VII ekumeenisen synodin muisto 11.10.

10/10/2015

Saarnavuorossa

 

Nikean VII ekumeenisen kirkolliskokouksen 350 isää. (Ikonikuva/Photo: Orthodox.net )

Nikean VII ekumeenisen kirkolliskokouksen 350 isää.
(Ikonikuva/Photo: Orthodox.net )

Mitä oli tämä ikonoklasmi? Kirkon syntyajoista alkaen oli erimielisyyttä kuvien käytön puolesta ja vastaan sekä vielä tärkeämmästä kristologisesta ongelmasta: Kristuksen persoonan luonteesta. Välimeren alueella, jossa kristinusko syntyi, oli kaksi täysin vastakkaista kulttuuria: juutalaisuus, jossa vallitsi ainakin muodollinen kuvakielto ja kreikkalainen hellenismi, missä jumaluuden olemukseen kuului nimenomaan kuvattavuus. Koska kristinusko ei halunnut jäädä vain uskonnoksi uskontojen rinnalla, vaan korosti ainutlaatuisuuttaan, sen täytyi tehdä ero molempiin nähden. Tämä tie muodostui vaikeaksi ja monitahoiseksi. Kirkko kulki omaa tietään ja kristillinen taide löysi oman paikkansa ja merkityksensä.

Varsinainen ikonoklasmi alkaa 700-luvun alussa isaurilaisen Leo III:n noustua Bysantin keisarin valtaistuimelle (717–741).

Arabien vallattua Palestiinan, Syyrian ja Egyptin, Bysantti joutui vastakkain uskonnon kanssa, joka kristinuskon tavoin tahtoi olla maailmanuskonto. Islam väitti olevansa viimeinen ja puhtain Aabrahamin Jumalan ilmoitus ja syytti kristittyjä monijumaluudesta ja kuvainpalvonnasta vastustaen kolminaisuusoppia ja ikoneja. Keisarit päättivät puhdistaa kirkkoa ollakseen mielestään tasaväkisempiä taistelussa. Syynä kuvakieltoon ja ikonien vastustamiseen ei ollut islamin jäljittely positiivisessa mielessä, vaan ankara taistelu sitä vastaan.

Toisaalta taisteltiin islamin leviämistä vastaan ja toisaalta Kirkon uskoa ja perinnettä vastaan. Käytännössä tämä merkitsi ikonien, mosaiikkien ja seinämaalausten silmitöntä hävittämistä. Bysantin keisarikunnan itä-osissa tuhottiin järjestelmällisesti lähes kaikki kirkollisen taiteen ilmentymät. Tuolta ajalta on säilynyt lännessä mosaiikkeja, joista voi vain päätellä mitä suunnatonta vandalismia tuolloin valtakunnan itä-osissa harjoitettiin. Ravennan, Venetsian, Sisilian ja Rooman vanhoissa kirkoissa sen voi tajuta.

Keisarien mielivaltaa vastaan nousivat monet luostarien asukkaat, papisto ja jotkut piispat, joista tunnetuimmat ovat: Johannes Damaskolainen (675–749), Konstantinopolin patriarkka Nikeforos (750–829) ja Theodoros Studites (759–826).

Johannes Damaskolainen taistelee uusplatonismia vastaan, joka on vahvasti ikonoklastien ajattelussa. “Älä tee pahaksi ainetta, sillä se ei ole arvotonta. Mikään ei ole arvotonta, mikä on Jumalasta lähtöisin. Minun pelastukseni on toteutunut aineen kautta ja minä kunnioitan siunattua ristin puuta, en niin kuin Jumalaa, vaan täynnä Jumalan armoa ja Jumalan tekoa olevana. Pääkallonpaikka, hauta, kivi meidän ylösnousemuksemme lähteet – kaikki ovat ainetta. Muste, pyhä evankeliumi, pyhä pöytä, jolta saamme vastaanottaa pelastuksen ja kaikki siinä tarvittavat välineet, vieläpä itse Herramme ruumis ja veri – kaikki ovat ainetta. Sinun täytyy joko kieltää kaikkien näiden esineiden kunnioitus, tai sallia kunnioitus niille, jotka ovat pyhitetyt Kristuksen ja hänen ystäviensä pyhien nimeen ja jotka ovat Pyhän Hengen armon ympäröimiä.“ Damaskolainen tekee selvän eron palvonnan ja kunnioittamisen välillä. Jumalaa me palvomme, mutta ikoneille me osoitamme kunnioitusta.

Ikonien oikeutus hyväksyttiin Nikean II:ssa synodissa 787. Sen kutsui koolle keisarinna Irene ja siinä hyväksyttiin Johannes Damaskolaisen ja Nikeforoksen mukainen näkemys ikoneista:

“Asian näin ollen me kulkien ikään kuin kuninkaallista polkua ja seuraten pyhien isiemme jumalallista opetusta ja katolisen Kirkon traditiota määräämme kaikella tarkkuudella ja huolella, että kalliin ja eläväksitekevän ristin kuvan rinnalle asetetaan kunniallisia ja pyhiä ikoneja, jotka ovat asianmukaisesti tehty väreistä ja mosaiikista ja muusta aineesta. Jumalan pyhiin kirkkoihin, pyhiin astioihin ja vaatteisiin, seiniin ja lautoihin, taloihin ja teille: Herramme ja Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kuvia ja puhtaan Valtiattaremme Pyhän Jumalansynnyttäjän, kalliiden enkeleiden ja kaikkien pyhien ihmisten kuvia. Sillä kun niitä jatkuvasti kuvallisten esitysten kautta katsellaan, niin katselijat tulevat muistamaan ja halajamaan esikuvia. Niitä suudellaan ja niille osoitetaan kunnioittavaa kumartamista, mutta ei uskomme mukaan todellista palvontaa, joka kuuluu yksinomaan jumalalliselle luonnolle; ja niin kuin kalliin ja eläväksitekevän ristin kuvalle ja pyhille evankeliumeille ja muille pyhille esineille, osoitettakoon ikoneillekin kunniaa suitsutusten ja valojen muodossa niin kuin vanhoillakin on ollut tapana. Sillä ikonin kunnioitus kohdistuu esikuvalle ja ikonia kunnioittava kumartaa siihen kuvattua persoonaa… Jotka siis rohkenevat toisin ajatella tai opettaa taikka hävyttömien harhaoppisten mukaan poistaa kirkollista traditiota tai keksiä uudistuksia tai heittää menemään jotakin kirkolle annettua, evankeliumin tai ristin, kuvan tai ikonimaalauksen tai marttyyrin pyhäinjäännöksen, tai pohtia viekkaasti ja kavalasti katolisen Kirkon yhdenkin laillisen tradition kumoamista, taikka käyttää pyhiä aarteita tai puhtaita luostareita niin kuin tavallisia asioita, jos he ovat piispoja tai papiston jäseniä käskemme erottaa heidät virastaan, tai jos he ovat munkkeja tai maallikoita – ehtoollisyhteydestä“

Ikonoklasmista ei vielä 7. ekumeenisen synodin päätöksellä päästy.  Keisari Leo V (813–20) aloitti kiivaan taistelun ikonien kunnioittamista vastaan.

Keisarinna Theodora järjesti vuonna 843 Konstantinopolissa kokouksen suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina. Kokous kumosi harhaoppisten päätökset ja palautti voimaan 7. ekumeenisen synodin päätökset. Kokouksen päätösasiakirjassa todetaan mm:

“Niille, jotka hylkäävät pyhien isien synodit ja heidän traditionsa, joka on yhdenmukainen jumalallisen ilmoituksen kanssa ja jota ortodoksinen Kirkko hurskaasti säilyttää, Anatema!

Niille, jotka kyllä sanoin hyväksyvät Jumalan sanan, mutta eivät halua nähdä sitä kuvien kautta ja jotka sen tähden kyllä teeskentelevät sanoin hyväksyvänsä pelastuksemme, mutta tosiasiassa kieltävät sen, Anatema!

Niille, jotka pahoin ovat tarrautuneet kiinni kuvaamattomaan Sanaan, eivätkä sen tähden halua ikoneissa kuvata lihan ja veren kautta meitä lähelle tullutta Kristusta, totista Jumalaamme ja jotka sitten osoittautuivat aaveittennäkijöiksi, Anatema!“

Tämä Konstantinopolin kokous  843 rauhoitti tilanteen ja ikonitaide kaikella tavalla pääsi jälleen kehittymään, mutta se oli hidas prosessi. Vasta 1000-luvun ensi vuosisatoina saavutettiin sitä, mitä oli aiemmin tuhottu ja hävitetty. Islamin vyöry Balkanille oli monessa suhteessa lamaannuttavaa kirkkotaiteelle ja oman tuhoisan vaiheen toi Venäjän kirkon rappio kirkkotaiteessa, musiikissa ja teologiassa 1600-luvun loppupuolelta aina näihin päiviin saakka.

Ortodoksisen taiteen perustana on kirkon oppi ihmisen luovasta toiminnasta, joka on lähtöisin Jumalan luomistyössä ihmistä ja maailmaa kohtaan osoittamasta rakkaudesta.

Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisekseen, ja Jumala rakasti ihmistä ja maailmaa niin, että hän loi, pelasti ja kirkasti ne ilmestymällä itse Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä. Tämän takia ihmisen taiteelliset ilmaukset ja Jumalan antama siunaus ja innoitus yhtyvät pyhäksi luovaksi taiteelliseksi toiminnaksi, joka aidosti ilmaisee kristillisen näkemyksen syvimmät totuudet Jumalasta, ihmisestä ja luonnosta.

 

Isä Johannes

, , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: