Lopussa on vapaus

24/09/2015

Kirjat

kirjat - Mäkelä9789513184414_frontcover_final

Hannu Mäkelä: Muistan. Otavan aika. 2015. Tammi.

PÄÄLLIMMÄISEKSI jäi haikeus, alakulo. Mieleen tuli pakonomainen tarve mennä kirjahyllyn luo, etsiä käsiin joku Hannu Salakan runokokoelmista – tiesinhän minä, että jossakin oli…

Haikeus myös siksi, että poissa ovat Hannu Salakan lisäksi niin monet kirjailijat, joista Hannu Mäkelä kirjoittaa neljännessä Muistan-sarjansa teoksessa. Ja miksi niin ei olisikin, sillä likemmä 50 vuotta on kulunut siitä, kun Mäkelä vähän yli kaksikymppisenä aloitti työnsä kustannustoimittajana Otavassa, eikä enemmistö tuolloisista kirjailijoista suinkaan ollut hänen ikätovereitaan. Ja monet nuoremmatkin ennättivät elää koko uransa niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka muodostavat Mäkelän elämässä Otavan ajan.

VAIKKA Mäkelä teki pitkän ja hyvän päivätyön kustantamossa, olen oppinut pitämään häntä aina enemmän kirjailijana – ensi alkuun runoilijana, tietysti; ja Otavan aika kertoo, miksi hän niin moniin vuosiin ei julkaissut proosaa juuri lainkaan. Olisi se pitänyt muutenkin käsittää: aikaa omille töille ei ollut, ei pitkäjänteiseen omaan kirjoittamiseen.

Mutta proosassakin kieli on runoilijan kieltä – jotenkin häkellyttävää, että niin tässäkin teoksessa, joka etenee nopeasti, välttää pitkiä lauseita, on sillä tavoin helppolukuinen. Mutta ei Otavan aika mikään pinnallinen näkemys asioihin ole, ja tässä ajattelen esimerkiksi lyhyehköä kuvausta Arto Mellerin upeasti alkaneesta urasta, surkeaksi tragediaksi muuttuneesta elämästä. Sillä siitä huolimatta, että olen lukenut perin tarkkaan Martti Anhavan Romua rakkauden valtatiellä (2011, Otava), Mäkelä onnistuu tiivistäessään luomaan kipeän tarinan, joka koskettaa enemmän kuin yksityiskohtainen kuvaus.

Runo lähenee tekstiä myös erinomaisesti, kun Mäkelä kirjoittaa Bo Carpelanista, ja erityisesti vanheneminen, sairaus, luovuttaminen, luopuminen, kuolema tulee niin liki, että on kuin lukija olisi tapahtumien mukana koko ajan. Tai kuvaus siitä, miten Mäkelä hakee Erno Paasilinnan sairaalasta, ajomatkan kuvaus Hervantaan, syöpäsairaan uupumus. Ja Paasilinnan vimmattu työskentely loppuun saakka.

VAIKKA elämä on kuolemista, ei Otavan aika yksistään sitä tietysti ole. On viehättäviä kohtaamisia vanhojen kirjailijoiden kuten Kersti Bergrothin kanssa, ja nuori kustannustoimittaja oppii heti, että luovuus ei välttämättä sammu ihmisen ikääntyessä ja toisaalta kirjailija kirjoittaa elämänsä loppuun saakka kuten Hannu Salakka teki – vaikka mitään hänen kirjoittamaansa ei enää koskaan julkaistaisi.

Mutta Mäkelä tuo esiin myös kustannusmaailman todellisuuden siinä mielessä, että hyvä kirjallisuus ei sinänsä ole hyvää – hyväksi se muuttuu kustantajan silmissä, kun se myy. Luonnollisesti kustantamotkin ovat liikelaitoksia eivätkä korkeatasoisen kirjallisuuden mesenaatteja; eikä edes noina, nykypäivästä katsoen, hyvinä aikoina kirjailija ollut kustantajalle tasaveroinen kumppani.

Mäkelän ristiriita Otavan aikana oli tietenkin siinä, että hän osasi ja asettui myös kirjailijan puolelle.

TOTTA KAI, jos haluaa, kirjaa voi lukea myös jonkinlaisena paljastuskirjana. Jotenkin en kykene kuvittelemaan, että se olisi ollut osinkaan Mäkelän tarkoitus. Tosiasia kuitenkin on, että tietyt tapahtumat vaikuttivat Mäkelän työolosuhteisiinkin, ja siten niiden mukaanottaminen on perusteltua.

Sitä paitsi: mitään uutta ja raflaavaa Mäkelä ei tarjoile – vaikkakaan esimerkiksi Paavo Haavikosta en ole aikaisemmista hänestä kirjoitetuista teksteistä saanut yhtä selkeää kuvaa murheellisesta muutoksesta, joka hänessä tapahtui. Siinäkin Mäkelä onnistuu – kuten Arto Melleriä kuvatessaan – tiivistämään osuvin yksityiskohdin, hienoin sanavalinnoin tapahtuneen.

HUVITTELEN hetken ajatuksella, millaisen romaanin Mäkelä olisi tästä aineistosta kirjoittanut… Mutta hän on kirjoittanut hienon kirjan, joka ei ole romaani vaan todella kertoo siitä, mitä tapahtui Otavalle, mitä tapahtui sen johtajille ja sen kirjailijoille noina kahtenakymmenenä vuotena, ja miten hän itse lopulta valitsi vapauden – tosin epävarmana tulevaisuudesta, joka odotti.

Antille [Tuuri] kerron, mitä olen tehnyt eikä hän hämmästy. Hän on jo maistanut vapautta johon ei ole kuollut eikä usko minunkaan kuolevan.”

Miten sen sanoisin, etten kuulostaisi lattealta? Että lukijana monen muun lukijan tavoin totisesti iloitsen siitä, että Mäkelä valitsi vapauden.

                                                                                                                                                                                                                                  Hellevi Matihalti

, , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: