Lukijalta: kirje Kolminaisuuden kirkon kuorolaiselta

27/11/2015

Lukijalta

Olen viime aikoina lukenut Simeon ja Hanna -sivustolla erilaisia näkökantoja Pyhän Kolminaisuuden kirkon tapahtumista. Niissä mainitaan myös kirkon kuoro, joka vastustaa muutoksia.

Kukaan ei kuitenkaan ole vielä kysynyt itse kuorolaisilta ja muilta seurakunnan jäseniltä, jotka ovat heidän kanssa samaa mieltä, mistä on kysymys. Miksi juuri kirkon kuoro on se kaikista vaikein osa seurakunnasta?

Olen itse yksi kuorolaisista, vaikka juuri tällä hetkellä kuoron toiminta on kanttorin päätöksellä katkolla, ja ajattelin, että minun pieni ääni voisi ehkä auttaa muita Suomen ortodoksisen kirkon jäseniä ymmärtämään, mistä tässä konfliktissa on kyse.

Toimin vain omissa nimissäni, eikä takanani seiso mikään muu kuin minun omatuntoni ja se miten ymmärrän uskontoani. Myös samaan hengenvetoon pitää mainita se, että henkilökohtaisesti toivotin isä Vaslavin tervetulleeksi Pyhän Kolminaisuuden kirkon papiksi eikä minulla ollut, eikä ole, mitään henkilökohtaista kaunaa häntä eikä ketään muutakaan vastaan. Yritän tässä tarjota erilaista näkökantaa asioiden pohtimiseen eri puolilta.

Ensimmäiseksi vastaan kysymykseen miksi kuoro on se, joka vastustaa eniten muutoksia, koska kliirosilla palvelus tulee tutuksi ja rakkaaksi täysin uudella tavalla. Tietysti palvelukseen, teksteihin ja kirkkolaulun sanojen sisältöön voi perehtyä jokainen itsekin, mutta kliirossilla se tapahtuu ikään kuin ”itsestään”. Sen takia pienetkin muutokset palveluskaavassa heti alkavat ns. ”hiertää korvaa”.

Jotta voisimme keskustella muutoksista, joita meille on tarjottu Pyhän Kolminaisuuden kirkossa, meidän pitää sopia käsitteistä, joiden avulla me arvioimme tapahtunutta. Meiltä vaaditaan kuuliaisuutta, ja tätä asia kannattaa pohtia erikseen. Kukaan ei kyseenalaista sitä, että kuuliaisuus on yksi tärkeimmistä kristillisistä hyveistä, joihin meidän pitää pyrkiä.

Mutta pyhät isät neuvovat meitä punnitsemaan kaikkea ensin sydämessä, joten sopii kysyä, missä kulkee kuuliaisuuden raja? Jos ihmiselle on yksi ja sama, miten hän uskoo ja miten palvelee Jumalaa, onko hän ortodoksi sen jälkeen? Ortodoksisuus on ollut aina hyvin tarkka kaikesta sisällöstä, eikä mikään ei ole turhaa  jumalanpalveluskaavassa, eikä mikään ole turhaa Kirkon perinteissä. Kunnioittamalla perinteitä olemme suorassa yhteydessä alkulähteeseen. Jumala on muuttumaton, ja kirkossa se heijastuu pysyvyytenä. Jos muutamme perinteet omien näkemystemme mukaan, mukailemme ”ajan henkeä”, yhteys katkeaa ja elämme vain omien näkemystemme ja halujemme maailmassa.

Tietysti joku kirkon historiaan perehtynyt henkilö voisi sanoa, että perinteet ovat muuttuneet paljonkin 2000 vuoden aikana, mutta vastaus on, ettei se ollut muutosta vaan kehitystä. Nyt on kysymys aivan muusta, kun poistetaan se, mitä meillä jo on.

En tiedä mistä ”museoitumisesta” ( kts. i.Vaslavin haastattelu Simeon ja Hannan sivuilla) on puhe, mutta olen varma, että monille meistä pysyvyys takaa elävän yhteyden siihen, mitä on saavutettu monien satojen vuosien aikana ja mitä on kalliilla hinnalla ostettu.

Isä Vaslavin haastattelusta saa sellaisen kuvan, että jumalanpalvelus on joku tietty virkavallan asettama kaava, jota voi järjestyksen ja yhdenmukaisuuden nimissä leikellä vapaasti, ektenia sinne, psalmi tänne – ei ole mitään eroa.

On myös vaikeaa ymmärtää, miksi hänen alaikäisten perhejäsentensä mielipiteet slaavin kielen suhteen pitäisi ottaa jonkinlaisena uutena suuntana jumalanpalveluselämässä. Se, että nuoret ihmiset eivät halua oppia, ei ole uusi asia, vanhempina näemme sen usein, ja olemme itsekin usein laiskoja oppimaan uutta. Se on tavallinen langenneen ihmisen vaiva nimeltä laiskuuden synti. Olemme tehneet pientä työtä sen eteen, että slaavin kieli tulisi tutuksi, ja suurimmalle osalle venäläisistä uskovista on myös ilo oppia ja perehtyä omaan traditioon ja erityiseen kieleen, jolla puhutaan vain ja ainoastaan Jumalan kanssa. Sen, että joku ei halua tehdä sitä työtä, ei pitäisi kaiken järjen olla mukaan uusi periaate kaikille muille.

Venäläisiä kirkon jäseniä on yritetty esittää jonkinlaisina geton lapsina, jotka eivät haluaa integroitua ja olla osa Suomen ortodoksista kirkkoa. Tähän voisin sanoa, että monet meistä osaavat suomen kieltä hyvin, käyvät töissä ja lukevat kirjatkin suomeksi, itse laulan yhtä hyvin suomen kielisissä palveluksissa kuin slaavin kielisissä. Todisteena tämä kirje, jota kirjoitan teille, veljet ja sisaret, suomeksi.

Integroitumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan huolehtii jokainen itse, ja toiseksi siitä huolehtii siviilivaltio, joka tarjoa meille kielikurssit ja muut tavat tulla osaksi yhteiskuntaa. Tuskin kukaan meistä tarvitsee kuitenkaan pienen anomusektenian sanoja ruokakaupassa tai työpaikkahaastattelussa, vaikka isä Vaslavin toiveesta jokin sana ”tarttuisikin” mieleen.

Kirkon tehtävä ei ole ”kotouttaminen” tähän maailman, sillä kristillisen ihmisen todellinen Koti, oli hän venäläinen, syyrialainen tai suomalainen, on muualla. Ymmärtääkseni suomen kieltä ektenioissa ei olisi ehkä vastustettukaan näin jyrkästi, jos se olisi ainoa muutos ja jos tästä olisi konstruktiivisessa mielessä puhuttu etukäteen ja saatu ihmisten tuki sille.

Mutta totuus on, että muutokset ovat olleet dramaattisia ja niitä on tehty täysin yhtäkkiä. Meidän on annettu ymmärtää, ettei millään mielipiteillä ole tässä mitään väliä, seurakuntalaisten kunnioittama ja rakastama vanhempi papisto on joutunut melko pian pois jne…

Vigiliaa on lyhennetty noin 40 minuuttia perinteiseen yli kahden tunnin pituiseen verrattuna, ja tässä sopii jokaisen itse laskea, paljonko jää pois ja onko kyseessä ”pieni muutos”. Liturgiassa muutokset ovat pienempiä, mutta jos vuosi sitten saatoimme klo 11.45 vielä lukea kiitosrukoukset, nyt olemme valmiit alle puolessatoista tunnissa. Juhlaliturgia syyskuussa esim. kesti yhden tunnin ja viisi minuuttia kaikkine sisältöinen.

Nuoret diakonit eivät vielä tunne kunnolla slaavilaista palvelusta, ja sen seurauksena ekteniat jäävät milloin pois, milloin lyhenevät puoleen, valitettavasti. Kokenut pitkään palvellut protodiakoni isä Gennadij Stolbow on nyt poissa kuvioista konfliktin seurauksena eikä kukaan voi oikaista tilannetta ja kouluttaa nuoria.

Meille on sanottu, että kuoron ilmeet ja tuohtunut ilmapiiri on ollut kiusallinen. Olen samaa mieltä. Näin on joskus tapahtunut, mutta eiköhän se ole luonnollista ja tahatonta reaktiota, kun näkee että virheet toistuvat palveluksesta toiseen, lukeminen ei suju, painotuksissa on lukemattomia virheitä eikä kenelläkään näy mitään muuta huolta kuin saada tyytymättömät hiljaiseksi? Kuorolle tylysti ilmoitettiin, että kuorolaisten voitelu vigilian aikana tapahtuu samoihin aikoihin kuin kaikille muille (eikä ensimmäisen hetken aikana kuten on ollut tapana), jolloin on meneillään juuri vaikein osuus – kanooni, ja kun kanoonikin on typistetty, siinä ei ehdi irmossien välissä juosta voiteluun. Joten me kuorolaiset olemme nyt juhlavigilioissakin ilman voitelua.

Muistelukirjojen käytöstä on puhuttu jo aikaisemmin, ja siitä ehkä voisi myös keskustella erikseen ja rakentavasti, mutta jos kirjanen on panihidan aikana joutunut papin eteen ja sen omistaja seisoo ja rukoilee vieressä, on mielestäni kyseenalaista kieltäytyä muistamasta hänen edesmenneitään vain ”uuden järjestyksen” tähden ja kylmästi vain laittaa kirjan sivuun.

Näin on kuitenkin tehty.

Olemme yrittäneet keskustella näistä ongelmista, mutta siitä ei valitettavasti ole tullut mitään. Kirjoitimme syyskuussa kirjeen metropoliitta Ambrosiukselle, kirjeen allekirjoittivat 36 seurakuntalaista yhden palveluksen aikana (tähän lukuun eivät kuulu vanhat venäläiset suvut, jotka kävivät oman vetoomuksensa kanssa esipaimenen luona, joten tyytymättömien määrä ei ole niin pieni, kuin on annettu laajalle yleisölle ymmärtää. Kirjeen tiimoilta on järjestetty tapaaminen isä Teo Merraksen ja isä Vaslavin kanssa. Neuvottelussa käytännössä seurakuntalaisille on sanottu, että ”muutokset jatkuu” –  siinäpä se mitä jäi käteen.

Emme ole yrityksistä huolimatta päässeet keskustelutasolle minkään tahon kanssa, ja nyt meitä on ruvettu uhkailemaan virkavallalla, ”toimeenpiteillä”, ja saimme kiellon laulaa kliirossilla. Ja kaikki tämä on tehty vedoten kuuliaisuuden periaatteeseen.

Osa seurakuntalaisista on samaa mieltä kirjeessä esitettyjen asioiden kanssa, mutta he eivät uskaltaneet laittaa siihen omaa nimeään, ja nyt näemme miksi. Tietysti, olisi paljon turvallisempaa jättää asiat sellaisiksi kuin ne ovat, mutta siihen ei nyt ole minkälaista mahdollisuutta, koska kyse on tärkeämmistä asioista.

Simeon ja Hanna -sivuilla isä Markku Salminen on esittänyt mielipiteen, että Moskovan patriarkaatti olisi jotenkin osallinen tähän sotkuun, ja hän tarkoitti varmaankin kahta kuoron jäsentä (yli kahdestakymmenestä!), jotka eivät kuulu virallisesti seurakuntaan.

Ymmärtääkseni Suomen ortodoksinen kirkko ei ole mikään sisäänpäin lämpiävä kansallinen järjestö vaan osa yhtenäistä apostolista kirkkoa, ja jos ihminen on kastettu ortodoksiksi, käy ehtoollisella ja osallistuu pyyteettömästi kaikkiin seurakunnan hyväksi järjestettäviin tapahtumiin usean vuoden ajan, eiköhän hän ansaitse tulla kuulluksi vaikka hänen mielipiteensä ei olisikaan se ratkaiseva.

Mistä lähtien apostolisesta kirkosta on tullut osakeyhtiö, jossa ääni on vain niillä, jotka maksavat? Sitä paitsi, kaksi maallikkoa ei millään tavalla edusta Moskovan patriarkaatin kantaa vaan ihan omaa itseänsä. Tietysti nykyisessä poliittisessa tilanteessä on helppo heittää väite ”Moskovan kädestä” ja saada ihmiset omalle puolelleen, mutta jokaiseen väitteeseen pitää esittää todisteita, mikäli niitä on – kuitenkaan niitä ei tähän asti vielä ole nähty.

Itse konfliktitilanne on ollut meille erittäin raskas, monen hengellinen elämä on ollut katkolla isä Timo Soisalon poistuttua. Toivomme koko sydämestä, että repivä riita olisi jo päättynyt sopuun, mutta miten voi sopia, jos vastauksena on vain rangaistukset, uhkailut, jos meidän henkilökohtaista kirjeenvaihtoa luetaan ja sen sisällöstä häpeämättä esitetään uhkauksia ja ilkeitä kommentteja, jos kanttoria rangaistaan siitä mitä me, aikuiset ja täysin itsenäiset ihmiset, ajattelemme? Onko tämä eettinen tapa hoitaa konfliktitilanteet, puhumattakaan kristillisestä?

Onko töykeä ja epäkunnioittava käytös vanhempaa papistoa kohtaan alttarissa hyvä esimerkki rukoilevalle kansalle ja miten se sopii yhteen rauhan ja rakkauden saarnojen kanssa, joita kuuntelemme liturgiassa?

Jätän nämä kysymykset pohdittavaksi kirkkokansalle.

Toivo, että tämä konflikti saa rauhallisen päätöksen, on yhtä suuri kuin Jumalan ihmeen toivo. Mutta en olisi ortodoksi, ellen uskoisi Ihmeeseen. Vielä kerran mainitsen, että tämä kirje on summa summarum siitä, mitä kuulin ja mitä näen itse. Monet kuorolaiset ovat kanssani samaa mieltä, mutta meidän veljellinen henki ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olemme täysin samaa mieltä kaikesta. En myöskään edusta kanttorin näkökantaa.

Pyydän koko Helsingin seurakunnan rukousta, Jumalan armoa ja rauhaa meidän seurakunnalle!

 

Anastasia Injushina

Suomen ortodoksisen kirkon jäsen

, ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: