Saivat minut uskomaan, että vesivärityksistäni

voisi tehdä näyttelyn, niistä kirkollisista –

että voisin pyytää hänet sen näyttelyn avaajaksi

 

Sai kopiot kuvista, soitti, sanoi tulevansa, jopa

mielellään. – Ovathan nämä vähän hassunkurisia, naurahti

niin kuin hänellä oli tapana. Sovittiin päivämäärä,

 

ja sen jälkeen, hän sanoi, onkin jo niin pitkä aika,

kun viimeksi saimme keskustella.

 

Viikon kuluttua hän oli joutunut sairaalaan,

en ehtinyt hänen luokseen, kun tuli jo viesti, että hän

on nukkunut pois. Sinä päivänä minä itkin,

 

itkin kuin Helvi Hämäläinen, kun hän muutti

Helsingistä Kuopioon.

 

– Minä olen niin murehtinut tätä teidän sairauttanne,

hän oli sanonut, ennen kuin lopetimme sen puhelun.

 

Viimeisen puhelun.