Talkoolaisena Püha Eelkäija skiitassa

12/08/2015

Artikkeli

(Kuva/Photo: Püha Eelkäija skiita )

(Kuva/Photo: Püha Eelkäija skiita )

Tein kesän alussa kuuden viikon mittaisen polkupyöräretken, johon sisältyi myös Viron ympäriajo. Päivittäisen polku-urakan lisäksi katsastin matkan varrelta lukuisia ortodoksisia ja geologisia kohteita. Nämä kohteet toivat minut myös Saarenmaalle, Viron suurimmalle saarelle. Siluurikautisten kalkkikivitörmien ja fossiilien lisäksi minua veti puoleensa Viron apostolisen ortodoksisen kirkon ainoa luostari, pikkuruisessa Reon kylässä sijaitseva Püha Eelkäija skiita.

Olin kuullut ja lukenut Viron nuorimmasta nunnaluostarista eri tahoilta, ja toivoin pääseväni skiittaan talkoolaiseksi muutaman päivän ajaksi. Johannes Kastajan skiitalla on vironkieliset nettisivut ( napsauta tekstiä ), joiden lisäksi sain infoa Viron ortodoksisen kirkon ystävyysseurasta. Hieman yllättäen viisastuin huomattavasti myös tavatessani Tallinnassa vanhoja tuttuja: kävi ilmi, että heillä on kesämökki skiitan lähellä ja he vierailevat siellä joka kesä – maailma on todellakin pieni.

Kaikki rohkaisivat minua käymään paikan päällä, mutta varoittivat, täysin aiheellisesti, skiitan pienestä tai olemattomasta majoituskapasiteetista. En sotkenut visiittiini sähköpostia tai muitakaan moderneja tiedonvälityskeinoja, vaan poljin paikan päälle, soitin ovikelloa ja kerroin asiani.

Pyhän Apostoli Andreaksen kirkko skiitassa. (Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Pyhän Apostoli Andreaksen kirkko skiitassa.
(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Kiviaidan purkamista

Vuonna 2009 perustettu Johannes Edelläkävijän skiitta sijaitsee lähellä Saarenmaan pääkaupunkia Kuressaarta. Kreikan Anatoliassa sijaitsevan Johannes Edelläkävijän luostarin alaisuuteen kuuluva skiitta toimi aluksi Pohjois-Saarenmaan Öörikussa, mutta muutti nykyiselle paikalleen vuonna 2012. Skiitan rakennukset ovat entisiä pappilan rakennuksia, neuvostoaikana tila oli kolhoosina. Pihapiiriä hallitsee pyhän Andreaksen kirkko. Valkoiseksi rapattu kivikirkko on peräisin vuodelta 1873, jolloin Saarenmaalle ja naapurisaari Muhulle rakennettiin kaikkiaan yhdeksän ortodoksista kirkkoa, kaikki arkkitehti Karl Heinrich Scheen piirtämiä ja lähes toistensa kopioita. Näitä kirkkoja voi bongailla ympäri saarta, ja vaikka seitsemän kirkoista on edelleen liturgisessa käytössä, ovat monet hyvin huonossa kunnossa.

Sisaret ovat yhdessä palkatun työvoiman ja talkoolaisten kanssa kunnostaneet laiminlyötyä maatilaa ja sen rakennuksia, ja nyt kolmen vuoden jälkeen pieni maatila näyttää siltä miltä luostarin kuuluukin – kauniilta ja rakkaudella hoidetulta.

Työtä kuitenkin vielä riittää, ja siitä minäkin sain osani. Kolhoosiajan surullisenkuuluisan taloudenpidon jäljiltä tilan rakennukset ja maaperä ovat huonossa kunnossa. Rakennuskanta on kirkkoa ja koulua lukuun ottamatta peruskorjattu kokonaan, mutta tiluksissa riittää perkaamista; vanhaa kaivoa on esimerkiksi käytetty sekajätteen kaatopaikkana.

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Sain kuuliaisuustehtäväkseni purkaa vanhan kiviaidan – tai kuten sisaret sitä tuhahdellen kutsuivat – ”pitkänomainen kivikasa”. Kolhoosiajan kiviaidasta oli jo traktorivoimin purettu suurin osa maanpäällisestä osasta, mutta muurin juuret jatkuivat vielä toista metriä maan alle. Ruohonleikkurin ja istutusten tiellä olivat myös aidan sisään kasvaneet koivunjuurakot. Kolme päivää vieritin kiviä, kottikärräsin maa-ainesta, kaivoin ja täytin kuoppia. Ruumiillisen työn huipentumana istutin elämäni ensimmäisen puun. Niin kuin syrjäisissä vuoristokylissä täytyy toimittaa kaikki kasteet ja häät samana päivänä, kun pappi kerrankin tulee käymään, samoin täytyy luostarissakin kaivattaa kaikki tarvitsemansa kuopat kerralla, kun työvoimaa on saatavana, vitsailivat sisaret.

Johannes Kojussa-asuja

Kuten luostarissa kuuluukin, sain fyysisen työn lisäksi myös hengellisiä ohjeita varsinkin äiti Theonikilta: ”Samalla tavoin kun kaivamme juurakoita pois maasta, meidän tulisi kaivaa huonoja tapoja ja tottumuksia sielustamme. Se työ on maatyötä raskaampaa, mutta ajan kanssa ja voimakkaalla työllä voimme edistyä.”

Skiitassa palvelee tällä hetkellä neljä nunnaa. Äitiluostarin esimerkin mukaisesti kaikkien sisarten nimet ovat Theo-alkuisia ja päättyvät i:hin. Sisar Theochariti kertoi tavan juontavan juurensa ajatuksesta, että Jumalan nimi olisi sisarten suussa silloinkin, kun he kutsuvat toisiaan.

Kommunikointi oli helppoa ja pelkäämääni kielimuuri oli yhtä matala kuin purkamani aita, sillä kaikki sisaret puhuivat noin neljää kieltä. Iänikuisen englannin sijasta hoidin kielitaitoa verrytelläkseni päivittäisen kommunikaation saksalla – viroa ja kreikkaakin opin muutamia yksittäisiä sanoja.

Skiitan sisaristoa. Taustalla isä Roland. (Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Skiitan sisaristoa. Taustalla isä Roland.
(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Majoitusmahdollisuuksia pienessä skiitassa oli juuri niin vähän kuin minulle oli kerrottukin. Sain pystyttää telttani puuvajan viereen, ja sain näin käyttööni paljon enemmän neliöitä kuin mihin olin varautunut – isä Roland Tõnisson Kuressaresta  kutsui minua majapaikkani vuoksi 400-luvun  pyhän mukaan Johannes Kojussa-asujaksi. Talkoolaisena sain luonnollisesti ruoan kolme kertaa päivässä ja lämmintä vettä peseytymiseen niin paljon kuin jaksoin kantaa.

Sisarten suunnitelmissa on rakentaa vierasmaja, mutta korjattavaa ja rakennettavaa riittää muutenkin. Vierailuni aikana vanhaa tallia oltiin kunnostamassa kynttilätehtaaksi, ja pyhän Andreaksen kirkkoa odottaa suuri remontti. Päärakennuksen, vanhan pappilan, alakerrassa sijaitsee pieni ja tunnelmallinen Johannes Kastajan kappeli, joka palvelee sisariston palveluksissa ja talvikirkkona.

Etualalla vanha koulutalo. (kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Etualalla vanha koulutalo.
(kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Skiitan päivittäiset maallikkopalvelukset eivät olleet sisariston ulkopuolisille avoimia. Naisena olisin luonnollisesti päässyt syvemmin kiinni luostarin päivärytmiin, oli kyse sitten ruokailusta tai jumalanpalveluksesta. Sunnuntaina kävin liturgiassa 12 kilometrin päässä Kuressaaressa, juhannusaattona isä Roland toimitti myös skiitan viereisellä hautausmaalla panihidan. Luostarilla ei ole vakinaista pappia, vaan seurakuntapapit toimittavat jumalanpalveluksia kukin vuorollaan.

Kokoöinen vigilia

Vierailuni ja koko polkupyörämatkani kohokohta oli juhannuksena eli skiitan praasniekkana toimitettu kokoöinen vigilia. Äitiluostarin igumenia saapui skittaan praasniekaksi, ja isä Abraham Tölpt toimitti kaikkiaan kuutisen tuntia kestäneen jumalanpalveluksen. Vanha kirkko oli valaistu vain vahakynttilöin, sisaret lauloivat bysanttilaisilla sävelmillä kreikaksi ja viroksi. Palveluksen päätyttyä kiitosrukouksiin ja kolivan siunaukseen tarjoiltiin koolimajassa, vanhassa koulussa, litanialeivistä leikattuja muhkeita siivuja, viiniä sekä kolivaa, jonka pinnalle oli taidokkaasti tummilla jyvillä kuvattu Johannes Edelläkävijä. Kreikkalaisen tavan mukaisesti litanialeivät eivät olleet mitään symbolisia kakkaroita, vaan valtavankokoisia limppuja. Nunnat vastasivat ihasteluuni vaatimattomasti, ja kertoivat, että äitiluostarissa leivät ovat koripallon kokoisia, sillä niistä pitää riittää 150 sisarelle.

(Kuva/Photo: Püha Eelkäija skiita)

(Kuva/Photo: Püha Eelkäija skiita)

Juhannuspäivänä 24.6. jatkoin lyhyiden unien jälkeen matkaani kohti manner-Viroa ja etelää. Mukaani sain sisariston siunauksena neljänneksen litanialeipää – siis leipää koko päiväksi. Vaikka sadan kilometrin päivittäinen pyöräily tuntui raskaiden maatöiden jälkeen lähes levolta, jäivät talkoopäiväni pienessä, muurien ympäröimässä skiitassa mieleeni nimenomaan rauhoittumisen ja hiljentymisen aikana.

Anssi Johannes Mäkisalo

, , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: