Ei mikään tavallinen lukkari

Mies ja kuvaristikko. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Mies ja kuvaristikko. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Oulussa minä olen tutustunut Juhani Matsiin, ja Oulussa olemme jälleen, mutta väliin mahtuu yli kaksikymmentä vuotta, ja Juhani Matsin elämässä kaikki on nyt toisin.

Välivuodetkaan eivät ole kuluneet Oulussa, vaan kesän alussa Matsin perhe muutti Joensuusta Ouluun; Oulun seurakunnan seurakunnanvaltuusto oli huhtikuun 10. päivänä valinnut dir.cant. Juhani Matsin kanttoriksi Ouluun, ja hän aloitti työnsä Pyhän Kolminaisuuden katedraalin kuoronkohtajana kesäkuun ensimmäisenä päivänä.

Toimenkuvaan kuuluu myös seurakunnan kirkkolaulun kehittäminen.

Joensuusta Ouluun

Alkutahdit muutolle Joensuusta Ouluun antoi piispa Arsenin toissavappuinen puhelinsoitto. Piispa tiedusteli yksinkertaisesti, voisiko Juhani harkita Ouluun muuttamista – oli jostain kuullut, että Matsit olivat Joensuusta muuttoa pohdiskelemassa. Juhani sanoo, että rupesi harkitsemaan – ”kun vielä tässä iässä pyydetään!”

Suunnitelmia oli ollut – Ira-vaimon kanssa oli puhuttu. Jotenkin kun vain oli niin, ettei Joensuusta koskaan ollut tullut heille oikeaa kotikaupunkia. Tänä keväänä niin Juhani kuin Irakin näkivät muuton mahdollisena – perheen isot tytöt Anni ja Alina elivät jo omaa elämää ja nuorimmainen Antoniina oli siinä iässä, että koulun vaihtaminen ei suuria hankaluuksia tuonut mukanaan – eipä oikeastaan muuta kuin sen, että venäjänkielen opetusta oululaiskoulut eivät pystyneet tarjoamaan…

”Joensuun seurakuntalaisissa ei ollut mitään vikaa”, Juhani pohdiskelee. ”Minä kuitenkin koen, että olen muusikko enemmän kuin tavallinen lukkari, ja täällä Oulussa oli nurkat siivottu – kuoroa ei ole olemassakaan, joten minun on nyt helppo pyytää uusia kuorolaisia mukaan. Haasteellistahan se on – haasteeseen minä tartuin täällä.”

Hän on hetken hiljaa ja huomauttaa sitten:

”En minä Joensuusta niin lähtenyt, etten olisi arkkipiispan kanssa asiasta puhunut. Hän sanoi, että mene nyt sitten – mitäpä sinne jäät…”

Neliäänisesti neljä laulajaa – toukokuussa 2015 Profeetta Elian kirkossa Helsingissä: Juhani Matsi, Aleksandra Mirolybov-Nurmela, Ira Matsi ja Aliina Matsi. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Neliäänisesti neljä laulajaa – toukokuussa 2015 Profeetta Elian kirkossa Helsingissä: Juhani Matsi, Aleksandra Mirolybov-Nurmela, Ira Matsi ja Aliina Matsi.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Kirkkolaulu on rukousta

Kun Juhani kerran haluaa kehittää kirkkomusiikkia, minä kysyn häneltä, mikä se sitten on se kirkkolaulun tärkein tehtävä. Juhani ei vastaustaan kauan mieti:

”Oikein syvällisesti jos ajattelee, niin kirkkolauluhan on rukousta, joka ainut sana on rukousta, ja siten sen tehtävä on auttaa kuulijaa rukoilemaan. Se ei saa häiritä rukoilijaa, sen pitää auttaa rukoukseen syventymisessä ja keskittymisessä. Ja jos ajatellaan kirkkomusiikkia, niin puhtaus on minun mielestä tärkeitä. Mutta se koskee siis musiikkia, ja ne tukevat toisiaan, kuten vanha sanonta kuuluu: sävel tukee sanaa ja toisin päin.”

”Vanhemmiten sana on tullut paljon tärkeämmäksi. Pitää maistella joka ainut sana, kun lauletaan, ja laulun täytyy olla konstailematonta ja puhdasta. Joskus pelkään Kamarikuoron kohdalla, että meneekö yli, ja vähän olen kysellytkin Valamon kirkossa kirkkomummoilta – joskus sanovat, että nyt meni yli…”

Hän selittää, että vaikka Kamarikuoro on konsertoiva ja levyttävä kuoro, senyksi missio on, että missä ollaankin, lauletaan myös paljon palveluksia.

”Olen sitä mieltä, että kaikki konserttimusiikkikin pitää esittää konstailemattomasti. Otetaan esimerkiksi Bortnjanskin veisu nro 7, jota on parjattu aikojen kuluessa kyllästymiseen saakka. Jos se lauletaan konstailematta, yrittämättä liikaa, niin, että tehdään vain parhaamme, se on hyvä laulu – ehkä parhaita lauluja. Mutta se voi mennä yli, jos kanttori arvioi sen laulurakenteen väärin. Siinä saattaa kuminauha irrota – sopraano esimerkiksi laulaa liian korkealle ja liian kovaa. Silloin kuvittelisin, että korvaan sattuu.”

Ira ja Juhani Oulun seurakuntasalilla. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Ira ja Juhani Oulun seurakuntasalilla.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Kaikki musiikki on hyvää, jos…

Bysanttilaiseen kirkkomusiikkiin hän ei oikein hyvin ole oppinut, sanoo sen johtuvan siitä, että hänellä virtaa venäläinen veri kuitenkin.

”Ensimmäisen kerran minä hiukan tykästyin bysanttilaiseen musiikkiin, kun Jaakko Olkinuora teki sitä porukkansa kanssa suomeksi – se oli ihan ensimmäinen levy.  Kirjoitin siitä arvostelunkin Ikonimaalariin – kun pyydettiin – ja Serafim Seppälä sanoi, että ikuinen elämä Juhani Matsille!”

”Minun pitää olla kaikkiruokainen, ja joskus yksin laulaessani käytän bysanttilaisia melodioita. Eräs kollega tosin sanoi minulle, että jos toisen kerran laulat saman sarjan, se on erilainen. Se on ihan totta, koska vähän muuntelen sitä. Siinä on nuotit olemassa, mutta…”

Sitten hän toteaa päättäväisesti:

”Kaikki musiikki on mielestäni hyvää, kun se esitetään hyvin.”

”Mutta entistä enemmän tulee tärkeäksi sana”, hän jatkaa. ”Ennen liimattiin kiinni kaikki pitkät säkeet. Helena [Matsi] tänään halusi, että minä soitan ja hän laulaa taiteiden yön konsertin lauluja. Minun piti siinä hänelle sanoa, että hengitä toki välillä, jäsentele tämä kunnolla.”

”Parasta minusta on, kun minä saan itse olla ehkä neljäntenä laulamassa neliäänistä laulua, kasvot alttariin päin. Silloin sitä tuntee olevansa muitten mukana, kun on kasvot samaan suuntaan. Ei tarvitse hätäillä, kun näytän sormella. Minulla on sellainen kokemus näistä juhlapalveluksista – kirkastusjuhlasta ja Neitsyt Marian kuolinuneen nukkumisen juhlasta, kun oli neljä kanttoria tai lähes kanttoria – että se on parasta.”

CIMG3218 (3)

Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa Oulussa. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Ortodoksisen kamarikuoron synty

Niin olemme väistämättä tulleet Ortodoksiseen kamarikuoroon – Juhani Matsin luomukseen, Suomen tunnetuimpaan ja radiossa eniten soitettuun ortodoksiseen kuoroon, jolla tänä vuonna on 20-vuotisjuhlavuosi menossa.

Oulussa oltiin ja vuosi oli 1995. Oulun hiippakunnassa lauloi Hiippakuntakuoro, jossa oli kymmeniä laulajia eri puolilta hiippakuntaa, ja sen kuoron laulajista Juhani rohkeasti valitsi laulajat uuteen kuoroon. Kriteerinä oli se, että valitut pystyvät levyttämään. Jälkimaininkeja tietysti oli:

”Siitä sain vihat niskaani muilta hiippakuntakuorolaisilta, tietenkin, mutta sain metropoliitta Leon tueksi, eikä minulla ollut mitään hätää silloin. Sanottiin minulle myöhemmin, että pyydä anteeksi – minä sanoin, että anteeksi kun tein hyvän levyn.”

Levynteon jälkeisellä yhteisellä aterialla joku kuorolaisista esitti, että voisiko kuoro tässä kokoonpanossa jatkaa. Ja Juhani muistelee:

”No, sitä jatkettiin, ja kun minä olen aina ollut vähän kohtuuton kaikessa, annoin kuorolle tämän ylevän nimen – Ortodoksinen kamarikuoro. Ei sellaista ole toista. Joku on ehkä yrittänyt kamarikuoroa jossain, mutta tämä on nyt ollut 20 vuotta. Alkuperäisistä kuorolaisista on mukana enää minun lisäkseni Ira.”

Loppu onkin laulavaa historiaa – kerrataan sitä siis hiukan.

Kedrovin Liturgiasta se alkoi

Alkuajat elettiin melkoisessa rahapulassa. Kun kuorolaiset asuvat eri paikkakunnilla, kaukanakin toisistaan, on kolme asiaa, jotka maksavat. Juhanin sanoin:

”Matkustaminen, ruoka ja majoitus. Eikä konsertoimalla kukaan ole vielä rikastunut, koska ne olivat sellaisia kotikutoisia, varsinkin alussa, ne konsertit.”

Mutta jotenkin saatiin kokoon rahaa Kamarikuoron ensimmäisen levyn tekoon, ja levyä alettiin myydä melkoisesti, joten kuoron taloudelliset ongelmatkin alkoivat pikku hiljaa ratketa.

Ensimmäinen levy oli Nikolai Kedrovin Liturgia.

”Kedrov on venäläissyntyinen emigranttisäveltäjä, joka on haudattu Ranskaan, ja myöhemmin saimme käydäkin hänen haudallaan”, Juhani kertoo. ”Se levy möi, ja levyn myynnillä on pitkä häntä, se myy kauan. Sitä levyä myydään yhä ulkomaita myöten. Siitä saatiin seuraavaan levyyn rahat, ja samalla tavalla – levyjen tekemisellä – on saatu rahaa sen verran, että on voitu matkustaakin – Ranskassa on käyty ja viimeksi on käyty New Yorkissa.”

Ajan kuluessa Ortodoksisesta kamarikuorosta on tullut kuin Juhani Matsin käyntikortti:

”Minut tunnetaan siitä kuorosta, sillä se soi radiossakin melkein aina, kun tulee ortodoksinen aamu- tai iltahartaus, ja myös luterilaiset kollegat tämän kuoron myötä tuntevat minut.”

Juhani Matsi

”Haasteeseen minä tartuin täällä.” (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Valamon praasniekkapalvelukset

”Vähän aaltoliikettähän se on, niin Kamarikuoron kuin kaikkien kuorojen elämä, väittäisin. Kun levy saadaan tehdyksi, on pitkä hiljainen hetki. Kaikki huokaisee vähän. Mutta sitten aletaan laulaa levyn lauluja, pidetään levynjulkistamiskonsertti, ja sitä hyvin harjoiteltua materiaalia on hyvä laulaa”, Juhani sanoo.

Sillä kun laulajat asuvat eri puolilla maata, ei kuoroharjoituksia noin vain viikoittain järjestetä. Sen sijaan kuorolla on vuoden mittaan niin sanottuja harjoitusleirejä – syyskaudella ehkä kaksi, kevätkaudella kolme.

”Kesä on rauhoitettua aikaa”, Juhani kertoo, ”mutta kymmenen vuoden ajan olimme kuoron miesten kanssa Valamossa laulamassa praasniekkapalvelukset, kirkastusjuhlan palvelukset ja erityisesti sen jälkeen oleva Jumalanäidin ikonijuhlan laulut. Sama miesporukka nauhoittikin vigilian veisut ehkä kymmenen vuotta sitten.”

Äänessä saattaa olla hiven haikeutta, kun Juhani toteaa, että nyt Valamon kesäjuhlien laulaminen ei enää käy.

”Se loppui, kun minä muutin tänne Ouluun – vaikka eihän sen kokonaan tarvitse loppua, vain minun osalta se loppui. En täältä Valamoon saakka ennätä, en edes Jumalanäidin valamolaisen ikonin juhlaan.”

Hän kertoo kerran. muutama vuosi sitten, yrittäneensä lähteä kuorosta pois:

”Mutta ei se onnistunut. Koska minähän teen tätä kaiken muun ohessa, ja ammattilaisjohtaja maksaisi kovin paljon. On se myös niin, että kaikki nämä kuorot – nehän tulevat näköisekseen, kuoronjohtajan näköiseksi.”

Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen tsasounassa Raahessa. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen tsasounassa Raahessa.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Liian nuorena opiskelemaan

Tässä siis ollaan, Suomen Oulussa elokuisena iltana Herran vuonna 2015.

Mutta Pielavedeltä alkoi Juhanin matka maailmalle, ja silloin kirjoitettiin vuosiluvuksi 1974.

Ei hän ollut vielä viittätoista täyttänyt, kun näki, että pappisseminaarin kanttorilinjalle otettiin uusia oppilaita, täytti itse hakupaperinsa ja tuli valituksi. Muistaa, että nyt jo edesmenneen isonveljen Risto Matsin luona Lahdessa kävi harjoittelemassa lauluja, jotka pääsykokeessa piti laulaa – Enkeli huusi armoitetulle ja Jo Karjalan kunnailla lehtii puu – että pääsykokeissa oli kuulemassa ainakin arkkipiispa Paavali, jonka ainoa kysymys koski äänenmurrosta. Viisitoista hän ehti täyttää, ennen kuin opiskelun aloitti, ja tilittää nyt:

”Minähän olin kauhean nuori, mutta olin kauhean tyytyväinen, kun pääsin sinne. Ristolla tietysti oli suuri vaikutus, hän kannusti, että hae vain, ja kyllä vanhemmatkin kannustivat, koska tiesivät, että osaan laulaa.”

”Sinä kesänä, kun minut oli valittu, menin Pielaveden kirkkoon vigiliaan – sinne sentään joudin heinäpellolta, panin vähän paremmat vaatteet päälle ja ajoin pyörällä kirkkoon. Tykkäsin niistä pitkistä lauluista, joita kuoro lauloi, kun ne olivat kaikkein helpoimpia – Marian kiitosvirsi, Suuri ylistysveisu. Niissä on bassoille olemassa vain kaksi nuottia, eikä se ollut yhtään vaikeaa. Tunsin, että olen hyödyksi, kun olen laulamassa.”

”Mutta ihan liian nuorena minä aloitin ja menin miesten kouluun. Pappisseminaarissahan oli aikuisia miehiä, naisiakin jokunen opiskelemassa uskonnonopettajaksi. Ensimmäinen naiskanttori oli siellä myös – Helena Petsalo. Kyllä minä hyvän ammatin sain itselleni, pidän jalona ammattina tätä – mutta vähän liian nuorena menin.”

Hän valmistui vuonna 1977 – eikä ollut vielä täyttänyt 18 vuotta, kun oli jo Lahdessa kanttorina.

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoo:

”Tosin minä tykkään laulusta En päivääkään vaihtaisi pois – koska ne päivät, ne on kaikki pitänyt käydä läpi.”

Ykkösasia – raittius

Keittiöstä kuuluu Iran puuhastelun ääniä – uimasta palannut Antoniina on vetäytynyt omaan huoneeseensa. Ja sitten Juhani alkaa puhua taas:

”Niin. Niin niin. En minä vaihtaisi mitään päivää pois. Mutta minun raju viinanjuontihan sitten tuli mukaan… Opiskeluaikana jo harjoiteltiin, ja osasin minä sen ihan ensimmäisestä ryypystä lähtien. Mutta jos kysyisit, mikä on parasta nyt, niin minä vastaisin, että ykkösasia minulle on, että olen raitis. Ellen olisi, ei minulla olisi vaimoa eikä minulla olisi lapsia eikä tätä kotia eikä mitään kotia. Se on ensimmäinen asia.”

”Joka aamu muistan olla siitä kiitollinen, vaikka sataisi räntää. Sillä ei ollut mukava herätä eikä ollut mukava katsoa peruutuspeiliinkään silloin ennen…”

Minä kysyn, voinko kirjoittaa myös tästä, koska Juhani ei suinkaan ole pienessä kirkossamme ainoa, joka on alkoholismiin sairastunut – ja liian monet ovat siihen menehtyneet. Ylipäätään Suomessa alkoholismi on syövän jälkeen toiseksi yleisin kuolinsyy. Siitä vain ei puhuta eikä sitä ehkä oikein sairaudeksi ymmärretä – ja jos puhutaan, puhutaan supisemalla vaivihkaa, toisin kuin sydäninfarktista tai aivoverenvuodosta.

”Kyllä”, vastaa Juhani heti. ”Siitä minä voin kertoa, koska se ei minua yhtään hävetä eikä minua pelota – vaikka en siitä ole aikaisemmin puhunut. Pyydetty on, ja olen luvannutkin, mutta se on vain jäänyt.”

”Kun läksin 15-vuotiaana kotoa, niin tuntui helpottavalta, että viikolla kukaan ei toru juomisesta – vaikka melkein joka viikko join. Tuntui heti alussa, että tämä sopii minulle oikein hyvin. Mielestäni oli viinan väärinkäyttämistä, että juodaan vain yksi samppanjalasillinen. Se minun juomiseni oli siis toisin sanoen humalahakuista – ajattelin, että minun on paras olla, kun olen vähän humalassa koko ajan.”

 Veteen piirretty viiva

”Mutta koetapa olla nousuhumalassa jatkuvasti – se ei käy. Ja kun nuorena aloitin, niin voidaan hypätä monta vuotta eteenpäin. Vaasassa yritin ensimmäisen kerran vuonna 1985 päästä eroon viinasta – menin siellä AA:han. Ensimmäisenä iltana en yksinkertaisesti osannut perille – paikka oli Brändöllä – mutta en ilennyt kadulla liikkuvilta ihmisiltä kysyä, että missä täällä on AA – olin niin pelokas. Humalassa kyllä olisin uskaltanut vaikka mitä.”

”Seuraavana päivänä soitin, minulla oli se numero, ja minua tultiin hakemaan Koulukadulta. Kun menin sinne, alkoi semmoinen kausi, että saatoin olla raittiina kuukausiakin, mutta sitten taas join. Otin ikään kuin takasin sen juomattoman ajan, join kauhean rajusti. Ja sitten menin AA:han takaisin. Tätä jatkui monta vuotta.”

”Ajokortti meni pari kertaa, ja olin ihan varma, että joudun linnaankin. Sitä vain yksinkertaisesti tulee niin kuin hulluksi, ja lähtee ajamaan autolla. Siitäkin olen erittäin kiitollinen, että minulla on ollut jokin suojelus – en ole kenenkään päälle ajanut. Ajoin kuitenkin paljon – jos en nyt humalassa, niin ainakin sellaisessa kiikun kaakun krapulassa.”

”Ei siihen juomiseen ole mitään erityistä syytä. Ihan hyvä lapsuus on minulla ollut. Toki jonkinlaisen esimerkin sain viinanjuonnista kotona, kun isä ja vanhemmat veljet joskus ottivat. Mutta se on joku sellainen veteen piirretty viiva, että se joillekin luontuu ja joillekin ei.”

”Pullo oli aina jossakin piilossa – se ei koskaan voinut olla niin kuin tuo sinun viinilasi on tuossa pöydällä. Siihen aikaan ei kirkossakaan kiinnitetty asiaan huomiota – monet papit sanoivat vigilian jälkeen, että huomaavat minun olevan humalassa, mutta kehottivat vain vähän varomaan. Minä join ja kuvittelin, että kukaan ei huomaa, ja se on itselleen valehtelemista, koska kyllähän sen huomaa.”

Tietysti hän on paljon miettinyt sitä, miksi joi:

”Johonkin sellaiseen arkuuteen ja pelokkuuteen sitä varmaan juo – jännitykseen minä kai join. Nyt ajattelen, että onpa millainen tilanne tahansa, enää en voi töpätä. Olen töppäykseni töpännyt.”

Kiitollisuus tuesta

Hän muistelee edellistä Oulun-kauttaan, jolloin tämä uusi raitis elämä alkoi:

”Se oli varmaan 1993, ja minä kävin AA:ssa kahdeksan kertaa viikossa – siis jonain päivänä kävin kaksi kertaa, päiväryhmässä ja iltaryhmässä. Se johtui siitäkin paljon, että piti löytää uutta tekemistä juomisen tilalle.”

”Sillä minä olin sellainen juoja, että join, kun olin yksin. Minä en raaskinut mennä ravintolaan, ja pelkäsin, että toiset juovat minun viinat. Niin join yksinäni, ja siihen meni aikaa paljon – kului aika erittäin hyvin.”

Uusi raitis elämä oli siis alullaan, kun hän siirtyi Karjalan hiippakuntaan, antaa nyt kiitosta molemmille arkkipiispoille tuesta:

Johannes erittäin hyvin osasi tukea – kävin aina syksyllä hänen luonaan, ei minulla mitään asiaa ollut, mutta meille tuli oikein hyvät keskustelut. Ja vaistosin, että hän arvostaa tätä minun alkuvaiheessa olevaa tilannettani. Kyllä myös Leo osasi suhtautua hyvin – hänhän on nähnytkin, millaista se oli… Olen molemmille todella kiitollinen heidän suhtautumisestaan.”

*               *               *

Se oli se tarina – sillä on onnellinen loppu.

”Miten minä tämän Iran Rovaniemeltä löysinkin”, Juhani sanoo, tyytyväinen mies, jonka elämässä kaikki on nyt toisin.

 

Hellevi Matihalti

 

 

Ortodoksisen kamarikuoron äänitteet:

2004 Liturgia (N. Kedrov

2007 Kiittäkää Herran nimeä

2008 Veisuja Valamon luostarista

2009 Julistaa viestin tähtönen

2012 Kruunaa heidät yhdeksi

2012 Iankaikkinen muisto

2014 Panihida (Pavel Tshesnokov)

 

, , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: