Punapukuinen nainen ja syöpä: LENSIN VIIMEISEN KERRAN ZÜRICHIIN

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Kun kesällä lähdin Zürichistä, Trudi saatteli minut Kloteniin.

Viimeinen lasillinen samppanjaa ennen kuin erosimme.

 

Syöpädiagnoosimme olimme saaneet peräkkäisinä päivinä.

 

– Mutta tuntevatko sielumme toisensa? Trudi oli kysynyt –

pitkät illat yöhön saakka istuimme Juchstrassen talon ruokasalissa,

pitkät illat puhuimme elämästä, kuolemasta, tulevasta

 

ajattomasta ajasta. Päivät kuluivat nopeasti, kävelimme lehtimetsässä,

kävimme Oskarin haudalla –valtoimenaan laventelia,

Oskar rakasti laventelia, se kasvoi suurina pensaina

myös Juchstrassen talon puutarhassa keskellä kaupunkia

 

jonka nimi on Winterthur.

 

Päivät puuhasimme arkisia asioita, kyläilimme sukulaisissa,

ystävien luona ja heitä tuli Juchstrassen taloon.

 

Mutta illat yöhön saakka puhuimme kahden, ukkonen jyrisi

ja salamat välähtelivät; me kuuntelimme sateen hurjaa ääntä –

ja sitten äänten haipumista.

 

Klotenissa me istuimme hiljaa, maistelimme samppanjaa –

kunnes

minun oli mentävä turvatarkastukseen. Me sanoimme:

Auf Wiedersehen. Mutta sitten tuli itku.

 

Huhtikuussa, kun magnoliat kukkivat, minä lensin

viimeisen kerran Zürichiin, lensin mukanani keltaisista ruusuista tehty

sydän haudalle laskettavaksi, tyttären tekemä,

viimeisen kerran kävin Juchstrassen talossa.

, , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: