”…lampukassa lepattava tuli”

01/09/2015

Kirjat

toivonoja

Riitta Toivonoja: Maiseman tyhjyys. 2015. Neirol-kustannus.

KUN OLEN ensimmäisen kerran, varsin nopeasti, lukenut Riitta Toivonojan pienen suuren runoniteen Maiseman tyhjyys, saan mieleeni iltapäivälehtien julkkislööpit: Olemme kasvaneet erillemme. Sen lauseen julmuus paljastuu minulle silmänräpäyksessä tämän kirjan äärellä.

”Olemme kasvaneet erilleen” kuvaa raadollisesti kirjan tilannetta, jossa vuosikymmenten elämänkumppani, aviomies, saa diagnoosin Alzheimerin taudista. Se merkitsee erilleen kasvamista, jonka sairaus aiheuttaa. Kysyn itseltäni, kuinka paljon läheistä lohduttaa, että hän saa kuulla

  ”Vaikka puolisosi sairastui Alzheimeriin / teillä on vielä paljon ilojakin.” Epäilemättä niitä on, mutta vain läheinen näkee, avuttomana omassa surussaan käsittää – vain läheinen tietää, että joka päivä ne hetket harvenevat, päivät, jolloin ilon hetkiä vielä on, käyvät yhä harvinaisemmiksi.

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

RIITTA TOIVONOJA on kirjoittanut liioittelematta pienen suuren runokirjan, joka riipaisevasti tuo esiin ne tunteet, mitä molemmat, sairastunut itse ja hänen puolisonsa, joutuvat kohtamaan: säkeissä ”Niin harmaita päivät, / että varjotkin katosivat.” Tässä, kuten monessa muussakin runossa on havaittavissa vahvaa symboliikkaa.

Alkavat nämä unohdukset – ”Unohdan, mitä olin ajattelemassa” sillä ”Kaikki virtaa ulottumattomiin / minulle jää tyhjyys.”

TODELLISUUS ei ole vielä päättynyt, vaan runoilija kohtaa saman ahdistuksen niin itsessään kuin puolisossaan – päivästä päivään, hetkestä hetkeen. Sen kanssa on elettävä – tietokone on piilotettava, koska taitavalta käyttäjältä on unohtunut, miten se toimii – mitä sillä ylipäätään tehdään – ja sen tajuaminen aiheuttaa suunnattoman ahdistuksen.

Kuten kirjoitin, todellisuus, aika ei ole vielä tiimalasissa kulunut loppuun – mutta runoilijan vapaudella kirjoittaja on kuvannut myös sairaalan tuoksut, lasisen huoneen, luurangoksi kuivuneen käden – lopullisen eron, tässä ajassa.

Vain vahvan uskon avulla edessä on vielä kohtaaminen: ”saavuin valon ja tuulen pihaan / — / Sinä seisoit kukkivan puun alla / silmissä odottava katse.”

KIRJAN kieli ja kielikuvat ovat hyvin kauniita, mielestäni joskus aavisteisen liian kauniita. Rosopinnan rakastaja kun olen, olisin hieman rankempia ílmaisuja kenties kaivannut. Mutta se ei merkitse vähimmässäkään määrin sitä. etteikö meillä nyt olisi käsillä mitä tärkein kirja – harvinainen omassa lajissaan.

Ja ennen kaikkea: se on kyllä nopealukuinen kirjanen – mutta se on luettava uudestaan ja uudestaan, pysähtyillen. Sillä nopealukuisuudestaan huolimatta se ei ole aivan helppo kirja.

 

Hellevi Matihalti

, ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: