Uuden Maailman ja hullujenhuoneen välimaastossa

03/08/2015

Kirjat

Tonisson 001 (3)

Roland Tõnisson: Osasto 26. 2014. Reuna

 

OSASTO 26 on ensimmäinen Roland Tõnissonilta suomeksi käännetty teos, ja se kuvaa löyhästi toisiinsa liittyvissä kertomuksissa Viron neuvostomiehityksestä vapautumisen jälkeisiä lähivuosia tallinnalaisesta horisontista, joka ei suomalaiselle lukijalle liene ollenkaan tuttu niin tutuilta kuin Viro ja virolaiset muuten tuntuvatkin. Kertomukset nivoutuvat yhteen sekä henkilöidensä että tapahtumapaikkojensa perusteella – kirjassa on selkeä alku ja yhtä selkeä loppu, mutta yhtenäistä juonta siinä ei ole. Se on kaunokirjallinen teos, mutta pohjaa hyvin vahvasti kertomusten päähenkilön, teologiaa opiskelevan Rommin, henkilökohtaisiin kokemuksiin kirjassa kuvattuina aikoina.

TAPAHTUMAPAIKKOJA on kaksi: Tallinnan Uusi Maailma –korttelissa sijaitseva kaksikerroksinen rappeutuva asuintalo, joka aikoinaan on nähnyt parempiakin päiviä, ja on nyt jaettu kahdeksaksi vuokra-asunnoksi, joista yhdessä Rommi asuu. Kertomuksissa puhuvat, tappelevat, juopottelevat enimmäkseen työttömät, pariskunnat ja yksinäiset. Meno on sen mukaista – eikä oikeastaan varsin suuresti eroa Rommin työpaikan käyttäytymisestä.

Toinen tapahtumapaikka on nimittäin Rommin työpaikka, mielisairaala, tutusti vain hullujenhuone. Rommi työskentelee osa-aikaisesti opiskelunsa lomassa hoitajana tässä Seefeldin mielisairaalassa. Kun ajattelee nykyhetken mielisairaaloita Suomessa, on ensin vaikea sopeutua ajatukseen, että hullujenhuone todella on sairaala. Potilaat edustavat varsin sekalaista seurakuntaa, eivätkä hoitajat paljon taustoiltaan hulluista eroa.

SUURI OSA kertomuksista sisältää eri henkilöiden elämänsä aikana kokemia asioita, mutta varsin luonnollisesti Rommin teologian opiskelu on useinkin suuren kiinnostuksen aiheena: eläähän kuitenkin vielä vahvana Neuvostoliiton miehityksen aikaan opittu ateismin kausi.

Kiintoisasti Tõnisson kuvaa myös venäläisten ja virolaisten ristiriitaista suhtautumista itsenäistymiseen – keskusteluja, jotka joskus kävivät pelottavankin kiihkeiksi, kun vodkapullot tyhjenivät ja Stalinin kunnioitus yhtäkkiä puhkesi uuteen eloon. Ratkaisut ovat kumminkin järjestään rauhanomaisia, monesti kiitos Rommin diplomaattisen taitavuuden.

Keskusteluissa palataan usein myös Neuvosliiton aikaan – onhan Rommi ennättänyt käydä Neuvostoarmeijan kaksivuotisen koulutuksen, joka sekin Neuvostoliiton loppuaikoina alkoi rapistua kuten Tallinnan vanhat hienot rakennukset.

MUTTA MINÄ KOIN eräällä tavalla kirjan tärkeimpänä antina taustalla kulkevat ajatukset ja Rommin pohdinnat siitä, millaista Viron uusi vapaus on. Leida, naapuriasunnon yksinäinen lapseton leskirouva, kirkkoihmisiä, puhelee Rommille:

”…senkö takia täyty Enn Tarton [virolainen toisinajattelija] ja muiden olla vankeudessa, että nyt voitaisiin julkaista kohulehtiä, järjestää Missi-Tissi-kilpailuja ja avata ilotaloja… – minusta tuntuu, että me ei osata tehdä talla vapaudella mitään järkevää.”

Rommi pohtii myös vapautta ja ihmisluontoa:

”Ei ole mitään väliä, millaisille himoille me annamme periksi – jos joku ostaa itselleen briljanteilla koristetun rannekellon tehdäkseen muihin vaikutuksen – – – se on aivan sama kuin himoita viinaa niin paljon, että lopulta kompuroi jossain gheton kadulla kuset housuissa. Himoilla ja niiden tyydytystarpeilla ei ole mitään eroa. Niitä ei ole eri lajeja ja kategorioita. Ne ovat kaikki samaa raaka-ainetta.”

TÕNISSON käsittelee kuvaamiaan henkilöitä hellyydellä, joka todellakin tuo julki sen tärkeän ajatuksen, että kirjailijan on rakastettava kaikkia kirjansa henkilöitä. Hän ei tuomitse – hän ymmärtää, joskaan ei voi kaikkea hyväksyä.

Kirjoitin kirjalla olevan selkeä alku ja selkeä loppu: kaikki alkaa siitä, kun asukkaat saavat kuulla Kanadan-virolaisen Oskarin ostaneen talon – ja edessä on ilmeinen häätö. Kirja loppuu Leida-rouvan kuolemaan ja sen julkeaan muistotilaisuuteen – sukulaiset, jotka Leidasta eivät aikaisemmin olleet välittäneet vähääkään ja jotka eivät vaivaudu järjestämään edes kirkollista hautausta, ovat tulleet saalistamaan: perinnönjakoon:

”Poisnukkuneiden omaisuuden jakamiseen liittyvä riitely hajotti ja murensi Viron kansaa enemmän kuin miehitykset, tuhosi kuuluisan laulukansan sieluaenemmän kuin seitsemänsataavuotta kestänyt orjuus.”

KAUNOKIRJALLISESTI teos ei ole mitenkään hätkähdyttävä, mutta sen jota kiinnostaa myös tämä totuus, vähäisten, nykytermiä käyttääkseni syrjäytyneiden, elämä uudessa uljaassa Virossa, kannattaa ehdottomasti kirja lukea. Kaikki ei ole vain kaunista ja monet asiat tekevät kipeää.

Paikoin kirjan kieli oli kömpelöhköä ja ehdottomasti se olisi ansainnut paremman ja huolellisemman käännöksen: suomen kieli kangerteli muutamia kertoja varsin pahasti ja silkkoja huolimattomuusvirheitäkin oli. Vähäinen esimerkki: Riian, Latvian pääkaupungin nimi, taivutetaan suomen kielessä Riika, Riian, Riiassa jne.

Mutta itse teoksen arvoa ei se ei juurikaan heikennä, onpahan vain harmittava kauneusvirhe, enkä lainkaan ihmettele, että Roland Tõnisson oli kutsuttu kirjailijavieraaksi Lahden kirjailijakokoukseen, jonka teemana tänä vuonna oli Kirjailija tasapainotaiteilijana.

Tonisson 1

Photo: Tuomas Siitonen

KIRJASSA ROMMI opiskelee luterilaista teologiaa kuten kirjailija itsekin, mutta 1968 Tallinnassa syntynyt Tõnisson on sittemmin jatkanut opintojaan ortodoksisessa teologiassa ja liittynyt ortodoksiseen kirkkoon. Metropoliitta Stefanos vihki hänet diakoniksi 2007 Tallinnassa ja Helsingin metropoliitta Ambrosius papiksi Uspenskin katedraalissa tammikuussa 2011. Vuodesta 2014 hän on toiminut Saarenmaalla  Kuressaaren, Mustjalan, Lümandan, Piilan, Reomäen, Levalan ja Öörikun seurakuntien pappina.

 

Hellevi Matihalti

, , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: