Lohtuna metsätähden valkea sulo

12/12/2015

Kirjat

Kuten Arkkipiispa Leon aikaisemmatkin runokirjat myös uusi kokoelma on kaksikielinen: runot ovat niin suomen kuin karjalankin kielisinä.

Kuten Arkkipiispa Leon aikaisemmatkin runokirjat myös uusi kokoelma on kaksikielinen: runot ovat niin suomen kuin karjalankin kielisinä.

Arkkipiispa Leo: Metsätähti ja mies joka metsään lähti.

  1. Karjalan kielen seura

 

”Revin irti ne kahleet

vaikka repisin itseni

raastan ne itsestäni

vaikka raastaisin itseni

ihoni verille ja tuskaan

mutta sen tuskan voimalla

vapautan minäni – – -”

 

kirjoittaa Arkkipiispa Leo neljännen runokokoelmansa keskivaiheilla, sen viidennessä osiossa. Teos on tähänastisista laajin – ja runojen määrästä johtunee sen aikaisempia kokoelmia suurempi hajanaisuus ja epätasaisuus, joka vaikeuttaa hieman lukemista ja kokonaisuuteen paneutumista.

Runoissa on – kuten aikaisemmissakin kokoelmissa – useita helmiä, joita ehkä olisi voinut hiukan vielä kirkastaa, mutta mukana on myös kovin kepeitä ja tavanomaisia toteamuksia, ja ryhmittely ei tee täyttä oikeutta teoksessa olevalle syvällisyydelle. Kokonaisuutta olisi parantanut huomattavasti karsiminen.

MAISEMA ON itäistä Suomea – Niittyvilla Pielavedellä, hirsistä rakennettu talo, kaupunkimiljöö Kuopiossa ja rauha ja hiljaisuus Valamon luostarissa. Niittyvillassa mies istuu työhuoneessaan, tarkkailee maailman menoa, ihmisten kulkua, luonnon liikkeitä eri vuodenaikoina ja kipuilee todellisuuden paineissa ja unelmissa, joita ihmisellä pitää olla.

Hän kirjoittaa:

”Hiljaisuudessa ihminen

kuulee oman sydämensä äänen

sen tarpeet ja syvän kaipauksen

hiljaisuudessa kysymykset saavat vastauksen

ja elämän arvoitukset selityksen.”

Ja lukija jää odottamaan näitä vastauksia ja selityksiä.

Niitä kyllä löytyykin teoksen runoista. Kun kirjoittaja ajattelee kaikkea maailman pahuutta, esimerkiksi lapsiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, hän kääntyy Jumalan puoleen:

”Jumala, tuomitse maa

muuta en voi huutaa

vaikka anteeksi pyydän”

Silla ihmisen käyttäytymistä on pakko verrata jänikseen, päänsä pensaan piiloon työntävään:

”me käännämme katseemme pois

ja uskomme olevamme vapaita

mitä emme näe sitä ei muka ole”

 SAMALLA TAVOIN tarkkailija näkee maailman vallanpitäjien välinpitämättömyyden puhutaanpa sitten idästä tai lännestä, näkee, miten ”Tämän päivän murheella / on tämän päivän kasvot / kasvot köyhyyden ja voimattomuuden / kasvot nälän ja kodittomuuden”. Hän löytää vaihtoehtoja pohtiessaan, millainen on hyvä elämä, ja käsitän hänen korostavan sitä, miten paljon oma asennoituminen vaikuttaa:

”…tai ilolla myös sen voi saada

työn ilolla, antamisen ilolla

lähimmäisrakkaudella

elämän asenteella”

Nämä ohjeet koskevat tietysti niitä, joilla on valinnanvapaus – mutta rivien välistä voi hyvinkin lukea kirjoittajan näkevän, että edes ne, joilla on vapaus valita, eivät välitä tämän päivän murheesta kovinkaan paljon.

Niinpä

”Mies meni metsään

meni metsään ja itki – – –

sinne hiljalleen kulki”

sillä selvästi luonto kaikkineen, vuodenaikoineen, talven ja kevään tuoksuineen, lintuineen ja muine metsän eläimineen, on se paikka ja olotila, jossa kirjoittaja kokee saavansa rauhan, olevansa turvassa kaikelta pahalta ja kaikelta turhalta.

MUTTA IHMISEN tuska ja ahdistus ei johdu vain yhteisistä asioista, maailman ja luonnon lähestymisestä katastrofia – jokaisella ihmisellä on myös oma ahdistuksensa, omat pelkonsa ja omat vaikeat hetkensä. Myös niitä kirjoittaja tilittää teoksessaan koskettavasti:

”- – – ja virheen tai vahingon sattuessa

tarkkaavaisuuden tai keskittymisen herpaantuessa

vihollinen iskee

koirat ovat valmiit raatelemaan

ja veren roiskuessa kysyy itseltään

elämänarvoistaan

onko tämä kaikki sen arvoista

mitä saa kokea”

Ja kun on todettava, että pohjimmiltaan elämä kuitenkin ”- – – on elämiseen tottumista / – – – /kasvamista aikuiseksi / ja vanhaksi tulemista ja kuolemista” , sitä pakosti saa itseensä hivenen surumielisyyttä ja alistumistakin sellaiseen, mitä ei voi muuttaa – voi sanoa, että se on ”välttämätöntä unohtamista”.

Välttämätöntä unohtamista silti, että toisinaan itseään yhä etsii ”vanhoista esineistä / – – – / hylätyistä tavaroista / vanhoista muistoista / unohtuneista unelmista”. Syvimmiltään luopuminen ehkä tulee tässä kokoelmassa lähemmäksi kuin aikaisemmin.

 Tämä kaikki on löydettävissä Leon neljännen kokoelman runoista, mutta kokonaisuuden kannalta olisi ryhmittelyn voinut laatia selkeämmäksi. Toisaalta voi ajatella. että näin luettuna lukijalle jää oikeus – ja ilo – järjestää omat kokonaisuutensa kirjoittajan kokemuksista ja ajatuksista.

MUTTA TIETENKIN YKSITYISEN minän suuri ilo elämässä on, kuten kaikkien isovanhempien, että saa katsella lapsenlapsien varttumista. Koen tämän kirjan muutamat runot, jotka ovat ikään kuin ohjeita elämän varalle, nuoremmalle lapsenlapselle erityisesti kirjoitetuiksi niin kuin koko tämä kirjakin on hänelle omistettu. Nämä runot eivät kuitenkaan ole lapsirunoja kuten teoksessa Mustelmat, joka oli omistettu ensimmäiselle lapsenlapselle, ja minusta ne näin ovatkin onnistuneempia muistoja ukilta – luettavaksi myöhemmin.

Aivan lopuksi palaan alkuun:

”Revin irti ne kahleet

vaikka repisin itseni

raastan ne itsestäni

vaikka raastaisin itseni

ihoni verille ja tuskaan

mutta sen tuskan voimalla

vapautan minäni – – -”

 Siteeraan tätä runoa toistamiseen siksi, että siinä kirjoittaja puhuu itse – siinä on kuvaus pyrkimyksestä, jota kohti toivon hänen jatkavan entistä vahvemmin tulevassa tuotannossaan.

 

Hellevi Matihalti

, , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: