Raekoja Plats on aivan tyhjä – ei houkuttelevia katukahviloita,

torille työntyneitä ravintoloita – ei turisteja, vain me kaksi, ja jokusia

paikallisia. Niin varhain pääsiäinen sinä vuonna – sinä vuonna,

kun vietimme pääsiäisen Tallinnassa.

 

Vanhassa kaupungissa puoti puodin vieressä, eikä tungosta.

Rauhassa katselemme näyteikkunoita – miten niin rauhassa? Me

olemme tänään Edie ja Patsy, me ostamme leikisti merkkivaatteita,

leikisti pyydämme lähettämään ne hotelliin – Patsyllä on parempi maku,

Edie valitsee vain värejä – punaista, punaista, punaista.

 

Punainen ei ole väri, punainen on mielentila, ja minä olen Edie, minä

olen punapukuinen nainen, jolla on syöpä, joka syö sytostaatteja,

ja sovittelen peruukkeja päähäni – eihän sitä koskaan tiedä… Ja juuri silloin

yhdestä kulmaravintolasta kannetaan muutama pöytä ulos,

tuolit niiden ympärille, pöydille vaaleanpunaiset liinat, illuusio keväästä.

 

Olemme ensimmäiset asiakkaat – saamme talon parasta valkoviiniä,

haluamme vain lasilliset. Lasit ovat vihertävät, minulle tulee

niistä mieleen lapsuus. Tai jokin kirja, luettu kauan sitten.

 

Me olemme Edie ja Patsy ja kuvaamme toisiamme ja nauramme

tyhjänpäiväisille asioille, eikä kukaan tiedä, että syöpäsolut ovat

rakentaneet johonkin minun luistani pienen kodin itselleen.

 

Sytostaatit estävät niitä laajentamasta pikku taloaan.

Niin minä sanon Patsylle, joka on tyttäreni, ja sanon, että joskus

minun käy vähän sääli niitä. Minkä ne voivat sille,

että ovat sellaisia kuin ovat,

 

erilaisia.