Paimen, pässit ja valoa

22/09/2015

Artikkeli

Ortodoksisen kirkon hallinto on perinteiltään episkopaalista (Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Ortodoksisen kirkon hallinto on perinteiltään episkopaalista
(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Luterilainen pappi ja kirjailija Voitto Viro (1914-1999) kirjoitti 1960-luvulla pässeistä, jotka valitsevat paimenensa. Taustalla huoli siitä, että kirkon sisimmälle tarkoitukselle ”nykyistäkin vieraammat näkökohdat tulisivat vallitseviksi”. Viro puolusti oman kirkkonsa järjestyksessä tällä kohtaa lännen kirkon kanonisen lain antamia suuntaviivoja. Eikä epäröinyt kirjoittaa kirkkonsa suuntaintrigien kohdalla: ”Tosin on totta, että myrsky ei milloinkaan kykene tuomaan esille järven pohjamudasta mitään muuta kuin sen, mitä siellä on. Mutta mudathan voitaisiin penkoa esille ripin yhteydessä.”

Valta – kenen se on ortodoksisessa kirkossa?

Valta kiehtoo ihmistä. Siksikin moni on kysynyt tänä syksynä, valtuustovaalien alla, mistä seurakunnanvaltuusto päättää, mitä valtaa se käyttää, entä neuvosto? Säädösten tarkastelu ja vuosikymmenten kokemus kirkon työssä antavat vastauksen. Seurakunnan hallintoelinten, seurakunnanvaltuuston ja -neuvoston valta on Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnissa todellista mutta vähäistä.

Ortodoksisen kirkon hallinto on perinteiltään episkopaalista, esipaimenvaltaista, siis piispavaltaista. Tämä kuuluu kirkon luovuttamattomaan perintöön. Apostolien seuraajina piispoille kuuluu kaikki ratkaiseva valta kirkossamme.

(Ikonikuva/photo: orthodox.net)

(Ikonikuva/photo: orthodox.net)

Perusnäkemyksenä on kuva paimenesta ja lampaista. Niin kaukaiselta kuin tuo kuva nykyihmisestä saattaa tuntuakin. Paimen tietää, mikä lampaille on parhaaksi. Hän tietää, mikä ravinto sopii parhaiten kaitsettaville ja missä ovat virvoittavimmat lähteet.

Lampaiden tehtäväksi on annettu kuulla oikean paimenen ääntä, toimien sen mukaan, ei ottaen kohtaloaan omiin käsiinsä. Piispa on tällainen paimen, piispan vihkimä seurakunnan pappi on tällainen paimen.

Piispallinen ja papillinen vallankäyttö toteutuu Suomen kirkon nykytodellisuudessa pääasiassa kirkon opetuksen, julistuksen sekä jumalanpalvelusten, sakramenttien ja toimitusten kautta. Maallikoille on annettu mahdollisuus, valta ja vastuu osallistua seurakunnan taloutta ja toiminnan ulkoisia puitteita koskevaan hallintaan ja päätöksen tekoon demokraattisesti valittavien elinten avulla.

Demokraattisesti jaettu vallankäyttö

Edellä sanotusta käy jo ilmi tietty jännite kirkon oman päätöksenteon periaatteiden ja meidän käytännön todellisuutemme välillä. Pohjoismaiseen demokratiaan ja oikeusvaltion periaatteisiin on katsottu soveltuvan maallikkojen suhteellisen suuri valta eritoten yhteisten varojen keruun ja käyttämisen osalta.

Isä Alexander Schmemannin (1921-1983) sanomaksi on joskus kerrottu havainto siitä, että maallikot eivät kolmeen sataan vuoteen olleet kirkossa yhtään mitään ja nyt he yrittävät olla kaikki kaikessa. Liekö meidän oloissamme piinaava juuri tuo paimenen kaipuu.

Niin tai näin, tuon jännitteen voi laukaista, tai ainakin tehdä hedelmälliseksi se, jos oivallamme, miten toisiinsa jäsentyvät evankeliumin ja Ranskan vallankumouksen yhteiset arvot: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Joskus maallikkojen suhteellisen keskeistä asemaa kirkkomme päätöksenteossa on perusteltu 1800-luvun venäläisen sobornost-aatteen käytännön sovelluksena. Sillä tarkoitetaan kirkon kastettujen ja voideltujen, ehtoollisyhteydessä elävien jäsenten, Jumalan kansan, aktiivista osallistumista paitsi jumalanpalveluksiin myös kirkon hallintoon.

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Sobornost-ajattelu sinänsä astuu kirkon perinteisen kirkkokäsityksen ja -opin ulkopuolelle, mihin jo tuon uuden termin käyttö käsitteen katolinen asemasta viittaa. Jumalan kansalla on toki vanhassakin, ensimmäisen vuosituhannen perinteessä ja käytännössä, oma sijansa ja tehtävänsä. Mutta sen hedelmällinen panos edellyttää ortodoksisen ajattelun olemassaoloa ja toteutumista. Miten tämä toteutuu kirkkomme hallintoelimissä?

Siis: ei puoluepolitiikalle, ei valtapyrkimyksille, kyllä yhteiselle vastuunkannolle, kyllä uskollisuudelle kirkon perustehtävää kohtaan. Osallistumista kirkon sakramentteihin, katumukseen ja ehtoolliseen, oman rukouselämän kehittämistä, lähimmäisrakkauden toteuttamista.

Tietty raja on meilläkin lähtökohtaisesti oivallettu siinä, että opilliset ja kirkko-oikeuteen eli kanoniseen traditioon liittyvät kysymykset ovat nimenomaan piispainkokouksen käsiteltäviä asioita. Muuten ei voisi ollakaan.

Ratkaiseeko määrä?

Seurakunnanvaltuusto ja sen valitsema neuvosto käyttävät seurakunnissamme ennen muuta budjettivaltaa. Siihen sisältyy veroprosentin määräämisen valta. Käytäntö rajoittaa tätä valtaa tehokkaasti. Jos ajatellaan niin sanottua perusseurakuntaa, jossa on yksi tai kaksi palkattua pappia, kanttori ja ehkä yksittäinen muu työntekijä, joiden palkka määräytyy muulta taholta, sekä pyhäkköjä pari-kolme, joista on kiinteät kulut, jää päätettäväksi vain vaatimattoman euromäärän käyttö vuosittain.

(Kuvaa/Photo: Aristarkos Sirviö)

(Kuvaa/Photo: Aristarkos Sirviö)

Monesti vallan käyttö samastetaan juuri rahan valtaan. Paljolti näin onkin. Euro on paras konsultti, sanotaan. Onko suurimmalla rahoittajalla oltava myös suurin valta? Kirkossa ei tietenkään niin saa olla.

Kirkossa määrä ei ratkaise, ei ihmisten eikä rahan määrä. Kirkon arvot ja valta ja arvovalta määräytyvät toisin. Uskosta, uskon kokemuksesta ja historiasta. ”Pyhä Henki ja me olemme päättäneet”. Esimerkiksi Kreikan kirkossa elää sanonta ”Kithirallakin on yksi ääni”, siis pienimmän, vain parinkymmenen papin ja pikkusaarten hiippakunnan piispalla on piispainkokouksessa sama yksi ääni kuin satojen pappien, miljoonakaupunkien piispoilla.

Tämä periaate toteutuu myös vuoden 2016 yleisortodoksisessa synodissa Konstantinopolissa. Esimerkiksi piispojen ja uskovien jäsentensä perusteella kovin suurella Moskovan patriarkaatilla on sama painoarvo ja osallistujapiispojen määrä kuin kaikilla muillakin autokefaalisilla ortodoksisilla kirkoilla.

Kirkolliskokousedustjat ryhmäkuvassa 2013 (Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Kirkolliskokousedustajat ryhmäkuvassa 2013
(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Valtuustojen ja neuvostojen tehtävä

Pientä valtaa seurakunnanvaltuusto käyttää valitessaan seurakunnan papit ja kanttorit piispan asettamista ehdokkaista. Kirkolliskokousedustajien valinnassa valtuustot käyttävät ihan todellista valtaa ja siten voivat vaikuttaa esimerkiksi, sinänsä täysin epäortodoksisesti, toisen hiippakunnan piispan vaaliin jopa ratkaisevalla tavalla.

Myönteisesti ajatellen seurakunnanvaltuuston ja -neuvoston keskeinen tehtävä on rakentaa seurakuntaa, niin hallinnollisen päätöksenteon puitteissa kuin aktiivisen seurakunnallisen osallistumisen – esimerkiksi oman pyhäkön kunnosta ja toimivuudesta huolehtimisen – kautta oman paimenensa tukena ja apuna. Tämä toki edellyttää, meiltä palkatuilta, halua ja kykyä motivoivaan, osallistavaan johtajuuteen.

Syyttä ei isä Erkki Piiroinen (1919-1999) puhunut usein ja mielellään kirkkoomme vakiintuneesta isäjohtoisesta demokratiasta, joka parhaimmillaan toteuttaa kirkon kirkko-opillista ja -oikeudellista eli kanonista perinnettä ja Jumalan kansan aktiivista osallistumista kauniilla tavalla.

Ensin on oltava ortodoksinen kristitty, sitten on ajateltava ortodoksisesti. Siitä seuraa ortodoksisen uskon ja ajattelun mukainen toiminta. Näen että pysyäksemme ortodoksisena kirkkona tämän sovelletun demokratiamme piirteitä on voitava myös kriittisesti tarkastella ja tarvittaessa kehittää selkeämmin tradition mukaisiksi.

Arkkimandriitta Andreas Larikka

, , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: