Uskonnoton – mitä se on?

25/09/2015

Haastattelu

 "Just niin, haukkukaa, potkikaa vaikka, mutta älkää olko mua kohtaan kiltti, ymmärtäväinen ja myötätuntoinen. Sitä minä en kestä!" (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

”Just niin, haukkukaa, potkikaa vaikka, mutta älkää olko mua kohtaan kiltti, ymmärtäväinen ja myötätuntoinen. Sitä minä en kestä!”
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Huone täynnä iltapäivän valoa, heleitä värejä ja kirjoja, kirjoja, kirjoja. Ikkunalla isoja viherkasveja, pöydällä iso kuppi teetä, mustikkamuffinsia jäätelön kera. Ja kirjoituspöydällä läppäri – se vie myös Facebookin maailmaan, ja siellä minä olen tutustunut Pirkko Limnelliin, jonka olohuoneessa nyt ihastelen iloa ja kauneutta.

Mutta Facebookissa vietettyjen hetkien myötä oli käynyt ilmi, että meillä on varsin samanlainen maku kirjoihin ja elokuviin – ja tämä FB-kaveruus alkoi hiljaksiin muuttua ystävyydeksi. Niin käy, kun löytää kaltaisensa.

Meidän samankaltaisuudessamme on kumminkin yksi ero – ja kuvittelen, että se saattaisi olla ratkaiseva ero joillekuille. Siinä kun minä olen ortodoksi, joskus aktiivinenkin, Pirkko määrittelee itsensä uskonnottomaksi. Mutta huumorinainen kun on, ilmoitti virtuaalikättelyssä olevansa pakana.

Ja tästäpä olemme sopineet keskustelevamme – tästä: mitä tarkoittaa, että on uskonnoton, ja vähän intiimimmin myös: miksi?

 

Uskonnoton ei ole yhtä kuin ateisti

Diginauhuri alkaa pyöriä, ja siitä Pirkko muistaa heti herkullisen tarinan eräänlaisesta suhteesta eräänlaiseen herrahenkilöön – siinä näytteli diginauhuri suurta osaa: se kulki edestakaisin konventionaalisten kirjeiden myötä, ja siihen kumpikin vuorollaan myös puhui toiselle. Se oli varmasti hauskaa, minä arvelen, ja Pirkko myöntää niin olleen. ”Niin kauan kuin sitä kesti”, hän lopettaa kuivasti, purskahtaa sitten nauruun.

Diginauhuri pyörii yhä, toimii, vanhusparka, tallensi siististi tuon Pirkon kertoman tarinankin. Niin me siirrymme itse asiaan.

”Oikeastihan pakana ei tarkoita sellaista ihmistä kuin minä”, Pirkko palaa alkuaikojemme määrittelyyn itsestään. ”Eikö se tarkoita sellaista ihmistä. joka ei ole päässyt lainkaan osalliseksi tästä uskontoon ja nimenomaan kristinuskoon liittyvästä tiedosta?”

”Uskonnoton-sana on mielenkiintoinen, ja minä käytän sitä siksi, että se on tähänastisista vaihtoehdoista paras. En oikein voi sanoa itseäni ateistiksi, koska se sisältää minun mielestäni ja vähäisillä tiedoillani ajatuksen, että olisi jotain, mitä ohjelmallisesti vastustan. Niin asia ei minun kohdallani ole”, hän selittää. ”Olen liian tietämätön tai liian laiska tai liian mukavuudenhaluinen leimautuakseni ateistiksi. Silloinhan minulta heti vaadittaisiin, että perustelepa! Ja olisin heti pulassa, koska en tunne näitä uskon asioita niin hyvin, että rupeaisin inttämään jostain!”

Hän sanoo myös kuvitelleensa, että uskonnoton olisi neutraali sana:

”Vähän samantapaisessa merkityksessä kuin autoton – sehän on neutraali ilmaisu. Tietysti, jos sanon jollekin rallihullulle, että olen autoton, se on hänen mielestään kannanotto autoilua vastaan. Vasta nyt olen huomannut, että myös sanalla uskonnoton voi olla vähän samalainen vaikutus.”

Mutta hän on joutunut havaitsemaan, että juuri niin on. Hän mainitsee esimerkkinä Kari Enqvistin, joka eräässä kirjassaan on selittänyt uskonnoton-sanaa samantapaisesti.

Antti Nylén puuttui esseessään tähän – käsitteli Enqvistin sanomaa ikään kuin Enqvist olisi pyrkinyt sanalla uskonnoton lyömään halolla päähän niitä, jotka ovat uskovaisia. Mielestäni Enqvistin pyrkimys oli kuitenkin vain jonkun neutraalin sanan löytäminen, jotta hän sillä voisi kuvata omaa suhdettaan uskontoihin ja uskovaisiin ihmisiin.”

Ja sitten Pirkko puuskahtaa:

”Vaikka minä en tiedä, onko se uskovainenkaan ihan oikea sana.”

Mietimme yhdessä, että parempiakin sanoja lienee, mutta päädymme käyttämään yhdessä sitä ikään kuin vastineena uskonnottomalle. Pirkko sanoo huomanneensa ilmaisujen olevan erittäin tärkeitä. Kuten esimerkiksi lestadiolaisten ilmaisu ”olla uskomassa”.

Päällimmäisin ajatukseni [pääministeri Sipilän puheen jälkeen]: Tuo ukko ei mua juksaa! Mutta kepulaisemännät tuvissaan luultavasti levitoivat ja puhuivat kielillä. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Päällimmäisin ajatukseni [pääministeri Sipilän puheen jälkeen]: Tuo ukko ei mua juksaa! Mutta kepulaisemännät tuvissaan luultavasti levitoivat ja puhuivat kielillä.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Mies, joka asui halkoarkussa

Pirkon äidinäiti oli vanhoillislestadiolainen – tai, kuten Pirkko korjaa, ainakin hän kävi Rauhanyhdistyksen seuroissa. Tuolloin myös Pirkko sai ensimmäisen kosketuksensa uskontoon.

”Lapsuudenkodissani uskonnolla ei ollut mitään merkitystä. Vanhempani eivät totisesti olleet mitään ohjelmallisia ateisteja, ei mitään niin hienoa, ne olivat vain välinpitämättömiä. Uskonto ei kuulunut meidän perheen systeemeihin”, hän kertoo.

Mutta 1950-luvun lopussa Pirkon vanhemmat erosivat, ja Pirkko sekä pikkuveli Matti muuttivat äidin kanssa Oulun Pikisaaresta Heinäpäähän, missä Pyhän Kolminaisuuden katedraalikin sijaitsee.

”Muutettiin semmoiseen puutalopihapiiriin, jossa meidän mummu asui ja jossa oli Soinin leipomo, jonne äiti meni töihin. Ja koska hän oli yksinhuoltaja ja aina töissä, mummu hoiti meitä ja otti meidät mukaansa myös sinne Rauhanyhdistykseen.”

Pirkko ei mene vannomaan muistikuviensa todenperäisyyttä, mutta lapsen kokemuksen mukaan seuroissa oli jännää. Seurapaikka sijaitsi rakennuksessa, jonka alakerrassa oli iso sali parvineen, ja sinne lapset kerääntyivät kurkkimaan alemman kerroksen menoa, joka yltyi joskus melkein hurjaksi – ”ei nyt vallan pyörtyilyä, mutta sen suuntaista”, Pirkko muistelee.

”Talossa oli puulämmitys – oli isot uunit ja suuret puiset arkut, joissa säilytettiin halkoja. Lämmityksestä huolehti mies, joka varmaankin oli kehitysvammainen, siihen aikaan mielestäni vain ruma käppyrä – ja minulle syntyi semmoinen mielikuva, että se asui yhdessä niistä halkoarkuista, ja kun seurat alkaa, se hyppää sieltä pois ja sitten otetaan puita ja pannaan sinne pesään. Ja tämä kaikki oli tietenkin hirveän jännää!”

Runous korvaa uskonnon

Mummulla oli myös kuvaraamattu, jota Pirkko innokkaana katseli. Hän muistaa olleensa mummun suosiossa, koska oli hiljainen ja istui useimmiten nenä kirjassa.

”Se Raamattu oli fraktuuralla painettu enkä saanut sanoista selvää, vaikka osasin jo lukea, mutta katselin niitä kuvia. Näissä ympyröissä minä tulin tietoiseksi siitä, että on tällainen Jumala ja on Jeesus, ja on ihmisiä jotka palvelevat jotenkin näitä, ja että on taivas. Siihen aikaan taivas oli oikeasti paikka. Nythän sitä selitetään – mihin minä olen ollut vähän pettynyt – että se on lähinnä symbolista. Mutta siihen aikaan se oli konkreettinen paikka, jonne pääsi, jos oli hyvä ja kiltti, ja siellä oli ihanaa, siellä laulettiin ja soitettiin huiluin harpuin kantelein ja kaikki oli mukavaa ja turvallista.”

Kuljettelen kirjoja yhdestä pinosta toiseen. Välillä tarkistan, mitä mulla on lainassa, mitkä niistä on vielä lukematta, milloin ne piti palauttaa ja onko niistä varauksia. Tämä käy työstä. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Kuljettelen kirjoja yhdestä pinosta toiseen. Välillä tarkistan, mitä mulla on lainassa, mitkä niistä on vielä lukematta, milloin ne piti palauttaa ja onko niistä varauksia. Tämä käy työstä.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Noihin aikoihin Pirkko oppi iltarukouksenkin – ei muista, että kukaan olisi sitä varsinaisesti opettanut, sanoo jostakin sen imeneensä. Hän sai myös sellaisen käsityksen, että jos alkaa rukoilla, rukoilemista täytyy jatkaa säännöllisesti:

”Koska muuten käy niin, että voi yöllä kuolla, ja sitten on aivan hukassa”, hän muistelee.

Ajatus tuntui tietysti pelottavalta, eikä hän voinut puhua siitä kenellekään – ei tiennyt, voiko semmoisista asioista kysellä. Mutta sitten tapahtui, että eräänä iltana hän unohti iltarukouksen – havahtui vasta useamman päivän kuluttua ja tunsi suurta hämmennystä, kun ei ollutkaan kuollut.

”Ja siihen se loppui se rukoileminen”, hän toteaa.

Hän oli silloin yhdentoista tai kahdentoista – ja samoihin aikoihin hän löysi runouden.

”En tiedä olenko kehitellyt tämän ajatuksen myöhemmin päässäni, mutta niin minusta tuntuu, että runous tuli sen vähäisen uskonnollisuuden tilalle. Tunteet ja pyrkimykset johonkin päiväelämää syvempään hengen elämään, ne kanavoituivat tähän: runouteen, kirjallisuuteen ja 60-luvun lopussa kansainväliseen nuorisoliikehdintään, ja siitä tuli se hengen ravinto, mitä kaipasin.”

Tuohon kelkkaan minä en lähde

Mutta tuli aika, jolloin piti mennä rippikouluun.

”Siinä vaiheessa minä olin varmaan jo kauan ajatellut, että ne taivaat ja jumalat, ne on sellainen porvariston salajuoni – yritän nyt olla vähän ironinen, mutta näin minä silloin ajattelin!” Pirkko nauraa tarttuvasti. ”Että ne on oikeasti oopiumia kansalle, ja tarkoitus on estää ihmisiä oikeasti ajattelemasta ja – sitten tuli ikään kuin piste iin päälle, että serkkuni olivat menossa rippikouluun. Siinä samassa pihapiirissä asuttiin kaikki, vanhempanikin olivat palanneet yhteen.”

”Kysyivät, että ´no lähekkö nää sinne rippikouluun?´ – ´E´, minä olin päätökseni jo tehnyt. Niin tämä serkkujen äiti, suoraan sanottuna oikein jumalaton ihminen, tuli vanhempien puheille, ja piti tämmöisen saarnan, että ´sekö ei meinaa tuo teiän Pirkko mennä rippikouluun? Mitä tämä tämmönen on – tässähän saa hävetä silimät päästänsä. Että on se nyt merkillistä´. Minä olin paikalla, mutta en varmaankaan sanonut mitään. Ajattelin, että aivan hullu tuokin on. Niin kuin olikin”, Pirkko vähän kuin tuohtuu vieläkin kertoessaan, muistaa kyllä, että hänen vanhempansa eivät liioin juuri mitään sanoneet. Kunhan kuuntelivat. Pirkko jatkaa:

”Ja tämä oli yksi niitä kirkkoon liittyviä asioita, se kaamea teeskentely. Että ihminen ei luultavasti edes uskonut, ja jos vaikka uskoi, niin se ei estänyt häntä tekemästä toisille jumalattomia tekoja. Ei siis mitään normaalia juoruamista tai sellaista – hän oli todella paha ihminen. Niin minä ajattelin, että tuohon kelkkaan minä en lähde.”

Tulipas pitkäliemisten suvun jälkeläiselle oikea perinneolo, kun keitti maitopottuja, tuota oululaista köyhälistön perinneruokaa. Pottuja, sipulia, suolaa, maustepippureita ja maitoa. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Tulipas pitkäliemisten suvun jälkeläiselle oikea perinneolo, kun keitti maitopottuja, tuota oululaista köyhälistön perinneruokaa. Pottuja, sipulia, suolaa, maustepippureita ja maitoa.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Koulussa Pirkon luokalla oli edellistalven ollut kolme kirkkoon kuulumatonta poikaa, jotka tietenkään eivät olleet käyneet uskontotunneilla.

”Ne houkuttelivat minut viattoman mukaansa! Jos vaihtoehtoina oli istuminen uskontotunnilla tylsää opettajaa kuuntelemassa tai hauska parituntinen kolmen kivan pojan kanssa jonkun kotona levyjä kuunnellen, keskustellen, kirjoja lukien – niin se oli selvää, minkä siinä valitsi!” Pirkko naurahtaa hiukan.

Tämä johti puolestaan siihen, että hän päätti erota kirkosta ja sai selville, että 15-vuotiaana voi erota vanhempien luvalla. Vaikeuksia ei ollut luvan saamisessa, ja niin Pirkko marssi reippaasti kirkkoherranvirastoon ilmoittamaan aikeestaan. Häntä oli peloteltu, että virastossa pidettäisiin hänelle melkoinen puhuttelu, mutta mitään sellaista ei tapahtunut.

”Virkailija vain sanoi minulle, että täyttämääni lomaketta pidettäisiin kuukausi virastossa, ´jos tuut katumapäälle´, ja minä sanoin, että ei ole pelkoa. Ja näin sitten tapahtui se kirkosta eroaminen”, Pirkko toteaa.

Turvaa ihminen hakee

Pirkko miettii, ettei koskaan jälkeenpäin ole tuntenut minkäänlaista tarvetta lähestyä kirkkoa, ja hän pohdiskelee asiaa:

”Lueskelin jotain näistä Enqvistin kirjoista, ja hän kirjoittaa, että häneltä puuttuu uskonnolliset uskomukset – olisikohan tuo oikea sana? Ajattelin siinä kohdassa, että jospa ne puuttuvat minultakin? Minä en siis kerta kaikkiaan tunne mitään tarvetta semmoiseen. Ymmärrän – ja jotkut uskovaiset ihmiset ovat sanoneetkin aika suoraan, että jos uskoisit, et olisi onneton. Mutta ajattelin ja ajattelen vieläkin, että jos vaihtoehdot on nämä, niin minä sitten olen onneton. Se on sitten ehkä mun juttuni.”

”Myönnän, että kyllähän minä huomaan katsoessani fiksuja uskovia ihmisiä ympärilläni, miten elämässä monille tuo sisältöä, lohtua ja turvaa se usko, ja jos kuuluu johonkin uskonnolliseen yhteisöön, se yhteisön voima ja kaikki tällainen. Mutta kun se ei siis vaan kerta kaikkiaan kolahda niin se ei kolahda.”

Minusta väittämä on hiukan väärä – että kääntäen sanottuna uskova ihminen olisi myös onnellinen ihminen. Sanon Pirkolle, etten usko menestysteologian olevan oikeassa, koska minusta on niin, että ”sä luvannut et ruusutarhaa”.

”Mutta johonkinhan ihminen aina turvautuu, hädässä varsinkin, niin eikö usko anna työkaluja vaikeiden asioiden käsittelemiseen ja vaikeina aikoina?” Pirkko miettii. ”Ja jos ei usko taivaaseen tai ylösnousemukseen, niin on pakko oppia ajattelemaan, että elämä on tässä, ja kun se loppuu niin se loppuu. Tänne jää olemaan toisten muistoissa niin kauan, kun on niitä jotka muistavat.”

”Ja minusta näyttää siltä, että jos ihmiset ovat menettäneet jonkun läheisen, vaikkapa liian aikaisin tai hyvin traagisesti tai molempia, niin monille antaa suurta lohtua heidän uskonsa. Se, että he tapaavat vielä joskus nämä läheisensä. Senhän täytyy olla suuri lohtu.”

Lähdenpä Marin kanssa syysretkelle Lidliin ja sitten parturiin. Toiselle puolelle ehken vihreä sänki ja toiselle oranssi irokeesi? (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Lähdenpä Marin kanssa syysretkelle Lidliin ja sitten parturiin. Toiselle puolelle ehken vihreä sänki ja toiselle oranssi irokeesi?
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Myönnän niin olevan. Haparoin hetken Kallistos Waren ajatusta, että esimerkiksi ”iltarukouksissamme voimme puhua suoraan kuolleille ystävillemme.”

Pirkko on taas tovin hiljaa, sanoo sitten:

”Joskus ajattelen niinkin, että olenko minä jotenkin liian sellainen – tasajalkainen. Jotenkin liian kuutiomainen, mitä vähän epäilen. Kun minusta vähän tuntuu, että olen pienestä asti ollut semmoinen. Silloin kun vanhemmat erosivat – en muista tätä itse, mutta täti on kertonut minulle – minä olin kuusivuotias ja pikkuveli oli neljän. Pikkuveli oli kuulemma itkenyt joskus, että kun ´meillä ei ennää oo issää´. Niin minä olin sanonut sille tämän sukutarinan mukaan, että ´mitä tuota itkemään, ku ei kerran oo issää niin sitte ei oo issää´. Ja tästä meidän tädit, kun ne kälättivät keskenään, olivat sanoneet, että ´kyllä se Pirkko on sitte se on niin jämerä´.”

Aikuisiin ei voi luottaa

Sitten Pirkko aloittaa pitkän yksinpuhelun:

”Aika ajoin mietin ihan ihan tosissani, että mikä minusta on loppujen lopuksi tehnyt uskonnottoman. Keksin semmoisen seikan, jota nimitän auktoriteettiuskoksi  – se on myös yks tekijä. Se liittyy siihen 60-luvun suomalaiseen muka yhtenäiskulttuuriin ja tähän 50-luvun konservatiivisuuden murtumattomaan linnakkeeseen. Mutta se liittyy myös henkilötasolla siihen – ihan minun omassa elämässäni.”

”Lapsuutenihan asiallisesti ottaen oli aika turvaton ja minä koin sen varmaan vähän herkkänä lapsena vielä turvattomampana. Seitsemänvuotiaana, kun olin ekalla luokalla koulussa, tajusin, että vanhempiin ei voi luottaa yhtään. Ja laajemmin, että aikuisiin ei voi luottaa. Minulle sattui kahdelle ensimmäiselle luokalle todella pirullinen akka opettajaksi, ja mielestäni se vihasi minua. Jotenkin vanhempien eron jälkeen turvattomuuden tunteen nosti aivan toisiin sfääreihin se opettaja, joka kaikin tavoin osoitti: sinä et kuulu joukkoon.”

”Jotenkin tämä rapautti auktoriteettiuskoa – ja minusta tuntuu, että ihmisen pitää uskoa ja lapsen varsinkin pitää uskoa auktoriteetteihin myönteisessä mielessä. Että on olemassa aikuisia ihmisiä, jotka suojelevat ja joihin voi luottaa – ja minusta tuntuu, että lapseen vaikuttaa hirveän voimakkaasti, jos näin ei ole.”

”Minä en kokenut omia vanhempiani esikuviksi missään mielessä ja vielä vähemmän niiden hulluja sisaruksia. Luulen, että tämä varmaan vaikutti hirveän paljon siihen, että en voinut – minussa ei ollut kaikupohjaa, joka olisi vastannut silloin autoritaariseksi kokemaani kirkkoon. Koska silloin – ja se oli nimenomaan se kirkko, se evankelisluterilainen kirkko isoin kirjaimin – eikä se ollut, ei ainakaan minun elämänpiirissäni uskonto sinänsä, vaan se oli se joku suuri möhkäle, joka kulki valtion kanssa käsi kädessä.”

”Sanottiin, että Suomessa ei ole valtionkirkkoa. Tosiasiassahan Suomessa on vieläkin valtionkirkko. Tai niin kuin Enqvist sanoo sen, ja tämä on muistinvarainen sitaatti, että Suomessa ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä valtionkirkkoa, mutta Suomessa on valtio, jonka sisällä on kirkkovaltio. Siis tämä evankelisluterilainen kirkko. Edelleen. Ja jos joku väittää minulle, että ei ei, Suomessa ei ole valtionkirkkoa, minä sanon usein – vedän ortodoksit tähän samaan liemeen! – sanon, että tule sanomaan tuo minulle sinä päivänä, kun valtiopäivien avajaisjumalanpalvelus vietetään ortodoksisessa kirkossa!”

Kunnioituksen pitää olla molemminpuolista

”Yleensähän minä olen välinpitämätön, en minä joka päivä ajattele näin syvällisiä, mutta kun sinä olit asettanut kysymyksen, niin sitä alkoi miettiä. Ja myönnän kyllä, että lueskelin aika montakin kirjaa, Enqvistin lisäksikin. Aina iso osa niistä jutuista viheltää kaalini yli – ja suljen kirjan: aivan liian vaikeata minulle tuo uskonnottomuus, en minä jaksa tuollaisia miettiä!  Mutta kyllä niissä on paljon…”

”Ja sitten tuli jotenkin sen lukemani perusteella tämäkin asia mieleen, että – ja nyt siis puhun evlut kirkosta, jota en herraparatkoon juuri yhtään sen paremmin tunne kuin mitään muutakaan uskontokuntaa, ja ajat ovat muuttuneet, mutta edelleen minun mielestä on joku sellainen evlut uskon hegemonia. Jokin leijuu täällä yhteiskunnassa, jokin, jota on vaikea edes nimetä, eikä se minua henkilökohtaisesti satuta eikä kosketa, mutta sen vaan aistii.”

”Ja missä vähänkin puhutaan evankelis-luterilaisen kirkon asioista, niin heti kohtaa tämän – yksinkertaistan nyt vahvasti – että sitä pitää kunnioittaa, vaikka sen ei tarvitse kunnioittaa meitä, esimerkiksi uskonnottomia ihmisiä. Meidän vakaumusta ei tarvitse kunnioittaa, mutta meidän eri tavoilla uskonnottomien, ohjelmallisten tai vähemmän ohjelmallisten, täytyy olla käsi lipassa sen kirkon edessä.”

”Tämän huomaa ihan tavallisten ihmisten kanssa puhuessa, sellaisten, jotka eivät ole edes uskovia, jotka kuuluvat kirkkoon, koska täytyy kuulua. Koska täytyy mennä rippikouluun tai kastattaa lapset tai ottaa pappi hautajaisiin. Pienikin poikkipuolinen sana näissä asioissa aiheuttaa edelleen – vaikka nyt on mennyt vuosikymmeniä siitä kun minäkin olen eronnut kirkosta – se aiheuttaa yllättävän voimakkaita reaktioita.”

”Niin kuin tämä Antti Nylén, ihan kiva ihminen ja kirjoittaa fiksuja juttuja, niin se hyppää seinään ja kirjoittaa kolme sivua aiheesta mitä Kari Enqvist oikeastaan tarkoittaa, kun hän sanoo että uskonnoton. Että niin ei saisi sanoa. Ja idea, että nämä ateismin ja uskonnottomuuden suuret nimet – pääargumentti, jolla heitä vastustetaan, suorastaan hyökätään, on pilkanteko. Että kylläpä riittää teillä jauhamista tästä uskonnosta ja tästä Jumalasta, josta te väitätte, että sitä ei ole.”

Raamattu – suuri osa kulttuuriamme

Sanon, että minä puolestani en ymmärrä esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden huikeita, usein ihan aggressiivisia hyökkäyksiä nimenomaan kristillisiä kirkkoja kohtaan. Pirkko vastaa, ettei hänkään hyökkäyksiä tajua, mutta:

”Että mikä tahansa yritys analysoida ilmiötä, joka kuitenkin on ajaton historiallisesti, joka on maailmanlaajuinen, jota esiintyy kaikissa kulttuureissa, jos tätä yrittää tehdä uskonnoton ihminen – tiedemies tai mikä tahansa, niin se herättää suuria intohimoja. Ikään kuin siinä mielessä, että mitäpä nyt tongit tuota tunkiota, johon et usko – mitä se sinulle kuuluu! Tätä minä ihmettelen.”

”Mutta en jaksa ollenkaan lukea sellaisia juttuja, joissa tieteellisesti tai puolitieteellisesti todistetaan, että Jumalaa ei voi olla olemassa. Koska jos joku uskoo – miten voi ruveta inttämään? En minä viitsisi ruveta inttämään jonkun kanssa, joka uskoo ja elää uskonsa parhaiden opetusten mukaan. Miksi ihmeessä inttämään, että ei, ei sitä kuule ole olemassa, vaikka sinä kuinka uskoisit. Ja mistä minä tiedän, voihan se olla olemassa.”

Ja nimitystä 'solidaarisuusvero' vastustan vielä haudastakin. Siinäpä vasta orwellilaisen uuskielinen ilmaisu! (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Ja nimitystä ’solidaarisuusvero’ vastustan vielä haudastakin. Siinäpä vasta orwellilaisen uuskielinen ilmaisu!
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti )

Taannoisia Raamattujen vaihtamisia – mihin lie, ettei ollut peräti pornolehtiin, Pirkko tuhahtaa – hän ei lainkaan ymmärrä.

”Raamattuhan kuuluu yleissivistykseen. Se on erittäin suuri osa meidän kulttuuria. Ja kyllä minä sivistymättömänä pidän sellaista ihmistä, en tosin ole sellaista tavannut, mutta kuvittelen jonkun sanomassa minulle, että pois tuo Raamattu tuosta!”

”Aika surkeata on, jos ei Raamattua tunne. Silloin ei oikeastaan voi tuntea vaikkapa länsimaisen kirjallisuuden perusteita. Jotenkin nykyään kyllä tuppaa yksi ja toinen asia vähän olemaan historiatonta – hypätään johonkin ilmiöön, ikään kuin se olisi syntynyt tässä justiinsa.”

Juttelemme vähän aikaa uljaasta uudesta ajasta – historiattomasta ja tunnekylmästä – monien kirjojen ja elokuvien kuvaamasta tulevaisuudesta. Ellemme jo elä sitä tulevaisuutta…

Yhtäkkiä Pirkko sanoo:

”Kyllä minäkin joskus ajattelen, että jos se taivas on jossakin muodossa olemassa ja on kaikki nämä systeemit ja sitten minä kuolen ja menen sinne ja sitten yhtäkkiä, että ai kappas vaan, mitenkäs nyt suu pannaan. En minä menisi väittämään – jokainen uskokoon miten tahtoo. Mutta siihen minä vedän sen rajan ja tiukan vedänkin, että Jehovan todistajat ei soita minun ovikelloani!”

Ja sitten, vähän naurua äänessä:

”Vielä yhdessä asiassa me ollaan erilaisia. Sinä toivot, että minä jonakin päivänä palaisin kirkkoon, liittyisin vaikkapa ortodoksiseen kirkkoon.”

Myönnän hiukan häkeltyneenä väitteen todeksi.

”Mutta minä en koskaan toivo, että sinä alkaisit uskonnottomaksi,” Pirkko sanoo.

 

Hellevi Matihalti

Kuvatekstit ovat päivityksiä Pirkko Limnellin seinällä Facebookissa, paikassa, jossa tutustuimme.

, , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: