Rikos ja ratkaisu – siinäkö kaikki?

01/10/2015

Kirjat

CIMG3435 (3)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Onko aiheellista kirjoittaa dekkareista verkkolehteen, joka kertoo olevansa ortodoksinen?

Vastaan kysymykseeni myöntävästi.

Vastaan myöntävästi siitäkin huolimatta, että nykydekkarissa, aivan erityisesti ylistetyissä ruotsalaisissa ja norjalaisissa dekkareissa ja poliisiromaaneissa, kirjailija antaa päähenkilönsä tehdä lukijalle selväksi, ettei hänellä ole minkäänlaista uskoa Jumalaan, ei edes niin sanottuihin korkeampiin voimiin – parhaassa tapauksessa hän saattaa sentään olla agnostikko tai lapsuudenuskonsa kadottanut, mutta kirkkoon kuuluva ja muutamia pappeja syvästi kunnioittava henkilö. Tällainen henkilö on useimmiten mies.

Mutta muutamien dekkarien kohdalla olen löytänyt uskomattoman hienoja melkein teologisia pohdintoja ja järkyttäviä, mystisiä mutta rehellisiä ja vilpittömiä kokemuksia, jotka nivoutuvat niin oleellisesti kyseisiin kirjoihin, että teokset olisivat latistuneet mitäänsanomattoman tavallisiksi ilman niitä.

Siksikin on tarpeen kirjoittaa aiheesta.

On myös toinen mielenkiintoinen aspekti: genren vuosisatojen takaiseen aikaan sijoitetut edustajat tuovat esiin sen ajan tapahtumia kirkkojen piirissä, suhtautumista niihin – ja ylipäätään suhtautumista kristinuskoon. Olettaen, että kirjailijat ovat todella paneutuneet kuvaamaansa aikaan, niistä voi lukea varsin seikkaperäisiä kuvauksia esimerkiksi luostarielämästä, uskonpuhdistusten syistä ja toimeenpanotavoista, noiden aikojen teologisista kysymyksistä ja kansan hurskauselämästä.

Aikaamme ja mennyttä aikaa

Olen valinnut käsiteltäviksi tässä kirjoituksessani neljä kirjaa; kaksi niistä on englantilaisen, viime vuoden marraskuussa 94-vuotiaana kuolleen P.D.Jamesin laajaan tuotantoon kuuluvaa teosta – Kuoleman maku (1986, suomeksi 1989, Otava) sekä Usko ja epäilys (2001, Otava) – jotka tapahtuvat omana aikanamme. Historiaan sen sijaan sijoittuvat niin ikään brittikirjailijan, C.J.Sansomin Itsevaltias (2008, suomeksi 2015, Otava) ja virolaisen Indrek Harglan Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär (2011, suomeksi 2013, Moreeni).

Koska kyseessä on sellaista genreä edustavia kirjoja, joissa kuitenkin lukijan kannalta kiinnostavinta on rikos ja rikoksentekijän paljastaminen, käsittelen niitä vain siltä osin, mikä liittyy aiheeseeni paljastamatta minkään teoksen loppuratkaisua.

Jumalan kohtaaminen vai kvasimystinen kokemus?

P.D. Jamesin molemmissa kirjoissa liikutaan korkeakirkollisessa anglikaanisessa kontekstissa ja molemmissa esiintyy päähenkilönä Scotland Yardin ylikomisario Adam Dalgliesh, joka on myös arvostettu runoilija. Dalgliesh on papin poika, mutta itse hän on lähinnä agnostikko. Hän on erittäin kiinnostunut myös arkkitehtuurista ja hänen vierailunsa kirkkoihin tapahtuvat lähinnä tässä tarkoituksessa.

Kristilliseltä kannalta tarkasteltuna Kuoleman maku käsittelee ihmettä – ihmeen mahdollisuutta ja tapauksen kanssa kosketuksiin joutuvien ihmisten suhtautumista siihen – mutta myös sitä, onko ihme tuotava julkisuuteen.

CIMG3432 (3)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Parlamentin jäsen ja apulaisministeri sir Paul Berownella on mystinen kokemus St Matthewin kirkossa, joka ei ole erityisesti baronetin arvon mukainen kirkko – heijastaa ehkä enemmänkin kirkon pappia, nuhruista isä Barnesia. Sir Paul sanoo kokemustaan Jumalan kohtaamiseksi, ja sillä on suunnaton vaikutus hänen elämäänsä – kaikki, mitä hän on kuvitellut pitävänsä arvokkaana ja tavoiteltavana, tuntuukin yhtäkkiä merkityksettömältä; niin vakavasti hän ottaa tämän kokemuksensa vastaan, että aikoo muuttaa täysin elämänsä. Ensimmäinen teko on luopuminen ministerin tehtävistä.

On sangen kuvaavaa ajallemme, että kukaan ei oikeastaan usko ihmeeseen, ja jotkut läheiset tuttavat suhtautuvat sir Paulin ”kvasimystiseen kokemukseen” lähes pilkallisesti.

Hänen kokemuksensa – hänen niin kutsuttu kokemuksensa – tuossa kirkossa on selittämätön, ja hänen kunniakseen on sanottava, ettei hän yrittänyt selittää sitä, ei ainakaan minulle”, sanoo äiti lady Ursula viileästi. Aikuinen tytär Sarah, joka on katkaissut poliittisten erimielisyyksien takia välit isäänsä, puuskahtaa: ”Hän ei voinut tulla edes uskoon niin kuin tavallinen ihminen. Hänen piti saada ikioma autuaaksi tekevä näkynsä. Hän ei voinut edes erota työstään säällisen hiljaisesti.” Ja perhetuttu, sir Paulin kuvankauniin vaimon Barbaran rakastaja, pilkkaa avoimesti kokemusta ja väittää sir Paulin yksinkertaisesti tarvinneen vain tekosyyn, kun oli kyllästynyt politiikkaan: ”Mikä olisi sen parempi kuin julistaa, että itse Jumala on sanonut hänen olevan menossa väärään suuntaan? – – – voi väittää, että se on parempi vaihtoehto kuin hermoromahdus, alkoholismi tai syöpä.”

Ennen kuin sir Paul ehtii tehdä muuta kuin jättää ministerin työt, hänet kuitenkin löydetään kuolleena St. Matthewin kirkon pikkusakastista – joko itsemurhan tehneenä tai murhattuna. Tämä ei ole erityinen paljastus; kerronta alkaa ruumiin löytymisestä.

Toiminnan taustalla on – mitä?

Täysin kristinuskon vastaisia ja kristillisen etiikan vastaisia näkemyksiä kirjassa tuovat esille useammatkin henkilöt kuten jo mainitsemani Barbara Berownen rakastaja, synnytyslääkäri Stephen Lampart, joka ei kuolemanjälkeiseen elämään usko ja arvottaa maailman, työnsä ja oman elämänsä sen mukaan. Mikä tahansa teko on oikeutettu, jos se tekee elämän mukavammaksi. Siinä suhteessa hän ja Barbara sopisivat oivallisesti yhteen – mutta Barbarakin haluaa kaiken: hänellä ei ole pienintäkään aikomusta erota miehestään, luopua baronetin puolison asemasta.

Sarahin miesystävä puolestaan edustaa äärimmäistä marxilaisuutta, ja latelee kaikki tavanomaiset fraasit – ja loppujen lopuksi hänen rakkautensa Sarahiin on ollut vain halua saada tyttö konservatiivisen isänsä järkytykseksi oman ryhmittymänsä fanaattiseksi kannattajaksi.

Ihmeen saattaa julkisuuteen isä Barnes, joka kirjoittaa artikkelin sir Paulin Jumalan kohtaamisesta St. Matthewsin kirkossa, stigmatisaatiosta, jonka hän on omin silmin nähnyt jakaessaan ehtoollista Sir Paulille – ja tuo aikaisemmin lähes tyhjillään ollut kirkko alkaakin täyttyä ihmisistä messu messulta; sensaatio kiinnostaa. Joskaan isä Barnesilla ei ole tarjota kirkossa kävijöille kaikkea sitä sivutoimintaa, mitä nuoret papit moderneissa seurakunnissa järjestivät, hänellä on nyt todellinen ihme.

Lukijan tehtävä on ratkaista mielessään isä Barnesin motiivit.

 Kirkko – tätä päivää vai ajattomuutta?

Usko ja epäilys sijoittuu Suffolkissa sijaitsevaan Englannin kirkon pappisseminaariin St.Anselmiin. Kirjailijan mukaan St.Anselm on täysin fiktiivinen eikä sillä ole olemassa minkäänlaista esikuvaa todellisuudessa.

St.Anselm on tuttu Adam Dalglieshille jo nuoruudesta, jolloin hän vietti jokusen kesän siellä. Erityisen läheiseksi hän kokee seminaarin eläkkeellä olevan johtajan – päämiehen, kuten seminaarin johtajan nimitys kuuluu – isä Martin Petrien, joka omien sanojensa mukaan auttelee pastoraaliteologian opettamisessa. Uusi päämies isä Sebastian Morell on aivan toista maata kuin Dalglieshin poikavuosinaan rakastama isä Martin; piispan poikana isä Sebastian tietää arvonsa ja asemansa ja käyttäytyy sen mukaisesti.

Toinen arvonsa tunteva henkilö on arkkidiakoni Matthew Crampton, joka kuuluu kirkon edustajana St. Anselmin johtokuntaan. Hänen taustansa ei ole lainkaan niin loistelias kuin isä Sebastianin, mutta hän on luonut hienon kirkollisen uran, jonka päätepisteenä hänen mielessään häämöttää piispuus. Ainoa tahra elämässä on ensimmäisen vaimon hiukan hämärä itsemurhaksi luokiteltu kuolema.

Miehet edustavat täysin vastakkaisia näkemyksiä niin kirkollisesti kuin seminaarin tulevaisuuden suhteen. Arkkidiakoni Crampton ajaa seminaarin sulkemista, mikä ei ole isä Sebastianin näkemys.

 ”Me emme pysty viemään uskoa ihmisille ikivanhoilla käytännöillä, muinaisaikaisella liturgialla ja kirkolla jota pidetään mahtailevana, ikävystyttävänä – jopa rasistisena. Ajat ovat muuttuneet, eikä St. Anselmille ole enää tilaa”, sanoo Crampton.

Isä Sebastian esittää vastakysymyksen:

”Mitä te sitten haluatte? Kirkon, jossa ei enää ole mysteereitä, kirkon jolta on riisuttu sivistys, suvaitsevaisuus ja arvokkuus, hyveet joista anglikaanisuus kerran tunnettiin? Kirkon, joka ei tunne nöyryyttä Kaikkivaltiaan Jumalan rakkauden ja sanoinkuvaamattoman tutkimattomuuden edessä?”

Valta houkuttaa aina

Tietysti kyse on vallasta, vallankäytöstä – menetelmistä, jotka vievät uralla eteenpäin. Jos valtataistelussa ovat vastakkain arkkidiakoni Crampton ja isä Sebastian Morell, he tietyllä tavalla ovat molemmat isä Martinin vastahenkilöitä: isä Martinissa heijastuu Kristuksen rakkaus ja lempeys.

Eräs merkittävä tekijä on seminaarin omistuksessa oleva papyrus, jonka väitetään olevan ensimmäiseltä vuosisadalta. Jos se tutkittaisiin nykyaikaisin menetelmin ja todettaisiin aidoksi, se saattaisi todistaa Jeesuksen ylösnousemuksen taruksi. Kun Dalgliesh kysyy isä Martinilta, mitä tämä hänelle merkitsisi, isä Martin vastaa hymyillen:

”Poikani, jos ihminen on koko ikänsä tuntenut elävän Kristuksen jatkuvan läsnäolon, mitä hän välittää siitä mitä on tapahtunut yhdelle maalliselle tomumajalle.”

Sitä on usko.

Tämän ajan näkökulman esittää seminaarin klassisten kielten opettaja George Gregory, joka ei ole pappi. Hänen mukaansa kirkko tekee kuolemaa:

”Tällä vuosisadalla meillä on omat lohdun tuojamme. Esimerkiksi jalkapallo. Siinä on rituaaleja, väriä, draamaa, joukkoon kuulumisen tunnetta; jalkapallolla on ylipappinsa, jopa marttyyrinsa. Ja meillä on myös shoppailu, taide ja musiikki, matkailu, alkoholi, huumeet. Meillä kaikilla on omat keinomme pitää loitolla kaksi ihmiselämän suurta kammotusta, ikävystyminen ja tieto omasta kuolevaisuudestamme. Ja nyt – Luoja paratkoon – meillä on myös internet.”

Henkilögalleriaan kuuluu luonnollisesti myös seminaarin opiskelijoita ja muita työntekijöitä; erilaiset näkökulmat tulevat esiin niin tapahtumien kulussa kuin käydyissä keskusteluissakin.

Keskiaikaa Tallinnassa

Historiaan sijoittuvista rikosromaaneista virolaisen Indrek Harglan romaanissa liikutaan 1400-luvun Tallinnassa, C.J. Sansomin romaani, joka ehkä enemmän muistuttaa trillerinomaisilla juonenkäänteillä maustettua historiallista seikkailuromaania, tapahtuu 1500-luvun Englannissa, Henrik VIII toimeenpaneman uskonpuhdistuksen ensimmäistä vaihetta ”viimeisteltäessä”.

Indrek Hargla (Kuva/Photo: kirjailijan Facebook -sivustolta ylläpitäjän luvalla)

Indrek Hargla
(Kuva/Photo: kirjailijan Facebook -sivustolta ylläpitäjän luvalla)

Hargla on kirjoittanut useampia kirjoja, joiden päähenkilönä on apteekkari Melchior, mutta olen ottanut tässä tarkasteltavaksi lähinnä vain sarjan kolmannen teoksen Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär. Tosin kaikissa kirjoissa kerrotaan Tallinnan dominikaanisesta konventista (luostarista) ja sen veljet ovat enemmän tai vähemmän kaikissa tarinoissa mukana. Romaanissa Piritan kuristaja rikosten tapahtumapaikkana on uusi, vielä osittain keskeneräinen Piritan luostari, jossa noudatetaan pyhän Birgitan luostarisääntöä.

Pyövelin tyttäressä puolestaan liikutaan varsin paljon dominikaanisessa konventissa – ja alkutapahtumien jälkeen sillä on merkittävä rooli tapahtumapaikkana. Sinne nimittäin tuodaan hoidettavaksi muuan kaupungissa täysin tuntematon nuorimies. Pyövelin tytär Wibeke tulee kauhuissaan kertomaan, miten on nähnyt, että joku mies tapettiin. Mies löydetään – ei kuitenkaan siltä paikalta, missä Wibeke on murhan nähnyt tapahtuvan eikä hän liioin ole kuollut, vain tajuton. Myöhemmin huomataan, että nuorimies on menettänyt täysin muistinsa. Ensimmäinen nimi, jonka hän sanoo puolitajuissaan, on Steffen. Niin otaksutaan, että se on hänen nimensä.

Apteekkari Melchior on hyvä kristitty, kunnioittaa pyhimyksiä ja haluaa oppia näistä yhä enemmän. Kirjailija itse sanookin Dekkariseuran haastattelussa, ettei toisin olisi voinut ollakaan – eletäänhän 1400-lukua, virolaiset on vastikään saatu kääntymään kristinuskoon, vaikka erilaisia vanhoja uskomuksia yhä elää jossakin maaseudulla.

Dominikaanit ja teologian opiskelu

Domikaanien teologian opintoja on kirjassa kuvattu sangen kiinnostavasti. Konventtiin saapuu Pyhän Dominicuksen veljeskunnan Teutonian provinssista vieraiksi teologian ylioppilas Joannes Nider ja hänen socius itineriksensä Fredericus, sillä ”…kuten dominikaanien tapa vaati, saarnaajaveljet matkustivat aina kaksin, toisen oli oltava kumppaniaan vanhempi ja toisen opettaja”. Oli sovittu, että he käyvät teologisia dispuutteja konventin priorin kanssa.

”Noviisin, joka haluaa aloittaa teologian opinnot, täytyy ensin saada kaksi tai kolme vuotta opetusta omassa konventissaan, ja siihen oppiaikaan kuuluu tavallisesti myös jonkun vanhemman munkin sociuksena oleminen. Sen jälkeen – ja ennen kuin munkille annetaan lupa astua yliopistoon – hänen on opiskeltava konventissa vähintään viisi vuotta – – – ja vasta sen jälkeen hän voi anoa dominikaanien munkkikunnalta lähettämistä yliopistoon. Aluksi hänen on opiskeltava siellä kolme vuotta studium solemnessa ja todistettava, että hän on riittävän ansioitunut saadakseen maisterin oppiarvon.”

Tallinnan konventin priori Moningerin mukaan domikaanien opintie ei ollut noihin aikoihin helppoa:

”Maailma maallistui koko ajan ja sekaantui pyhiin asioihin, mitä se ei olisi tohtinut [aikaisemmin] tehdä. Nuoria ja lahjakkaita munkkeja oli toisinaan painostettava, että he aloittaisivat teologian opinnot. Sodat olivat kerta kerralta laajempia ja julmempia, – – – kerettiläiset pilkkasivat ja herjasivat kirkkoa, sen oppia ja konventteja, kiihottivat rahvasta mielettömyyksiin, jopa hävittämään luostareita. John Wycliffe Ja Jan Hus olivat vasta ensimmäiset, heidän perässään tuli muita. Siihen olivat syynä kirkon skismat ja ahneet ruhtinaat, mutta varmaankin myös ne kirkkoisät ja luostarit, jotka olivat loitontuneet liian kauaksi Pyhän Benedictuksen opeista ja elivät liian maallista ja yltäkylläistä elämää.”

Pyövelipahvit.indd

Lukija voi verrata 1400-luvulla esitettyjä ajatuksia omaan aikaamme…

Kirjailija tuo esille myös reformihankkeen, jonka toteuttamista suunnitellaan kaikissa dominikaanisissa konventeissa – paluuta noudattamaan tarkemmin Pyhän Benedictuksen laatimaa ohjesääntöä.

Mutta myös dominikaanien konventissa Tallinnassa käydään syvällisiä keskusteluita esimerkiksi Augustinuksen kirjoituksista – alkaapa luostarin veli Wikerus vaatimattomine tietoineen pohdiskella näitä tekstejä – ja hänen vähäisten oivallustensa pohjalta apteekkari Melchior löytää jotakin sellaista, mikä antaa hänelle avaimet hyvin taitavasti suunnitellun rikoksen selvittämiseen.

Kaiken kaikkiaan: sellaiselle, jota historia ja eritoten kirkkohistoria kiinnostaa, tämä teos on varmasti hyvin mielenkiintoinen.

 Mistä usko puhdistettiin?

J. Sansom kuvaa kyllä tarkkaan aikaa, johon hän on Itsevaltiaan tapahtumat sijoittanut, mutta hänen kuvaukseensa vaikuttaa moderni aikamme enemmän – hän ei samaistu samalla tavalla 1500-luvun ajatteluun kuin Hargla 1400-lukuun. Varsinkin päähenkilön, asianajaja Matthew Shardlaken, ajattelu ei aina kuulu korvaani 1500-luvun ajattelulta.

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Shardlake, joka on aikaisemmin palvellut Cromwellia, saa nyt tehtäväkseen Henrik VIII liittolaiselta Canterburyn arkkipiispalta Cranmerilta tehtävän, joka vie hänet tapaamaan kuningasta tämän ollessa kiertomatkalla maan pohjoisissa osissa ja vastaanottamassa pakosta annettuja uskollisuuden vakuutuksia hiljattaisessa mutta raa´alla voimalla kukistetussa kapinayrityksessä mukana olleilta pohjoisen ihmisiltä, papisteilta, joilla ei ollut ollut vähäisintäkään halua hylätä roomalaiskatolisuutta.

Vallasta on kysymys tässäkin kirjassa – täydellisestä rajoittamattomasta ja hallitsemattomasta yksinvaltiaan asemasta. Henrik VIII on siis korottanut itsensä myös kirkon pääksi ja ainoaksi, joka julistaa Jumalan totuudet kirkossa. Kuten kaikki tiedämme, syyt eroon katolisesta kirkosta olivat raadolliset: kuninkaan oli saatava avioero kuningattaresta, joka ei kyennyt synnyttämään kruununperijää. Vaimoja seurasi sittemmin liuta – tässä kirjassa meneillään on viimeistä edellinen, lähes lapsivaimo Katariina Howard.

Mutta kun Shardlake näkee, millä hinnalla uskonpuhdistuksen ensimmäinen osa on toteutettu, kun hän näkee omin silmin kuninkaan ja ennen kaikkea kokee tämän loukkaavan käytöksen myös itseään kohtaan, kun hän näkee kuninkaan käskystä törkeästi tuhotun, ennen niin kauniin katedraalin ja sen muuttamisen hevostalliksi (sic!) sekä kuninkaan huvitusten julmuuden, hän ei enää osaa olla tällaisen uskonpuhdistuksen kannattaja. Ei hän silti siirry paavin kannattajienkaan joukkoon – käsittääkseni hän menettää uskonsa kokonaan.

Sen, minkä verran hovin juonittelijoilla ja kuninkaan tukijoilla on edes käsitystä siitä, mitä usko on, lukija voi itse päätellä.

Itsevaltias ei sekään ole Sansomin ainoa kirja Shardlakesta.

Mutta lukija alkaa pohtia vakavissaan, mikä uskonpuhdistusten varsinainen tarkoitus loppujen lopuksi oli. Ainakin Kustaa Vaasan Ruotsissa toteuttamasta uskonpuhdistuksesta voi olla monta mieltä.

Kaksi tapaa siirtyä historiaan

Minulle jäi näiden kahden verrokin suhteen käsitys, että Indrek Hargla suhtautuu kristinuskoon ja sen edustajiin kunnioittavammin kuin ”trillerin supertähti” C. J. Sansom. Niin historioitsija ja lakimies kuin Sansom onkin, ja varmasti hän hallitsee historialliset tosiasiat, hänen ajattelutapansa on 2000-luvulta. Mutta se ei tietenkään vähennä raadollisten tapahtumien kuvauksen vaikutusta.

Hargla puolestaan sallii kirjansa henkilöiden käyttäytyä ja ajatella siten, että se vaikuttaa hyvin uskottavalta elettävään aikaan nähden. Minun mielestäni on antoisampaa, että teksti pitäytyy myös ihmiskuvauksen osalta oikeassa ajassa – silloin lukija todella voi eläytyä sen ajan ihmisiin ja heidän käsityksiinsä ympäröivästä todellisuudesta.

Sitä voi olla vaikka kuinka runsaasti tietoa eri asioista, historian ajankohdista, ja aikaan liittyvistä uskomuksista, mutta vasta fiktion avulla voi käsittää, kuinka ihmiset kokevat tai kokivat kaiken tapahtuneen tai tapahtuvan – miltä heistä tuntui.

Uskon edelleen S. I. Hayakawaan, kun hän kirjoittaa: Kirjallisuus on tarkin tunteiden ilmaisin, kun taas tiede on tarkin tiedotin. (Ajattelun ja toiminnan kieli, 1949, suomeksi 1971, Otava)

Lopuksi haluan mainita, että tässä Sansominkin romaanissa tulee esille Rikhard III ja Towerin prinssit – aihe, joka on inspiroinut myös englantilaista Josephine Teytä luomaan uskomattoman hienon dekkarin nimeltä Ajan tytär (WSOY 1951). Kysymyksessä on vuosisadat kestänyt pohdinta siitä, oliko ensimmäinen Tudor-kuningas, Henrik VII, ylipäätään oikeutettu perimään Englannin kruunua,,,

Hellevi Matihalti

 

Indrek Harglan Apteekkari Melchior –sarja:

Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus

Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus

Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär

Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja

Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka

 J. Sansomin Matthew Sharslake –sarja:

Luostarin varjot

Musta tuli

Itsevaltias

, , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: