Seitsemän vuosikymmentä metropoliitta Ambrosiuksen elämästä

10/08/2015

Haastattelu

”Onneksi on tähän asti Luoja antanut myös terveyttä ja siitä saa olla kiitollinen. Ja aika paljon mielentyyneyttäkin, vaikka minulla onkin karjalainen luonne ja innostun helposti.” (Kuva/photo : Hellevi Matihalti )

”Onneksi on tähän asti Luoja antanut myös terveyttä ja siitä saa olla kiitollinen. Ja aika paljon mielentyyneyttäkin, vaikka minulla onkin karjalainen luonne ja innostun helposti.”
(Kuva/photo : Hellevi Matihalti )

Helsingin ortodoksisen hiippakunnan piispa, metropoliitta Ambrosius täyttää tänään 70 vuotta. Eilen hän toimitti juhlaliturgian Uspenskin katedraalissa – tänään Sofiassa on merkkipäivän johdosta kiitosrukouspalvelus kello 14 ja avoimet ovet. Metropoliitta Ambrosius ei toivo lahjoja eikä puheita – mutta kaikki ovat tervetulleita.

Kun hän täytti 60 vuotta, ystävät toimittivat juhlakirjan, joka sai nimekseen yksinkertaisesti Ambrosius. Nyt ei tehdä juhlakirjaa, mutta aivan syntymäpäivän alla ilmestyi isä Ambrosiuksen oma kirja Aika ei johda unohdukseen.

*               *               *

Kristuksen kirkastumisen juhlana, iltapäivällä, istuimme isä Ambrosiuksen työhuoneessa Helsingin hiippakunnan tiloissa Kulttuurikeskus Sofiassa, Kallvikissa. Työhuone on avara ja valoisa – sen kahdella seinällä on runsaasti taideteoksia: Ambrosius on siirtänyt keräämäänsä nykytaidetta työhuoneeseensa luovuttuaan piispan residenssistä ja muutettuaan Sofian yhteisökotiin pienempiin tiloihin – keljaan, kuten hän sanoo.

Olen esittänyt metropoliitalle, että katselisimme hänen elämäänsä taaksepäin, tulisimme takaisin tähän päivään kymmenen vuoden jaksoissa, ja hän on hyväksynyt ehdotukseni.

1945 – 1955

Lapsuus maalaistalossa Tohmajärvellä oli hänen kertomansa mukaan hyvin leppoisa ja työteliäs – erityisesti kesäaikaan oli paljon töitä, ja hän sanoo huokaisseensa helpotuksesta syksyisin, kun fyysiset työt loppuivat ja koulu alkoi.

”Mutta kymmenvuotiaana tapahtui kaksi isoa asiaa. Ensinnäkin pyrin ja pääsin oppikouluun, ja toiseksi pääsin kotikylän Marttojen retkelle Uuteen Valamoon. Olin silloin juuri täyttänyt kymmenen. Olin hyvin kiinnostunut kaikesta näkemästäni, ja minua ärsytti, kun kukaan ei oikein selittänyt mitään. Päätin silloin, että kun tulen isoksi, tulen takaisin ja otan selvää kaikesta.”

Takaisin hän tulikin.

”Ja kuinka ollakaan – olinkin siellä sitten tasan kymmenen vuotta!”

1955 –

Kaksi seuraavaa vuosikymmentä täyttyivät opiskelusta – viimeiset vuodet jo tutkimustyössä.

Ylioppilaaksi Risto Jääskeläinen pääsi 18-vuotiaana vuonna 1964 ja lähti syksyllä opiskelemaan Helsinkiin.

Isä Ambrosius muistelee aikaan liittyneen nuoruuden angstit – ”tietysti” – mutta hän muistaa myös, miten aika tuolloin oli opiskelijamaailmassa hyvin poliittista.

”Mietin kyllä paljon, lähdenkö osallistumaan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan opiskelijaliikkeessä. Kallistuin kuitenkin Gemeinschaft-puolelle elikkä olin osakunnassa ja tiedekuntayhdistyksessä hyvin aktiivisesti – olin eri luottamustehtävissä, mutta en ollut poliittisessa liikkeessä.”

”Elämän tähtihetki? Niitä on niin paljon että. Pitäisikö sanoa niin kun Hammarskjöld sanoo, että on suuri etuoikeus syntyä ja elää Skandinaviassa. Ja tietysti kristillisen kirkon työntekijänä – saada yhdistää työn ja hengellisen elämän.”  (Kuva/photo : Hellevi Matihalti )

”Elämän tähtihetki? Niitä on niin paljon että. Pitäisikö sanoa niin kun Hammarskjöld sanoo, että on suuri etuoikeus syntyä ja elää Skandinaviassa. Ja tietysti kristillisen kirkon työntekijänä – saada yhdistää työn ja hengellisen elämän.”
(Kuva/photo : Hellevi Matihalti )

Hän opiskeli teologian lisäksi myös valtiotiedettä ja perehtyi toki poliittiseenkin kirjallisuuteen:

”Täytyyhän tietää, täytyy yrittää ymmärtää ja analysoida, mitä voimakkaassa liikkeessä oli ja miksi”, hän huomauttaa.

– 1975

Teologian maisterin tutkinnon (1968) jälkeen hän jatkoi opintojaan ensin Yhdysvalloissa ja sitten Unkarissa sekä työskenteli tutkijana Cambridgessä vuodet 1971-1975.

Monellakin tapaa merkittäviä olivat Cambridgen vuodet – eräs merkittävä seikka oli säännöllinen osallistuminen korkeakirkolliseen anglikaaniseen jumalanpalveluselämään.

”Siinä on paljon liturgisia yhtymäkohtia meidän kirkkoon”, hän sanoo, miettii, että kun lähti ulkomaille opiskelemaan, irtautui tavallaan luterilaisuudesta. ”Ja olen vähän huumorimielessä sanonut, että anglicanism is my half-way house to orthodoxy – että anglikanismi on puolimatkan krouvini.”

Sillä vuonna 1975 hän liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Hän sanoo, ettei hänellä koskaan ollut mitään jännitteistä suhdetta luterilaiseen kirkkoon kuten monilla ortodoksiseen kirkkoon liittyvillä.

”Tämä oli henkistä kehitystäni, ja olennaista oli meidän kirkon jumalanpalveluselämä. Se kosketti. Voin sanoa, että se kolahti minuun – ja tietysti myös historian taju ja mystiikan taju. Kun olen lukenut kirkkohistoriaa ja poliittista historiaa, minua viehätti voimakas historian ja jatkuvuuden taju ja siihen liittyvä vahvuus.”

Hän vaikenee vähäksi aikaa ja jatkaa:

”Ja tietysti hengellisen elämän syvyysulottuvuus, joka tulee nimenomaan mystiikan kautta ja joka ilmenee liturgisessa elämässä.”

Isä Ambrosius muistuttaa, että oli jo lapsena hyvin kiinnostunut ortodoksisuudesta, muistelee, miten viisivuotiaana kävi polkupyörällä kyläkaupassa:

”Siellä oli ikoni kaupan nurkassa ja tuvan nurkassa ja peräkamarin nurkassa – mitään muuta en muista siitä kaupasta, mutta ne ikonit muistan.”

”Jumalallinen liturgia on kirkon elämän ydin. Siinä on itsekin voimakkaasti saavana osapuolena.” (Kuva/photo : Hellevi Matihalti )

”Jumalallinen liturgia on kirkon elämän ydin. Siinä on itsekin voimakkaasti saavana osapuolena.”
(Kuva/photo : Hellevi Matihalti )

Resitatiivi oli myös iskostunut lähtemättömästi hänen mielensä:

”Vaikkei minulla ole laulun ääntä, niin se tempasi aina mukaansa, kun sitä kuunneltiin radion ääressä.”

”Mutta en minä ikinä ennen Englantiin lähtöä ollut ajatellut, että minusta tulisi ortodoksi niin kiinnostunut kuin ortodoksisuudesta olinkin.”

Valtiotieteen maisterin tutkinto oli tullut suoritetuksi jo vuonna 1972.

1975 – 1985

Vuonna 1977 hän tuli Valamon luostariin, vakinaisesti, kuten sanoo. Ajattelen, että sen täytyi olla ratkaiseva askel – vaikkei se mikään yhtäkkinen päätös ollutkaan. Ajattelen myös, että se oli suuri muutos, olkoonkin, että hänen mietteissään kenties tuolloin jo kajasteli toive tutkijamunkin elämästä luostarin rauhassa.

Sellaiseksi hänen Valamon-vuotensa tai hänen neljäs vuosikymmenensä ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin muodostunut. Hän myöntääkin itse:

”Kyllähän ne olivat noin inhimillisesti katsoen vuodesta 1977 eteenpäin kymmenen elämäni työteliäintä vuotta.”

Hän ennätti olla Joensuun yliopistossa ensin lehtorin sijaisena ja tilapäisenä luennoitsijana, mutta myös hoitaa apulaisprofessorin virkaa ja toimia kansanopiston rehtorina.

Ja Valamossa hän joutui heti luostarin taloudenhoitajaksi – naurahtaa nyt, ettei se ollut suunnitelmissa – eikä hän sellaista kuuliaisuustehtävää olisi edes toivonut:

”Mutta yhtenä kauniina päivänä – se oli kai helmikuuta – arkkipiispa Paavali kutsui minut Kuopioon ja sanoi, että tästä päivästä olet Valamon luostarin taloudenhoitaja. Minä olin ollut luostarissa vajaan kaksi kuukautta.”

Luostarivuosina saivat alkunsa myös hänen vuosien varrella yhä lisääntyvät kansainväliset tehtävänsä ja luottamustoimensa.

”Arkkipiispa Paavali alkoi lähettää minua kansainvälisiin kokouksiin meidän kirkon edustajana. Aktiivinen toiminta alkoi oikeastaan vuodesta 1983, jolloin tulin Kirkkojen Maailmanneuvoston Faith and Order-komissioon. Sitä ennen edustukset olivat olleet yksittäisiä.”

Niin ikään pappisvihkimys tapahtui luostarivuosina, vuonna 1979 – silloin veljestö ei ollut kovin suuri ja pappeja oli vähän: luostarissa kävi runsaasti pyhiinvaeltajia ja monet halusivat myös synnintunnustukselle luostarissa ollessaan. Isä Ambrosius muistelee, että joka viikonloppu oli runsaasti katumuksen sakramenttiin osallistujia.

Lisäksi noina vuosina tapahtui Uuden Valamon jälleenrakennustyö – valmistui kirjastorakennus ja muut tilat, joita nykyään kutsutaan luostarin Kulttuurikeskukseksi.

”Minä olin varannut sieltä tutkijankammion, ajattelin, että nyt minä ryhdyn tutkijamunkiksi”, Ambrosius kertoo – en osaa sanoa, onko äänessä haikeutta. – ”Mutta en päässyt oikein kunnolla vielä vauhtiin, kun tuli piispanvaali. Minulla oli se käsitys, että igumeni Panteleimon tulee valituksi ja minä jään luostariin kantamaan vastuuta omalta osaltani. Mutta toisin kävi sitten.”

Silloin oli tosin jo vuosi 1988.

Noina vuosina arkkimandriitan arvon saaneesta Ambrosiuksesta tuli myös varsin julkkis. Media kiinnostui tästä oppineesta pappismunkista, haastatteluita tehtiin naistenlehtiä myöten. Isä Ambrosius myöntää:

”Kyllä, ja jossain vaiheessa tuntui, että sitä kaikkea on niin paljon että… minä yritin tietoisesti vähentää, ettei minusta tulisi tämmöistä ´jokapaikan dosenttia´.”

Mietin, että noina aikoina luostariin alkoi tulla hiljentymään myös muita ihmisiä kuin seurakuntien pyhiinvaeltajaryhmät, ja ajattelen ääneen sen johtuneen hänestä – hänen tunnettuudestaan. Ambrosius kuitenkin on toista mieltä:

”Ehkä he kuitenkin tulivat enemmän luostariin.”

Ja jatkaa sitten tovin jälkeen:

”Eihän siellä tietysti paljon meitä ollut, jotka tulkitsivat ortodoksisen kirkon elämännäkemystä ja arvomaailmaa niille, jotka kirkon ulkopuolelta tulivat sinne – eri syistä.”

Hän huokaa.

”Ja yritin kuitenkin vähän kirjoittaakin lisäksi.”

Niin, hän toimi myös Ortodoksinen kulttuuri –lehden päätoimittajana. Mutta ennen kaikkea hän toimitti yhdessä kirjan teknillisestä puolesta vastanneen Markku Haapion kanssa teoksen Ortodoksinen kirkko Suomessa, joka oli ainakin minulle ortodoksisuutta lähetessäni eräänlainen ortodoksisuuden oppikirja.

Hän saikin vuonna 1980 valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

Kun kysyn näiden vuosien merkitystä – tärkeintä asiaa näinä vuosina, isä Ambrosius summaa:

”Minä en käytä siitä sanaa tärkein, minä sanon työteliäin aika oli tämä uudisrakentaminen. Siinä oli monipuoliset haasteet ja osallistuin monella reviirillä samalla – niinä vuosina.”

Ja hän lisää:

”Kyllähän luostari oli minulle ortodoksisuuden korkeakoulu, varmaan se oli peruskoulukin mutta myös korkeakoulu, ja mahdollisuus kasvaa elimellisesti kirkon elämään on ollut tärkeintä ja siten vaikuttanut koko minun elämääni.”

1985 – 1995

Kun Uuden Valamon jälleenrakennustyö oli saatu valmiiksi, Ambrosius esitti arkkipiispa Paavalille toivovansa sapattivapaata. Sen hän sai – oli puoli vuotta tutkijana Yhdysvalloissa – Bostonissa, Cambridgessä sielläkin, pääosin anglikaanisessa luostarissa, joka oli aivan Harvardin vieressä.

Seuraavana vuonna tapahtuikin tuo piispanvaali, ja Ambrosius sai tittelikseen Joensuun piispa. Piispuus toi mukanaan myös kirkolliskokousjäsenyyden.

Mutta millaista oli apulaispiispan työ?

”Ei ollut paljonkaaan hommia” isä Ambrosius toteaa lyhyesti. ”Ei liioin ollut mitään omaa reviiriä. No sitten – kun oli kysyntää – rupesin matkasaarnaajaksi. Siltä ajaltahan monet muistavat, kun kävin puhumassa tosi paljon kirkon ulkopuolella eri foorumeilla. Matkasaarnaajaksi minä tosiaan koin itseni.”

Joten kysyn siis, tarvitaanko apulaispiispaa ylipäätään lainkaan. Ambrosius selittää:

”Mielestäni apulaispiispa instituutiona on poikkeustilanteita varten. Se on luotu siinä historian vaiheessa, kun oli hyvin isot hiippakunnat tai hiippakuntapiispa on ollut vanha eikä ole jaksanut tehdä kaikkea itse. Nythän suuntaus ortodoksisessa maailmassa on se, että pyritään pienentämään hiippakuntien kokoja, jolloin apulaispiispoja ei samalla tavalla tarvita. Venäjällä, Pietarin ja Karjalan alueella, on pilkottu hiippakuntaa ihan muutama vuosi sitten.”

”Mahdollisuus kasvaa elimellisesti kirkon elämään on ollut tärkeintä ja vaikuttanut koko minun elämääni.” (Kuva/photo : Hellevi Matihalti )

”Mahdollisuus kasvaa elimellisesti kirkon elämään on ollut tärkeintä ja vaikuttanut koko minun elämääni.”
(Kuva/photo : Hellevi Matihalti )

Niinpä jatkan pohdiskeluani: pitäisikö meillä kenties olla neljä hiippakuntaa. Mutta isä Ambrosiuksen mielestä meille riittää kolmekin aivan loistavasti:

”Jos ei autonomisen kirkon takia tarvittaisi kolmea hiippakuntaa ja kolmea hiippakuntapiispaa, tultaisiin mainiosti toimeen kahdellakin. Ja tämä on ihan periaate – ei kehenkään henkilöön kohdistuva mielipide.”

Ambrosius oli myös ylioppilastutkintolautakunnan jäsen 20 vuotta, ja tuota paikkaa hän pitää kiinnostavana näköalapaikkana:

”Sai nähdä, mitä nuoret ihmiset ajattelevat – siis ortodoksiset abiturientit, ja se oli hyvin hyödyllistä. Toisaalta se oli myös eräs tapa ja eräs paikka ainakin välillisesti puolustaa kirkon reviiriä koulumaailmassa.”

En malta taaskaan olla esittämättä hiukan asiaan liittyvää kysymystä siitä, miten isä Ambrosius suhtautuu koulumaailmassa ilmenevään uhkaan uskonnonopetusta kohtaan.

Hän sanoo, ettei kuulu niihin, jotka rupeavat voivottelemaan maailmanloppua, vaan asia on hänen mielestään hyvin selvä:

”Jos yhteiskunta järjestää uskonnonopetusta toisella tavalla, niin meidän kirkon tehtävä on joka tapauksessa hoitaa lasten ja nuorten uskonnonopetus, ja voitaisiin paljon enemmän panostaa myös aikuiskasvatukseen kuin nyt panostetaan.”

Ja hän ottaa esille kiintoisan seikan:

”Kun piispaa kutsutaan hiippakuntavierailulle, niin eihän minua juuri koskaan kutsuta esitelmää pitämään tai opettamaan – minua kutsutaan niin kun juhlakaluksi. Toki sekin on tärkeätä. Mutta kuvaa seurakuntien prioriteettia kristillisen kasvatuksen suhteen, jos piispaa ei kutsuta opettamaan.”

”Muistan, miten pari kolme vuotta sitten Tampereen tiistaiseura halusi minua sinne. Sanoin, että tulen erittäin mielelläni, jos tiistaiseura järjestää sen julkisena esitelmätilaisuutena, jossa on esitelmäni jälkeen kysymyksiä ja keskustelua päälle. No, näin tehtiin. Siellä oli varmaan toista sataa ihmistä. Sen jälkeen vain ei ole tullut yhtään tällaista kutsua.”

Näihin vuosiin sisältyi runsaasti kansainvälisiä luottamustehtäviä – Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomiteaan Joensuun piispa kuului vuodesta 1991, samoin sen ohjelmakomiteaan ja erityiskomissioon.

”Nehän toivat mukanaan paljon työtä. Monet ihmiset ajattelevat, että on mukavaa matkustaa ulkomaille, mutta kyllähän ne olivat työtä, ja useimmissa kansainvälisissä kokouksissa oli paljon kädenvääntöä ja piti olla todella skarppi. Mutta oli se tietenkin myös näköalapaikka ja kasvamista paitsi sisälle tämmöiseen maailmanlaajuiseen ortodoksisuuteen niin myös maailman erilaisten kipupisteiden ja ongelmien kohtaamista. Oli myös antoisaa keskustella nokakkain muiden kanssa olivatpa he vaikka Ruandasta tai Burundista. ”

1995 – 2005

Vuonna 1996 Ambrosius aloitti Oulun metropoliittana. Hiippakuntapiispan tehtävän myötä hänestä tuli myös kirkollishallituksen jäsen.

Oulun vuosia hän kuvailee monella tavalla harmonisiksi.

”Siellä oli hyvä henki hiippakunnassa, kansliassa Maija Viippola oli todella pätevä, ja Marko Patronen myös. Minun mielestäni meillä tosiaan oli oikein hyvä henki. Koin myös, että Oulun alueella oli paljon draivia. Opin tuntemaan paljon ihmisiä – mutta piispan työtä ajatellen – se oli tosi pieni se hiippakunta. Sehän on pieni väestömäärältään, mutta myös paikkoja on vähän – vain viisi seurakuntaa ja päätoimisia pappeja ei ollut kymmentäkään.”

Aikaa jäi siten myös ajattelemiseen ja lukemiseen, ja Oulun vuosina häneltä ilmestyi myös kaksi kiintoisaa kirjaa, Pyhyyden kaipaus (1999) ja Etsijän mielellä (2001), joista varsinkin ensin mainitun olen itse kokenut todella merkittäväksi kirjaksi. Kirjojen lisäksi hän kirjoitti myös lukemattomia esitelmiä ja – totta kai – juhlapuheita.

Oulun kaudesta tuli viiden ja puolen vuoden mittainen: vuonna 2002 hänestä tuli Helsingin metropoliitta. Helsinki ei tietenkään ollut hänelle vieras kaupunki mutta ei sitä ollut myöskään metropoliitan virkahuone: metropoliitta Tiihonin jäätyä yllättäen eläkkeelle vuonna 1996 apulaispiispa oli hoitanut sijaisuutta, kunnes uudeksi hiippakuntapiispaksi oli valittu silloinen Oulun metropoliitta Leo.

”Samaa työtähän täällä tehdään kuin Oulussa, mutta tietysti konteksti on hyvin erilainen. Helsingin hiippakunnassa on riittävästi työtä ja tämä on pääkaupunki, täällä on kansainvälisiä yhteyksiä paljon, niin että kyllä tässä kokee piispanakin olevansa ihan ajan hermolla”, isä Ambrosius sanoo.

2005 – 2015

Vuonna 2006 Ambrosius luopui kansainvälisistä luottamustoimistaan.

”Ajattelin, että täytyy antaa seuraavalle sukupolvelle mahdollisuus kunnostautua” hän sanoo. ”Periaatteessa olisin voinut jatkaa vielä seuraavankin kauden mutta en enää missään tapauksessa halunnut.”

Viime vuosikymmenenä ovatkin Ambrosiuksen luottamustoimet olleet kotimaisia – niin varsinaisesti kirkon piirissä kuin vuonna 2006 perustetun Kulttuurikeskus Sofian hallituksen puheenjohtajuus.

Jo isä Ambrosiuksen 60-vuotisjuhlat pidettiin rakennuksessa, joka nyt on Kulttuurikeskus Sofian päärakennus. Tuolloin syntymäpäivän aikaan järjestettiin keräys kulttuurikeskuksen perustamista varten, ja se onnistui todella hyvin.

”Arveltiin, että tätä keräystä kannattaa jatkaa”, Ambrosius naurahtaa. ”Kyllähän tämmöisiä keskuksia on ortodoksisessa maailmassa muuallakin, ja tämä on yksi tapa pyrkiä vastaamaan tämän ajan henkiseen etsimiseen ja yhteisöllisyyden kaipuuseen.”

(Kuva/photo : Hellevi Matihalti )

(Kuva/photo : Hellevi Matihalti )

Esitän hiukan naiivin kysymyksen: voiko sanoa, että tämä on täyttynyt unelma.

Mutta isä Ambrosius kiistää:

”Ei – tämä on prosessi, tämä on hyvä alku, mutta ei tästä voi sanoa, että tämä on täyttynyt unelma. Hyvä alku, voisi sanoa. Ja tämähän on kuitenkin luottamustehtävä ollut minulle. En kuulu urheiluseuraan enkä Karjala-seuroihin enkä – – – rotareihin nykyään. Joskus olen kuulunut, Oulun seudulla, mutta siellä jo jätin sen. Joten tämä on minun luottamustehtäväni. Ja tässä on muitakin ihmisiä sitoutuneesti ja aktiivisesti ollut alusta alkaen mukana. Täytyy yrittää – kunkin täytyy antaa oma pieni panoksensa – ja tässä ollaan.”

Aivan lopuksi: mikä esipaimenelle on tärkeintä ortodoksisessa kirkossa?

Vastaus tulee välittömästi:

”Jumalallinen liturgia. Kyllä jumalallinen liturgia on kirkon elämän ydin. Siinä on itsekin voimakkaasti saavana osapuolena. Odotan innolla sunnuntaita, jolloin saan toimittaa Uspenskin katedraalissa liturgian.”

*               *               *

Mutta jo samana iltana isä Ambrosius toimitti Kristuksen kirkastumisen juhlan juhlaliturgian Sofian kappelissa papiston kanssa. Kuoro lauloi suloisesti ja koskettavasti, ja vaikka meitä ei ollut kappelin täydeltä, palvelus oli harras ja kaunis.

Mielessäni oli palveluksen päätyttyä pari lausetta kymmenen vuoden takaisesta kirjasta Ambrosius:

”Jumala on enemmän hyvä ja armelias kuin oikeudenmukainen. Onneksi, sillä siinä piilee aito ilosanoma, armon evankeliumi.” (Tapani Ruokanen) Sitä isä Ambrosius nytkin saarnassaan oli julistanut.

 

Hellevi Matihalti

Simeon ja Hanna toivottaa esipaimenelle monia monia armorikkaita vuosia!

, , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: