Isä Timo Soisalo: Kirkon tehtävä on julistustehtävä

18/11/2015

Haastattelu

 

Marraskuiten teehetki on päättynyt ja isä Timo on lähdössä kotiin. Myös hän on varsinainen bibliofiili, vaikkei ytässä olekaan oman kirjahyllynsä edessä. - (Kuva/Foto: Hellevi Matihalti)

Marraskuinen teehetki on päättynyt ja isä Timo on lähdössä kotiin. Myös hän on varsinainen bibliofiili, vaikkei tässä olekaan oman kirjahyllynsä edessä. – (Kuva/Foto: Hellevi Matihalti)

Isä Timo Soisalo on toiminut Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa Pyhän Kolminaisuuden kirkon pappina usemman vuoden ajan. Yhtäkkiä lokakuussa tänä vuonna korviini kantautuu huhu, jonka mukaan hän on siirtynyt Moskovan patriarkaatin alaiseen Nikolskin seurakuntaan. Helsingissä nimittäin toimii kaksi Moskovan patriarkaatin alaista seurakuntaa – Pyhän Nikolauksen seurakunta, Nikolski, ja Pokrova.

Soitan isä Timolle ja tiedustelen asiaa. Hän sanoo olleensa palvelemassa muutaman kerran Nikolskissa, minkä mahdollisuuden isä Nikolai [Voskoboinikov] on hänelle tarjonnut.

”En minä Helsingin ortodoksista seurakuntaa ole jättänyt”, isä Timo sanoo – jatkaa tosin: ”Ainakaan vielä.”

Mutta sovimme teehetkestä ja keskustelusta asian tiimoilta.

Hyvät suhteet isä Andreihin

Lokakuu ehtii kääntyä jo marraskuuksi, mutta iltapäivä on aurinkoa täysi, kun isä Timo tulee Korsoon. Koirani ottaa hänet iloisesti haukahdellen vastaan, ja minä muistan, että isä Timo on koiraihminen. Niin me puhumme ensimmäisten teekupillisten ajan siitä, kuinka murheellista on luopua rakkaasta koiraystävästä – isä Timon nykyinen koira ei ole enää nuori, eikä ole minunkaan koirani.

Sitten isä Timo alkaa kertoa omia kokemuksiaan Kolminaisuuden kirkon osalta.

”Isä Andrein [Sõtsov] kanssa oli hyvin tiivistä ja hyvää yhteistyötä. Hän antoi minulle paljon tilaa kirkossa, ja koska hän oli tullut Virosta, isä Gennadij [Stolbow] ja minä perehdytimme häntä hyvin paljon tähän meidän traditioon. Puhelin soi paljon, mihin hyvänsä kellon aikaan. Mehän nyt kummatkin olemme sellaisia yöeläjiä, niin saatettiin soittaa aivan adekvaatisti toisillemme kahden aikaan yölläkin. Ja meillä ei todellakaan ollut minkään sortin vaikeuksia, meillä oli hyvä ja luottamuksellinen suhde”, isä Timo kertoo. ”Yhteydenpito oli vilkasta ja puhuttiin paljon, mutta koska asiat olivat luottamuksellisia, ei niistä sen enempää.”

Sen sijaan isä Timo kertoo omista kokemuksistaan isä Vjatsheslavin aikana, tapahtuneista muutoksista, jotka ovat syynä siihen, ettei hän enää katsonut voivansa palvella Kolminaisuuden kirkossa.

Isä Timo puhuu koko ajan isä Vjatsheslavista, sanoo oppineensa tuntemaan pastori Skopetsin sillä nimellä. Nykyään nimi kirjoitetaan mm. Ortodoksiviestissä muodossa Vaslav (Slava) Skopets.

Ensimmäinen konflikti

”Ensimmäinen konflikti tapahtui jo ennen papinvaalia, jossa isä Vjatsheslav valittiin toimen haltijaksi”, isä Timo aloittaa. ”Olin kuullut huhuja, mitä tulossa on – ja joitakin määräyksiä liturgisista muutoksista oli jo isä Andrein aikana tullutkin, joten osasin orientoitua tulevaan ja miettiä ennakkoon, miten suhtautua muutoksiin. Tulevista henkilösuhteistakin sain aika hyvää esimakua.”

”Isä Vjatsheslav ei siis vielä edes ollut kyseisessä toimessa, vaan oli käypäläisenä pappina Kolminaisuuden kirkossa parissa liturgiassa, ja jo silloin hän hyökkäsi minua ja isä Gennadija vastaan. Hän tosiaan tuli jo tuolloin niin kuin isäntä taloon ja esitti – minun mielestäni – varsin epäasiallisia ja ilkeitä huomautuksia. Päättelin niistä, että tässä hengessä tämä tulee kaiketi jatkumaan.”

Isä Timo kertoo yksityiskohtaisesti, miten hän oli viemässä tiettyjä liturgisia esineitä alttaripöydältä uhripöydälle ja tuomassa uhripöydältä alttaripöydälle toisia esineitä, joita tarvittiin liturgian siinä vaiheessa.

”Ennen kuin olin päässyt takaisin alttaripöydän ääreen, eukaristinen kaanon oli jo alkanut, isä Vjatseslav seisoi vieressäni ja huomautti minulle hyvin vihaisesti, että eukaristian aikana papisto seisoo alttaripöydän ääressä – ja sitten: ´Uskomatonta!´”

”Minä tietysti hämmennyin – olin mielestäni suorittamassa jumalanpalvelukseen kuuluvaa tehtävää. Seuraavaksi nuuskaa tuli tilanteessa, jolloin isä Andrei oli ensimmäisenä pappina, minä olin toisena ja isä Vjatsheslav kolmantena. Kohdassa, jolloin avataan antiminssi, huomautin asiasta isä Andreille – se oli meidän kahden välinen asia – ja silloin isä Vjatsheslav puuttui puheeseen alttaripöydän toiselta puolelta. En muista mitkä ne sanat tarkalleen olivat, mutta kuitenkin niin, että minun ei ollut syytä puuttua asiaan. Sanoin, että voin kai neuvoa.´Ei ole tarpeellista´, vastasi isä Vjatsheslav, ´hän on vastuussa siitä piispalle.´ Merkillistä tässä on se, ettei hän vielä tuolloin ollut Kolminaisuuden kirkon pappi, että keskustelu oli isä Andrein ja minun välinen, isä Andrei oli ensimmäinen pappi ja minä olin toinen pappi – ei tämän olisi pitänyt kuulua lainkaan hänelle.”

Lyhennetty vigilia

Isä Timo soitti isä Vjatsheslaville näiden tapahtumien jälkeen ja tiedusteli suoraan, mistä kaikessa oikeastaan oli kysymys.

”Ei hän näistä asioista kuitenkaan lähtenyt oikein avautumaan, mutta suostui jatkamaan keskustelua, ja kertoi, mitä ajatuksia tulevaisuutta varten on, mitä kaikkea tullaan tekemään toisin. Sanoin, että tulen palvelukseen elokuun ensimmäisenä päivänä ja sitten katsomme, miten menee, ja annoin ymmärtää silloin katsovani, onko siellä minulle tilaa ja haluanko minä enää tässä systeemissä olla mukana.”

Isä Timon odotukset eivät olleet erityisen korkealla, kun hän elokuun ensimmäisenä päivänä tuli Pyhän Kolminaisuuden kirkossa toimitettavaan vigiliaan: tuona päivänä isä Vjatsheslav Skopets oli aloittanut virallisesti venäjänkielisen papin toimessa.

”En millään tavalla tarjoutunut palvelemaan, vaan olin päättänyt katsoa, pyydetäänkö minut vai olenko pelkkää ilmaa. Olin alttarissa, ja hän kutsui minut mukaan vigiliaan, ja niin näin, että vigilian kaava oli aivan rutistettu siitä, mitä oli ollut aikaisemmin – se vanha kunnon pitkä vigilia. Periaatteena näytti olevan, että se runnotaan samanlaiseksi tyngäksi kuin suomalaisella puolella on. Mutta se palvelus meni, ei tapahtunut mitään katastrofia, ja sen jälkeen sovittiin seuraavasta päivästä. Tarjouduin toimittamaan proskomidin kuten olen aina Kolminaisuuden kirkossa palvellessani tehnyt, mutta sain vastaukseksi hyvin kategorisen, että ei, hän toimittaa proskomidin.”

”Niin lähdin vigiliasta kuten olen aina lähtenyt, jätin papin ristin alttaripöydälle kuten tapa on ja niinkuin kaikki tekevät silloin, kun saapuvat seuraavana päivänä liturgiaan.”

Helenan vanhainkodin kirkossa liturgiaa toimittamassa isä Timo Soisalo ja taustalla isä Kalevi Kasala. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Helenan vanhainkodin kirkossa liturgiaa toimittamassa isä Timo Soisalo ja taustalla isä Kalevi Kasala.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Lähtö Kolminaisuuden kirkosta

Seuraavana aamuna liturgiaan tultuaan isä Timo sai huomautuksen siitä, että oli jättänyt ristin.

”Ihmettelin kovin asiaa, koska niin tehdään ihan yleisesti – mutta en ruvennut siitä sen kummemmin väittelemään. Minulle oli tullut jo selväksi, että se ei kannata.”

Kun liturgia alkoi, oli puhetta myös muistelukirjoista, joita isä Vjatsheslav Skopets oli ihmetellyt.

”Olen kuullut myöhemmin, että ne on jätetty kokonaan pois”, isä Timo huomauttaa ja jatkaa:

”Hänhän oli aikaisemmin jo puhunut tästä, että pitäisi lukea jotakin suomeksi, ja nyt hän ehdotti, että minä lukisin suomenkieliset osuudet. Sanoin, että en halua tehdä niin. Ensinnäkin en halua siksi, että olen suomalainen – en halua, että seurakunnassa myöhemmin ruvetaan puhumaan, että ahaa tuo suomalainen mies tulee ja tuo oman kielensä, ei lue sillä kielellä, millä meille pitää lukea. Ja toiseksi, kun on kysymys Pyhän Kolminaisuuden kirkon ikivanhan tradition alasajamisesta, en halua olla siinä mukana. En todellakaan halua, että kun myöhemmin ruvetaan puhumaan, miten ennen palvelukset olivat kokonaan slaavinkielisiä, mutta ne muuttuivat tämmöiseksi sillisalaatiksi, kun Soisalo ja Skopets olivat täällä. Siihen minun nimeäni ei liitetä.”

Kun isä Vjatsheslav kuitenkin tarjosi isä Timolle luettavaksi suomenkielisenä pientä ekteniaa, tämä kieltäytyi ja sanoi, että selittäisi asian myöhemmin.

”Vastaus kuului:´Ei tarvitse! Täällä toimitetaan niin kuin Suomen kirkossa toimitetaan, ja täällä totellaan esimiestä.”

Silloin päätös oli isä Timon mielessä aivan selkeänä: hän lähtisi Kolminaisuuden kirkosta – hän ei kuitenkaan lähtenyt kesken palveluksen, vaikka sekin oli jo lähellä.

”Olin valmistautunut toimittamaan sen liturgian ja toimitin sen liturgian, mutta mielessäni ajattelin, että tämä on se viimeinen.”

Hän oli jo osittain valmistautunutkin siihen, että näin olisi: hänellä oli mukanaan kassi, johon hän saattoi pakata kirkossa pitämänsä omat tavaransa.

”En ole sitten niitten seinien sisäpuolelle enää mennyt. Pihalla kävin Taiteiden yönä – ovesta en ole astunut sisään. Ja jotenkin se minusta tuntuisi näillä näkymillä vaikealta  – ihan palvelusten ulkopuolellakin. Katson nyt, että se on nyt mennyttä aikaa”, hän sanoo.

Nikolski

Niin isä Timo oli kirkoton pappi. Isä Viktor Porokara, rippi-isä, oli sanonut, että hän voisi tulla Helenakotiin toimittamaan.

”Otin tämän kutsun kiitollisena vastaan. Ja olen ollut Helenakodissa. Mutta on ongelma – Helenakodissa palvelukset ovat hyvin harvoin, kesäaikaan vain yhtenä lauantaina kuukaudessa, muulloinkin vain parina viikonloppuna – ja se on aika vähän. Muina viikonvaihteina olin kirkoton pappi, vähän kun orpona.”

”Eräänä lauantai-iltana menin vaimoni kanssa Nikolskiin rukoilemaan. Asetuin sinne ihan siviilivaatteissa, ilman papin viittaa, seisomaan kansan puolelle, tekemättä itsestäni mitään numeroa, ja sitten kesken palveluksen isä Nikolai tuli ja kutsui minut alttariin. Sanoin, että minulla ei ole viittaa, ja hän sanoi, että ensi kerralla sitten ehkä onkin. Kohtaaminen oli todella lämmin ja ystävällinen. Tällöin minulle tarjottiin mahdollisuutta palvella Nikolskissa, ja sehän oli kuin taivaan lahja, ja jos tarkemmin ajattelen, niin kai se sitä olikin.”

”Koska se takaa minulle sen, että pääsen säännöllisesti kirkkoon. Ja jos joku nyt demonisoi tässä Moskovaa, niin tietäköön hän, että Moskova ei ole houkutellut minua Kolminaisuuden kirkosta pois. Olen käynyt Nikolskissa vasta vähän aikaa, enkä pysty siitä sen kummempia vielä sanomaan. Toistaiseksi ovat kokemukset olleet pelkästään positiivisia, siellä on on saanut tilaa, ja olen saanut palvella myös ensimmäisenä pappina, mikä on mielestäni todella ystävällistä ottaen huomioon, että olen vasta tullut ja kuulun toiseen hiippakuntaan.”

Yli tuhatvuotinen traditio

Kirkkoherra Markku Salminen on ainakin Simeon ja Hanna -verkkolehden Facebook-seinällä esittänyt, että Pyhän Kolminaisuuden kirkosta ja sen nykytilanteesta puhuttaessa asialla on ”Moskova ja muutama suomalaisista”.

Isä Timo Soisalo ei voi käsittää kirkkoherran kantaa, naurahtaakin hiukan:

”En tiedä olenko minä kauhean paranoidinen, jos aavistelen olevani itse joku niistä muutamasta suomalaisesta?”

Mutta sitten hän vakavoituu ja jatkaa:

”Niin, mitä minun Nikolskin seurakuntaan siirtymiseeni tulee, en ole  sitä tehnyt vielä. Voi olla, että se aika tulee, koska sellainen tunne minulla on, että paluuta entiseen ei enää ole. Minä tulen Kolminaisuuden kirkkoon kyllä takaisin, jos pääsen ja jos kaikki on niin kuin ennen. Mutta luulen, että niin ei tule käymään. Ja jos joku sanoo, että miksi roikut niissä slaavilaisissa palveluksissa, mikset tule suomalaiseen palvelukseen, kysymykseen voin vastata, että Suomen ortodoksinen kirkko ei ole se sama ortodoksinen kirkko, mihin olen vuonna 1965 tullut.”

Hän puhuu kirkon ulkoisesta ja sisäisestä muuttumisesta, jatkuvasti tehtävistä uusista käännöksistä, palvelusten lyhentämisestä ja liturgisten muotojen muuttamisesta.

”Summa summarum: mikään ei ole niinkuin ennen, ja tätä kirkkoa minä en enää tunne omakseni. Slaavilaisella puolella asiat ovat olleet toisin, ja sen olen tuntenut siksi ortodoksiseksi kirkoksi, johon minä aikanaan tulin.”

”Se mitä olen aina arvostanut kirkossa ja halunnut, on jumalanpalvelukset. Minulle kirkko on kirkko eikä mikään kerho, ja kun puhutaan kirkon kulttuuriin liittyvistä asioista on se sitten ikonimaalausta tai piirakanpaistamista tai kuorolaulua tai muuta – sitä voi tehdä muualla. Mutta minun mielestäni kirkon tehtävä on julistustehtävä ja se on nimenomaan hengellinen tehtävä. Arvostan jumalanpalvelusta ja myös sitä tietynlaista turvallisuutta, mikä jumalanpalveluksen vakaus on, ettei sitä koko aikaa muutella, että siinä mielessä- – – minä uskon tähän Venäjän kirkon yli tuhatvuotiseen traditioon, jossa se nyt on ja pysyy. Suomen kirkossa ei tunnu mikään olevan eikä pysyvän.”

 

Hellevi Matihalti

, , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: