Minä olen kertonut niille, eivätkä ne muusta hämmentyneet kuin
Xelodasta; että miten niin se on myrkky – ihan tavallinen tabletti!
Kun ne tulevat, pelataan Rummikubia, pelataan sanapeliä ja
sitten otetaan vesivärit – minä näitä kuvia, jotka kertovat
punapukuisesta naisesta ja syövästä, Samuel niitä tarinoita,
joita hän ennen soitti pianolla… Ja yhtäkkiä minun on ikävä jouluaattoa, jolloin
Villa Niityssä oli monta konserttia, joka konsertissa uusi sävellys…
Mikael tahtoo äksöniä – mummu, saanko mä mennä sun koneelle?
kun muuta äksöniä ei ole, edes Korsossa – tietysti saat, minä lupaan.
Samuel silittää pikkukoiraa, se on niin soma, niin pieni, niin
pehmoinen – ja Samuel upottaa kasvonsa pikkukoiran
valkoiseen turkkiin, nauraa erityistä Samuel-naurua, kun pikkukoira
nuolaisee sitä korvaan, kaulaan, keskelle kasvoja, sitten
lähtee pikkukoiran kanssa ulos, minä myös.
Kerran se karkasi – pikkukoira, ei Samuel – oli hetken villi ja vapaa,
vain hetken, ei edes Otavantieltä Korson aukiolle; kääntyi odottamaan.
On kesä, on aurinkoa, on hilpeitä ääniä – ja illalla
minä luen Samuelin uneen: Eeva-Liisa, Kuin tuuli tai pilvi.