Lähes puolen vuosisadan takaa tuoretta kuvaa ajastamme

19/11/2015

Kirjat

(Kuva/Photo: Kirjapaja )

(Kuva/Photo: Kirjapaja )

Juhani Rekola: Irlantilainen päiväkirja. 2015. Kirjapaja

KUN ON suuresti rakastanut jonkun aikalaisen kirjailijan tuotantoa, tuntee aina suurta alakuloa kuullessaan tämän kuolemasta: enää ei ole odotettavissa uutta kirjaa häneltä. Mikä onnen hetki sitten onkaan, kun yllätyksenä saa tietää, että jälkeenjääneistä papereista onkin löytynyt jotain aikaisemmin julkaisematonta. Aina täyttymys, lukukokemus, ei vastaa suuria odotuksia – pikemminkin voi olla tajuavinaan, miksi näin on käynyt, miksi tämä teos ilmestyy vasta nyt.

Näin ei ainakaan minulle käynyt Juhani Rekolan Irlantilaisen päiväkirjan kohdalla.

Tämä postuumisti julkaistu teos oli yhtenä ehdokkaana, kun tänä vuonna valittiin Vuoden kristillistä kirjaa. Se on kirjoitettu 45 vuotta sitten – silloin se kirjan toimittajan Heimo Hatakan mukaan oli osallistunut johonkin kilpailuun, jossa se ei sijoittunut eikä Rekola saanut sille kustannussopimustakaan. Ei sitä tänä vuonnakaan valittu Vuoden kristilliseksi kirjaksi. Molemmat tapahtumat hämmästyttävät minua.

Toisaalta niin loistava esseisti ja ehdottomasti paras suomalainen kristillistä kirjallisuutta käsitellyt kirjailija kuin Rekola olikin, hän ei koskaan ole saanut ansaitsemaansa arvostusta. Tosin en voi edes kuvitella Rekolan kirjoittaneen mainetta ja kunniaa himoiten, mutta jotakin, ainakin vähän, kunnian ja maineen jakajista kertoo se, että Rekolaa ei oikein huomattu.

IRLANTILAINEN PÄIVÄKIRJA on kirjoitettu nimensä mukaisesti päiväkirjan muotoon ajalta 5.-26.7.1970, jolloin Rekola perheineen teki matkan Irlantiin. Muodosta huolimatta siitä syntyy laaja katkelmallinen essee, jonka aineksina ovat Irlannin historia ja kirjallisuus sekä näistä näkökulmista ja aineksista inspiroituva pohdinta kristinuskosta, kirkosta ja uskosta. Se on myös kuvaus Rekolan sisäisestä maailmasta ja samalla välitilinpäätös.

Rekola vie lukijan kolmeen eri kohteeseen Irlannissa: pieneen Rosses Pointin kylään ja sen likeiseen Sligon kaupunkiin, Kilmurveyn kylään Aransaariin kuuluvalle Inishmoren saarelle ja lopuksi kaupunkimiljööseen – tasavallan pääkaupunkiin Dubliniin.

Sligoon on tultu Irlannin suurimman runoilijan William Butler Yeatsin takia – Sligo on hänen kotiseutuaan. Rekola on perehtynyt perusteellisesti Yeatsin laajaan tuotantoon, ja teksti muodostaakin teoksen muun tekstin sisällä kuin pienimuotoisen esseen Yeatsista ja hänen tuotannostaan, jota Rekola analysoi. Samalla Yeatsin teokset ja niissä esitetyt mielipiteet siirtävät Rekolan luontevasti tarkastelemaan kirkkoa, kirkon nykytilaa – sen harhateitä, kuten Rekola kirjoittaa.

YEATS EI ole ainoa kirjailija, jota Rekola tarkastelee laajasti teoksessaan. Hän on perehtynyt luonnollisesti James Joyceen, yhteen 1900-luvun merkittävimpään ja ehkä tunnetuimpaan dublinilaiskirjailijaan, jonka kohdalla Rekola toteaa:

”Joycen romaaneissa murskataan kaikki arvot täydellisesti, niin ettei mitään jää jäljelle. Historia on eräs tällainen alue, jolla arvot tuhotaan. – – – Historian lisäksi saa kirkko, katolinen kirkko ja yleensä kristinusko tuomionsa. Joyce ivaa ja pilkkaa ilman vihaa ja kiukkua. Kun on lukenut Odysseuksen, vaikuttaa kaikki kristinuskoon ja sen oppeihin kohdistuva pilkka lievältä ja tyhjänpäiväiseltä.”

Myös Sean O´Caseyn näytelmiä Rekola käsittelee samoin kuin Jonathan Swiftin teoksia. Eikä Rekolan tarkastelu ole vain kirjallisen tuotannon analyysiä, vaan hän esittää lukijalle jokaisen kirjailijan elämänvaiheet ja pohdiskelee tämän kokemusten vaikutusta ja ilmenemistä tuotannossa.

Jonathan Swiftin, Dublinin tuomiorovastiksi urallaan edenneen ja erityisesti Gulliverin matkakertomuksista tunnetun, arvoituksellista elämää Rekola kuvaa ”suureen hämärään” päättyneeseen kuolemaan saakka. Hän totetaa, että ”…yleensä Swiftin tuotannossa on vaikea nähdä erityisesti kristillistä, vaikka kirjoittaja olikin pappi”.

Swiftin vaikutusta varsinkin irlantilaiseen kirjallisuuteen Rekola pitää valtavana. ”Swift oli Yeatsin oppi-isä”, mutta ”Johdonmukaisimmin kai Samuel Becket on seurannut Swiftin askeleita”, Rekola kirjoittaa.

REKOLA TUTKII myös maisemaa – maisemaa sellaisena kuin se on luonnostaan ja ihmisen jälkiä siinä. Näin löytyy myös kristinuskon varhaisin tulo Irlantiin 400-luvulla. Myös Irlannin historian Rekola kertaa teoksessaan.

Itse asiassa en ole näin selkästi ja kompaktina kokonaisuutena koskaan aikaisemmin saanut tähän historiaan perehtyä – monet meidänkin aikamme tapahtumat tulevat hyvin ymmärrettäviksi tämän kuvauksen kautta. Irlantilaiset ovat joutuneet elämään naapurinsa alistamina, suorastaan riistäminä vuosisatojen ajan. Kapinat on tukahdutettu verisesti, mutta kapinahenki eli siitä huolimatta.

Voin suoraan myöntää, että minuun teki melkoisen tyrmäävän vaikutuksen tämän tiivistetyn Irlannin historian lukeminen, ja mielestäni se on todella hyvä tausta, kun tarkastelee Irlantiin liittyviä kysymyksiä.

MUTTA KAIKEN muun rinnalla syvänä pohjavireenä kulkee sen seikan pohtiminen, missä kirkko on ikään kuin kulkenut harhaan ja millaisia mahdollisuuksia olisi löytää tie tulevaisuuteen.

Rekola näkee kristillisen kirkon ensimmäisenä harhatienä sen asenteen historiaan. ”Tässä sen näkemys on ollut aivan toinen kuin alkukristillisyyden”, hän kirjoittaa ja jatkaa myöhemmin: ”Evankeliumi ei tunne mitään mielenkiintoa historiaan – ihmisen historiaan. Jumalan valtakunta ei ole tästä maailmasta. – – – Kun Konstantinus Suuri sai suuren voittonsa Milvaen sillalla, alkoi se kehitys minkä (tämänhetkisen) lopputuloksen nyt näemme ja missä olemme kiinni kuin hiekassa silmiämme myöten. Kirkko on olemassa tätä maailmaa varten, tätä aikaa varten ja kukin kirkko omaa kansaansa varten.”

”…tilanteen ovat tietysti kirkossakin kaikki havainneet, mutta siitä on tehty erilaisia johtopäätöksiä ja sitä on tulkittu eri tavoin”, Rekola kirjoittaa.

REKOLA TOTEAA, että kirkon ensimmäinen tie eteenpäin on radikaalisuus – nimenomaan kielessä:

”Ei tarvita mitään erityistä huoliteltua ja välttelevää kieltä, kun on kysymys kirkollisista ja uskonnollisista asioista. Ei ole olemassa mitään kaanaankieltä, johon olisi turvauduttava uskonnollisten asioitten yhteydessä. – – – Eikä ylimalkaan ole olemassa sellaisia asioita, joita ei saisi tutkia ja joista ei saisi avoimesti keskustella.”

Ja Juhani Rekola kirjoitti Irlantilaisen päiväkirjan 45 vuotta sitten.

Oikein ilahduttavalta ei tunnu sen huomaaminen, että yhtä hyvin teksti voisi näiltä perimmäisiltä kysymyksiltään olla tänä päivänä kirjoitettua.

 

Hellevi Matihalti

, , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: