkä neuvoa sellaisen valmistamiseen. Milloin lääkäri ei pysty parantamaan potilasta, hän tukee tätä taistelussaan lievittämällä kipua, helpottamalla pahaa oloa, rauhoittamalla pelkoja, jotta tämä kestäisi koettelemuksissa ja voisi elää arvokkaasti elämänsä viimeiset hetket.

Kreikan piispat toteavat, että lääketieteen kehitys on aiheuttanut traagisia tilanteita, joiden seurauksena täytyy kysyä, onko oikein lyhentää ihmisen elämää. Mutta on myös kysyttävä, onko oikein estää ihmisen kuolema. Hoidon ja lääkkeiden tekniikka ei ainoastaan pitkitä elämää, vaan joskus se myös pitkittää kuoleman prosessia.

On otettava huomioon psykologiset syyt, joiden takia jotkut saattavat toivoa eutanasiaa. Kysymys voi olla mielen epätasapainosta, fyysisen kivun pelosta tai elämänhalun menettämisestä ja pyrkimyksestä välttää joutumista taakaksi läheisille. Jos potilas kokisi, että hoitohenkilökunnan ja läheisten osoittama huolenpito ja rakkaus vastaavat näihin kysymyksiin, hän todennäköisesti ei toivoisi eutanasiaa. Parantumaton ja tuskallinen sairaus vaikuttaa aina potilaan psyykkiseen tasapainoon siinä määrin, että tämän on käytännössä mahdotonta ilmaista tahtoaan selvänäköisesti ja järkevästi. Lääkärin tehtävä on aina tukea potilaitaan näiden taistelussa terveyden ja eloonjäämisen puolesta. Jos se muuttuu kuoleman nopeuttamiseksi, vaikkakin myötätunnon nimissä, lääkärin ja potilaan suhde muuttuu olennaisesti, eikä ihmiselämä ole enää sen korkein arvo.

Piispat huomauttavat, että lääketieteellinen hoito ei ole hoitohenkilökunnan oikeus, vaan velvollisuus, joka perustuu potilaan toivomukseen. Lääkärillä on aina moraalinen velvollisuus tukea potilastaan, jotta tämä hyväksyisi hoidon, jonka tavoitteena on hänen elämänsä jatkuminen.  Hoitoa tulee jatkaa siihen asti, kunnes se aiheuttaa enemmän komplikaatioita kuin helpottaa potilaan oloa. Jumala sallii kärsimyksen elämässämme, mutta lääketieteen ei pidä aiheuttaa eikä pitkittää sitä. Elämän jatkuminen ja kivun lievittäminen tulee nähdä Jumalan tahdon valossa eikä päämäärinä sinänsä. Lääkärin ei pidä jatkaa elämää keinotekoisesti yli sen luonnollisten rajojen.  Äärimmilleen viedyt hoitotoimenpiteet johtavat välinpitämättömyyteen ihmisarvosta ja raskaisiin psykologisiin ja taloudellisiin seurauksiin potilaan omaisille.

Harakas näkee eron armomurhan ja sen välillä, että pidättäydytään pitkittämästä keinotekoisesti elintoimintoja, kun elämä ei enää omin voimin voi jatkua. Kirkko alleviivaa ihmiselämän pyhyyttä ja ihmisen velvollisuutta säilyttää elämää. Mutta se hylkää ajattelun, joka pyrkii kieltämään ruumiin kuoleman väistämättömyyden.

Ihmiselämän arvo kulutuksen markkinoilla

Kreikan piispat toteavat, että terveyttä tarkastellaan aikanamme usein taloudellisena kysymyksenä. Ihmistä käsitellään mekaanisena olentona, jonka arvo perustuu hänen tuottamaansa hyötyyn. Kulutusyhteiskunta näkee sairautensa loppuvaiheessa olevat ihmiset tuotannon ja kulutuksen ulkopuolisina. Heistä ei ole mitään hyötyä järjestelmälle, jonka silmissä he muodostavat esteen kanssaihmistensä hyvinvoinnille ja onnelle. Niin sanottu ”oikeus kuolla”, joka on eutanasian juridinen perusta, saattaa muuttua uhkaksi niiden potilaiden elämää kohtaan, jotka eivät kykene maksamaan hoitonsa kuluja.

Eutanasian puolesta esitetään myös perusteita, joita piispat pitävät rasistisina tai rodunjalostuksellisina. Niiden mukaan on suosittava terveitä, nuoria ja rikkaita. Kristillisen opetuksen mukaan ihmisen arvoon ei vaikuta elämän laatu eikä edes henkilön tahto tai arvostus omaa elämäänsä kohtaan. Tältä kannalta itsensä tuhoaminen ei voi olla yksilön oikeus. Eutanasian hyväksyminen myös sellaisissa tapauksissa, joissa sairauden aiheuttama elämän loppu ei ole lähellä, johtaisi sen arvioimiseen, kuinka arvokasta kunkin yksilön elämä on.

Kirkon näkökulmasta eutanasian puoltaminen perustuu hallitsemattomaan materialismiin, ihmisen hengellisen olemuksen kieltämiseen ja uskon puutteeseen tai Jumalan kieltämiseen kokonaan. Siihen liittyy myös ajatus, että kärsimys ja sairaus ovat vääryyttä, vailla myönteistä merkitystä sille, jota ne kohtaavat. Elämää ei ajatella olemukseltaan pyhänä. Elämän arvo nähdään yksinomaan ulkoisessa kauneudessa, fyysisessä kyvyssä ja taloudellisessa menestyksessä. Kuolema on tällöin väistämätön sosiobiologinen tapahtuma ja lopullinen tappio, mutta ei välivaihe ihmisolennon olemassaolon tiellä. Tällaisessa henkisessä ympäristössä puhe uhrista, kärsivällisyydestä, toivosta ja kestävyydestä on käsittämätöntä.  Armo, myötätunto ja laupeus ymmärretään väärin.

Maalliselta kannalta perusteltu eutanasia ”arvokkaana kuolemana” on aktiivisessa muodossaan avustettu itsemurha eli murhan ja itsemurhan yhdistelmä. Tästä syystä eutanasiaa on Kreikan kirkon piispojen mielestä pidettävä yhteiskuntaa rappeuttavana ilmiönä, joka alentaa ihmisen arvoa.

Harakas toteaa, että jos eutanasiassa on kyse tietoisesta elämän riistämisestä, se on kirkon opetuksen silmissä murha. Nykyajan lääketiede tuo asiaan kuitenkin uusia ulottuvuuksia. Elintoimintojen pitkittäminen yli mielekkyyden rajan, mitään aineellisia tai henkisiä uhrauksia säästämättä, on Harakasin mielestä sairaanhoidon voimavarojen tuhlaamista ja Jumalan tahdon kieltämistä. Toisaalta on muistettava, että lääketiede kehittyy ja se, mikä tänä päivänä voi olla äärimmilleen vietyä, voi huomenna olla rutiininomainen keino pelastaa henki.

Pyhyys heikkoudessa

Hetket, jotka liittyvät elämämme alkuun ja loppuun, samoin kuin ne joissa tulevat ilmi heikkous, kärsimys ja koettelemukset, ovat ainutlaatuisella tavalla pyhiä. Niitä pitää kunnioittaa erityisellä tavalla – niin läheisten, lääkärien ja hoitohenkilökunnan kuin koko yhteiskunnan, piispat painottavat. Nämä hetket vahvistavat ihmisten välisiä suhteita ja luovat rakkauden, solidaarisuuden ja laupeuden yhteyttä. Joidenkin potilaiden eutanasiaa koskeva pyyntö onkin todellisuudessa kysymys meille, rakastammeko heitä ja haluammeko pitää heidät luonamme.  Jos suhtaudumme näihin hetkiin rukouksen ja hengellisyyden kautta, ne johtavat meidät nöyryyteen ja Jumalan etsimiseen ja antavat mahdollisuuden kokea jumalallinen armo ja ihme.

Lopuksi Kreikan piispat toteavat, että kuoleman lähestyessä ja hoitoa koskevien vaikeiden päätösten äärellä kirkon on oltava läsnä, lähellä potilasta. Pappien ja muiden sielunhoitajien pitää tuoda tukensa potilaalle ja tämän omaisille asiantuntevalla mutta hillityllä ja kunnioittavalla tavalla.

Kirkko tunnustaa ihmisluonnon heikkouden ja siksi ymmärtää niitä, jotka kavahtavat ylivoimaista kipua ja kuolemaa. Rakkaus ei merkitse kenenkään elämänkuorman kieltämistä, vaan sitä että otetaan sen paino kannettavaksi yhdessä hänen kanssaan.

Kirkko uskoo sielun kuolemattomuuteen, ruumiin ylösnousemukseen ja ikuisuuden näköalan todellisuuteen. Se näkee, että kärsimyksessä ja koettelemuksissa piilee mahdollisuus löytää pelastuksen tie. Kirkko haluaa luoda rakkauden, solidaarisuuden ja huolenpidon yhteyttä ihmisten välille esimakuna tuonpuoleisesta todellisuudesta ja tienviittana sinne.

 

 

, , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: