Punapukuinen nainen ja syöpä: NÄIN SEN KERROIN PIKKUPOJILLE

(Kuva/Photo: Helevi Matihalti )

(Kuva/Photo: Helevi Matihalti )

Näin minä kävin läpi ensimmäisen vuoden, kun syöpä oli tehnyt etäpesäkkeensä. Näin kerroin sen pikkupojille. Kerroin heille myös ortodoksisista hautajaisista – kerroin, että meidän elämämme ei pääty kuolemaan.

Jotkut sanovat sellaista manipulaatioksi, tarinoiden esittämiseksi tosiasioina. Mutta minä kerroin pikkupojille, että minä uskon niin – kerroin myös, että kaikki ihmiset eivät usko niin. Tietenkin minä kerroin heille Tuomaksesta ja Juice Leskisestä.

Ja minä kerroin, että tämä olisi todennäköisesti monivuotinen projekti: että tekisimme – aina, kun vointini sallisi – vielä jokusia matkojakin yhdessä: Pariisiin Samuelin kanssa, Kanarialle kesää viettämään keskellä Suomen talvea molempien pikkupoikien kanssa, risteilyitä Tukholmaan – ja tietysti kävisimme Tallinnassa monta kertaa…

Että en suinkaan ollut tekemässä heti kuolemaa – en vielä ollut kuoleva havukka, minä sanoin, ja havukka oli poikien mielestä hauska sana. Kerroin, että Kainuun murteessa haukkaa sanotaan havukaksi.

Ei se sen kummallisempaa ollut – kuten syöpäkään ei ole sen kummallisempaa kuin monet muut parantumattomat sairaudet.

Sitä paitsi, minä sanoin, minähän voin liukastua jonakin päivänä banaaninkuoreen, eikä sillä ole mitään tekemistä syövän kanssa. Asia on vain niin, että ”ei elämästä selviä hengissä”.

Nyt pikkupojat eivät enää ole pikkupoikia – paitsi minulle; pikkupoikia, kuten heidän isänsäkin on yhä pikkupoika minulle, ja heidän tätinsä on yhä minun Baby Daughter.

Minulle aika vesivärittelyn kanssa oli riemullista aikaa – joku voisi sanoa sitä terapeuttiseksi vaikean asian käsittelyksi. Kukin saa mielessään nimittää sitä miten haluaa.

Minä vain olen tarinankertoja – ja tämä tarina syntyi ensisijaisesti kuvina.

Malja sille. Pink!

, , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: