Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen praasniekka

30/08/2015

Artikkeli

CIMG3294 (3)

Isä Jyrki toimittaa alttarissa proskomidia ennen suuren vedenpyhityksen ja liturgian alkamista. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

En ensinkään ollut ajatellut, että lähtisin Myllypuroon Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappelin praasniekkaan, ensimmäiseen, jota vietettiin kappelin uusissa tiloissa – hirmuisen kokoisen Liikuntamylly-rakennuksen yhteen liikehuoneistoon rakennetussa. Mutta koska en ollenkaan usko sattumaan, jouduin semmoiseen kuletukseen, että sunnuntaiaamuna heräsin kello viisi hyvin levänneenä ja tavattoman virkeänä.

Ja kun aamun ajankuluksi tutkailin Facebookia, huomasin siellä Syväriläisen kappelin papin, isä Mikael Penttosen, eilispäiväisen päivityksen:

”Vietämme tänään ja huomenna temppelijuhlaa Myllypuron pyhittäjä Aleksanterin kappelissa! Kaikki pääkaupunkiseudulle jääneet- Tulkaa messiin!”

Sehän tuntui kuin minulle kirjoitetulta kutsulta. Edellispäivän vigiliaan en tietenkään ennättänyt, mutta sunnuntain vedenpyhityksen, juhlaliturgian ja praasniekkajuhlan alkuun oli vielä aikaa niin runsaasti, että ehti huolella valmistautua lähtöönkin.

”Niin se pyhittäjä Aleksanteri tekee ihmeitä”, sanoi Seija Lappalainen, kun juhlasta kotiin lähtiessäni kerroin hänelle, miten minun oli käynyt.

Viisi leipää ja kaksi kalaa

En tiedä, millaisessa kuletuksessa muut kirkkoon tulleet olivat olleet, mutta isä Jyrkin mukaan heitä oli reippaasti kaksi kertaa se määrä, mitä oli odotettu: ruokaa oli varattu 80 juhlavieraalle – ja pitkästi yli puolitoista sataa meitä oli. Mutta oli myös viisi leipää ja kaksi kalaa, joten ruoka riitti ja se oli erinomaista: assyrialaiset kirkkovieraat olivat ihan omia aikojaan tuoneet tullessaan lisäksi pöydällisen erilaisia herkkuruokia. Kahvin kanssa löytyi yhä uusia kakkujakin…

Niin se pyhittäjä Aleksanteri tekee ihmeitä, sanon minä Seijaa lainaten.

Vedenpyhitys – ”Pelasta, Herra, sinun kansasi…” (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Vedenpyhitys – ”Pelasta, Herra, sinun kansasi…”
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Runsaasti rukoilijoita

Vielä suuren vedenpyhityksen aikaan rukoilijoita oli harvanlaisesti, ja minä ajattelin, että onpa sittenkin lähdetty Kirkkopäiville Lappeenrantaan myös Helsingistä. Vaan kun liturgia alkoi, niin yhtäkkiä sain huomata ihmisiä olevan niin runsaasti, että eteisen puolella ja salin puolellakin oli osaa, kun kaikki eivät kirkkoon mahtuneet siellä olevan vedenpyhityspöydän takiakaan.

Kuoro ja kirkkokansa laulavat yhdessä uskontunnustuksen ja Isä meidän –rukouksen. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Kuoro ja kirkkokansa laulavat yhdessä uskontunnustuksen ja Isä meidän –rukouksen.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Kuoron laulu soi kauniisti ja isä Jyrki toimitti palvelukset omaan leppoisaan tapaansa ja piti opetuspuheen, jossa kertoi erityisesti pyhittäjä Aleksanterista. Ilokseni hän suostui luovuttamaan viittansa taskusta liturgian päätyttyä saarnansa konseptin minulle, ja niinpä saan tästäkin palveluksesta jakaa oivallisen opetuspuheen myös Simeonin ja Hannan lukijoille.

Isä Jyrkin saarna

Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.

PYHITTÄJÄ Aleksanterilla oli strategia eli sotasuunnitelma. Hän ei tehnyt elämäntyötään ilman näkyä siitä, mihin hän pyrkii ja mitä etsii.

Temppu numero yksi oli kilvoitus erakkona. Hän halusi nähdä ensin, selviääkö hän ankarista olosuhteista yksinäisyydessä. Ruoan hankinta, hirvittävien keliolosuhteiden kestäminen, sisäinen taistelu – palatako kotituvan lämpöön vai mennäkö luostariin valmiille sapuskalle? Paholainen ihan varmasti toisti Aleksanterille tuhansia kertoja: Jätä vartiopaikkasi, kyllä tämä riittää!

Kymmenessä vuodessa Aleksanteri oli sen verran valmis, että hän Jumalan johdatuksesta matkasi paikkaan, joka hänelle oli Pyhässä Hengessä osoitettu. Ja pian alkoi tulla oppilaita – yhä ja yhä uusia oppilaita. Jumalan avulla ja armosta alkoi nousta luostarikin. Ruhtinaalta tuli varoja – olihan luostari myös strateginen kohde. Mutta tämä on sivuseikka.

Temppu numero kaksi oli siinä, että Aleksanteri oli sisäisen eheytensä vuoksi kuin luotu johtajaksi. ”En vaadi teiltä mitään sellaista, mitä en itse tekisi tai taitaisi tai olisi kokeillut käytännössä.” Siinäpä kilvoittelijoille johtaja, jota vastaan on vaikea mennä purnaamaan.

Temppu numero kolme: köyhyys, kuuliaisuus, naimattomuus. Kaikki nämä ovat vaativia, mutta kaikkein vaikeinta on totella Jumalaa ja johtajaa. Luostarin hengellinen perintö on Aleksanterin ansiosta valtaisa. Eikä vain perintö – luostari elää, me elämme.

Pieniä praasniekkavieraita. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Pieniä praasniekkavieraita.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

NYKYAIKANA Suomessa on ihan uusia ilmiöitä kirkon elämässä, esimerkkinä vaikkapa kirkosta eroaminen.

Väitän, etteivät kirkosta eronneet ole ymmärtäneet syvällä tavalla, mikä kirkko on. Mikään syy ei ole riittävän oikea syy erota Kristuksen Ruumiin ja Veren yhteydestä – paitsi yksi: ellei usko.

Jos menettää uskonsa Herraan ja Vapahtajaan ja ajattelee, että kirkko on vain kannatusyhdistys tai perinneseura, jossa on järjestöihmisiä hoitamassa järjestöasioita. Jos kuvittelee lapsellisesti, että piispojen, pappien, diakonien, virastoihmisten ja muiden kirkon työntekijöiden toilailuilla on syvässä mielessä mitään tekemistä kirkon pyhyyden kanssa.

Jos meidän mielestämme kirkon pyhyys on tällä hetkellä tai 50 vuotta sitten eläneiden ihmisten varassa, olemme pahasti hakoteillä. Pyhittäjä Aleksanterille kirkko oli elämä. Yhtä mahdotonta, kuin hänen olisi ollut kieltää Jumalansa, olisi ollut se, että hän olisi perustanut uuden porukan kirkon ulkopuolelle.

Luostarit ovat luostareita kirkon sisällä, eivät sen ulkopuolella. Meidän kappelimme on kirkko, koska täällä uhrataan alati Jumalan Karitsa. Tämä on avoin suuntaan ja toiseen.

Kun Syvärin luostari perustettiin, sen perusajatus oli seuraava: Tervetuloa, uusi kilvoittelija! Jos pärjäät, vihimme sinut munkiksi – jos et pärjää, voit lähteä pois.

Valtavaa nöyryyttä ja harkintaa Aleksanteri osoitti sillä, että hän otti vastaan pappisvihkimyksen sen ajan mittapuun mukaan vanhus harmajapäänä.

Hän halusi olla varma, että siitä olisi hyötyä yhteisölle. Jos siitä ei olisi ollut hyötyä, hän ei olisi voinut suostua vihkimykseen. Kuuliaisuus ja nöyryys on todella sitä, että opimme elämään toistemme kanssa, kunnioittamaan toistemme piirteitä, pysymään uskollisina kirkkomme rakentamisessa.

LYHYESTI kerron, mikä on päivän juhlaan liittyvä ajatukseni:

Myllypuron Pyhittäjä Aleksanterin seurakunta eli kirkko on rakennettu vuosisatoja sitten. Yhteisömme juhlii tänään kymmenettä vuotta lähestulkoon oman katon alla elettyä syntymäpäiväämme. Toisin sanoen: kirkko omn syntynyt tähän muotoon jo ennen kuin olimme edes olemassa.

Mutta nyt juuri tämä pyhä porukka on vuorostaan rakentamassa tätä yhteisöä. Me rakennamme myös oman temppelin – seinät, lattian ja katon sekä ristin sinne katolle. Näemmekö me sen päivän? Kirkon elämässä se ei ole tärkeä kysymys.

Meille on tärkeää murtaa pyhää leipää ja vuodattaa pyhää viiniä, jotka muuttuvat pyhiksi lahjoiksi. Tärkeää on pyhä matka. Ei Mooseskaan tässä maailmassa päässyt perille – ja pääsipä kuitenkin! Kukas seisoi Kirkastuneen Herran vieressä? Mooses, matkantekijä, pyhistä pyhin profeetta.

Ei Aleksanteri Syväriläinen itsensä vuoksi rakentanut luostaria, vaan vaikkapa meidän vuoksi, jotka matkaamme sinne muutaman päivän perästä. Ei hän ajatellut tämän ajan ja maailman kunniaa. Ja siksi meidänkään ei pidä ajatella, että juuri minun on jäätävä historiaan.

Meidän elämämme tarkoitus ja koko kirkon tarkoitus jokaisen kohdalla mainitaan Kerubiveisun tauolla, suuressa saatossa:

Muistakoon Herra Jumala valtakunnassaan kaikkia teitä ortodoksikristittyjä, oikeauskoisia kristittyjä alati, nyt, aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.

Amen.

 Ristisaatto valmistautumassa – kantajat saavat juhlaikonin ja Evankeliumikirjan isä Jyrkiltä. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Ristisaatto valmistautumassa – kantajat saavat juhlaikonin ja Evankeliumikirjan isä Jyrkiltä.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Ristisaatto ja pyhiinvaellus

Siinäpä on sanottuna niin paljon, että noita asioita on pakko ajatella vielä huomennakin, ja hyvä olisi, jos jäisivät elämään mielen pohjalle ja tuottamaan satoa, joka ei kuivuuteen kuolisi tai ohdakkeisiin tukahtuisi.

Tietysti kuljettiin myös ristisaatossa ympäri koko suuren rakennuksen – sen verran pitkä matka se oli, etten vaivaisena lähtenyt edes yrittämään. Mutta olihan onneksi muitakin, joiden oli jäätävä kappeliin sisälle odottamaan ristisaaton paluuta.

Ja tietysti tällaisissa temppelijuhlissa on aina myös se iloinen asia, että tapaa ystäviä ja tuttavia, joita ei kenties aikoihin ole nähnyt. Saa vaihtaa kuulumisia ja kuulla tulevista – kuten nyt siitäkin, että tämä Pyhittäjä Aleksanterin yhteisö on tuota pikaa lähdössä pyhiinvaellukselle Aleksanteri Syväriläisen luostariin – ja kyllä me Simeonissa ja Hannassa toivomme, että saamme siitä pyhiinvaelluksesta sanasen kertoa, vaikka itse emme mukaan pääsekään.

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: