
Saivat minut uskomaan, että vesivärityksistäni
voisi tehdä näyttelyn, niistä kirkollisista –
että voisin pyytää hänet sen näyttelyn avaajaksi
Sai kopiot kuvista, soitti, sanoi tulevansa, jopa
mielellään. – Ovathan nämä vähän hassunkurisia, naurahti
niin kuin hänellä oli tapana. Sovittiin päivämäärä,
ja sen jälkeen, hän sanoi, onkin jo niin pitkä aika,
kun viimeksi saimme keskustella.
Viikon kuluttua hän oli joutunut sairaalaan,
en ehtinyt hänen luokseen, kun tuli jo viesti, että hän
on nukkunut pois. Sinä päivänä minä itkin,
itkin kuin Helvi Hämäläinen, kun hän muutti
Helsingistä Kuopioon.
– Minä olen niin murehtinut tätä teidän sairauttanne,
hän oli sanonut, ennen kuin lopetimme sen puhelun.
Viimeisen puhelun.