
Olivat siirtäneet minut olohuoneen sohvaan
ja minun oli siinä hyvä olla. Isä Andreas luki ikonien edessä
psalmeja – olen aina rakastanut psalmeja, en Septuagintan käännöksiä, niistä on runous poissa – ja isä Mikko Sidoroff asetteli tyynyjä pääni alla
hyvään asentoon: että näin kaikki rakkaat ihmiset –
poika istui nojatuolissa hartiat lysyssä (äiti ei voi kuolla, tiesin hänen ajatuksensa)
mutta kun katselin, en nähnyt pikkupoikia, en miniätyttöä. Niin
sanoin pojalle: Minun pitää kertoa pikkupojille tärkeä asia.
He tulivat, vähän kuin varoen, ja minä sanoin: Tulkaa lähemmäksi. Ja
sitten kerroin, että kuolen ihan pian.
Mutta älkää olko surullisia, minä sanoin, se on vain suklaarasian kuori,
joka pannaan hautaan –
minun sieluni lentää Jumalan valtakuntaan!
Muistin jotakin tärkeää – tiesin, että tytär
oli keittiössä, puuhasteli syötävää – ja minä ponnistauduin istumaan,
minä huusin hilpeästi: Nyt tarvitaan samppanjaa!
Tytär tuli keittiöstä, tarjottimella samppanjalasit jokaiselle,
minä maistoin omasta lasistani hiukan ja
se oli sangen hyvää. Ja sitten minä kuolin.
– Ainakin se oli hyvin ortodoksinen kuolema, sanoi rippi-isäni,
kun kerroin hänelle uneni. – Ja se oli niin kaunis, minä sanoin, niin lohdullinen.
Ei kipua, ei surua, ei huokauksia.