Yhden seurakunnan historia on koko kirkon historiaa

13/12/2015

Kirjat

Kirjat-Kiuruvesi-CIMG3967 (3)

Jaana Luttinen: Ortodoksinen kirkkopolkumme. Kiuruveden ortodoksisen seurakunnan historia 1950-2015

  1. Kiuruveden ortodoksinen seurakunta

TAMMIKUUN ENSIMMÄISENÄ päivänä 2016 Kiuruveden ortodoksinen seurakunta liitetään Iisalmen ortodoksiseen seurakuntaan. Jaana Luttisen ansiokas kirja kertoo seurakunnan 65-vuotisen historian – mutta se kertoo paljon muutakin. Se kertoo karjalaisen siirtoväen asettumisesta uusiin vieraisiin oloihin, useinkin sellaisesta sopeutumisesta valtakulttuuriin, että oma identiteetti oli vaarassa kokonaan kadota – se kertoo ortodoksisuuden säilymisestä silloinkin, kun paineet enemmistökirkon puolelta olivat äärimmäiset, ja se kertoo diasporassa asuvien ortodoksien ongelmista oman uskontonsa harjoittamisessa umpiluterilaisilla, herätysliikkeiden vaikutuspiiriin kuuluvilla alueilla.

Se kertoo upeasti sen tarinan, jonka ehkä pienempää versiota turhaan odotin taannoin Pekka Jyrkisen kirjalta A´ hyväpä tuli! Karjalaisperheen selviytymistarina.

AIVAN ENSIKSI täytyy todeta, että Jaana Luttinen on tehnyt uskomattoman tarkkaa työtä kartoittaessaan Kiuruveden seurakunnan vaiheita jo niiltä ajoilta, kun sen jäsenet lähtivät kotitienoiltaan Suistamolta ja Soanlahdelta, ortodoksisuuden ydinalueelta, ensimmäiselle evakkotaipaleelleen. Hänen perehtyneisyytensä arkistolähteisiin, asiakirjoihin, haastatteluihin ja muuhun aineistoon käy selkeästi ilmi, kun edetään seurakunnan perustamisvaiheisiin, sen työntekijöihin ja seurakunnan kehittymiseen.

65-vuotisen historiansa aikana Kiuruveden seurakunnalla on ollut kolme kirkkoherraa, joista ensimmäinen, seurakunnan perustamisvaiheissa mukana ollut isä Olavi Petsalo palveli vain vuodet 1950-1952. Häntä seurasi isä Mikael Kuha, joka oli virassa yli neljännesvuosisadan, vuoteen 1979 saakka. Seurakunnan viimeinen kirkkoherra on myös pitkäaikaisin, vuodet 1979-2015 palvellut isä Antero Petsalo, joka jää eläkkeelle samaan aikaan, kun seurakunta liitetään Iisalmeen. Vaikka Luttinen kertoo laajasti isä Mikaelista, hänen perheensä vaiheista ja hänen toimistaan kirkkoherran tehtävissä, on luonnollista, että lukijalle kirjasta elävimpänä piirtyy isä Anteron kuva. Häneltä on myös kirjan lopussa laaja tekstikokonaisuus, joka koostuu ortodoksisuutta ja eri juhlapyhiä käsittelevistä teksteistä ja saarnoista ja on hyvin paikallaan kokonaisuuden kannalta.

ROVASTI MIKAEL Kuhan kausi Kiuruvedellä oli seurakunnan synnyttämisen ja rakentamisen aikaa, eivätkä olosuhteet siis olleet lainkaan helpot. Valtakirkon ja valtaväestön puolelta katsottiin kummeksuen siirtoväen outoja tapoja – monesti sekoitettiin karjalainen kulttuuri ja ortodoksinen ”ryssänusko”, monesti myös kavahdettiin tulijoita käsittämättä, että nämä olivat samoja suomalaisia kuin kavahtajat itsekin – olivat vain rajan pinnassa asuneina joutuneet luopumaan kodeistaan.

Itsekin haja-asutusalueella asuneena voin oikein hyvin käsittää maantieteellisesti laajan seurakunnan ongelmat aikana, jolloin liikenneyhteydet olivat aivan toista luokkaa kuin nykyään ja jolloin oma auto oli harvinaisuus hyvintoimeentulevienkin keskuudessa. Pannapa yksi pappi tällaiselle alueelle huolehtimaan aivan kaikesta! Myönnän hiukan huvittuneena ajatelleeni, kuinka tällaiseen työhön sopeutuisi nykymenosta sinne siirretty ihminen.

Mutta jälleenrakentaminen eteni, saatiin kirkko ja saatiin rukoushuoneitakin. Muutama piispantarkastuskin seurakuntaan tehtiin. Ja väistämättä kirjan lukijan on pakko tajuta se huikea merkitys, mikä esimerkiksi tiistaiseuratoiminnalla oli – olisi ollut muullakin järjestötoiminnalla, mutta ilmeisesti ja ainakin isä Mikael Kuhan mielestä ohjaajia ei ollut riittävästi eikä käyntejä seurakunnassa tarpeeksi. Tämä tulee varsin hyvin esille myös seurakunnan sisäisessä toiminnassa.

Uskonnonopetuksesta kirja antaa myös erittäin hyvää ja perusteellista tietoa.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että Kiuruveden seurakunnan historia avasi minulle monia uusia näköaloja Suomen ortodoksisen kirkon historiaan, koska on luonnollista, että nämä kulkevat rinnakkain – ja Kiuruvesi edustaa myös koko ortodoksisen siirtoväen tilannetta.

ISÄ ANTERO Petsalon aikana Kiuruvettä ikään kuin valaisi auringon kirkas hohde – siitä huolimatta, että ankara todellisuus koetteli seurakuntaa kovin – ja kaikesta hyvästä huolimatta väkiluvun jatkuva kutistuminen on aiheuttanut tilanteen jossa nyt siis ollaan: isä Antero jää eläkkeelle ja itsenäinen Kiuruveden seurakunta lakkaa olemasta.

Isä Antero toi ikonimaalauksen seurakuntaan suuressa mittakaavassa – vaikka Kiuruveden kirkon maalaukset eivät lopultakaan ole täysin valmiit vielä, ikonimaalaus harrastuksenakin levisi seurakuntaan laajasti. Toinen leimallinen seikka hänen aikanaan oli monikulttuurisuuden myönteinen näkyminen Kiuruveden seurakunnassa.

Kirjat-KiuruvesiCIMG3970 (2)

Isä Anteron paimenkaudelta jää seurakunnan historiaan monia kirkkaita muistoja – monet metropoliitta Leon vierailut, lapset rakentamassa kukkien terälehdistä polkua metropoliitta Ambrosiukselle, patriarkka Bartolomeoksen vierailu maan pienimmässä seurakunnassa, koko maan ensimmäisen tiekappelin pyhittäminen… Lukiessani kuvauksia näistä tapahtumista minulla oli samanlainen olo kuin muistellessani omaa lapsuuttani: aina oli kesä, aina paistoi aurinko.

Kirjat-KiuruvesiCIMG3968 (3)

OLEN KUVANNUT Ortodoksista kirkkopolkuamme lyhyesti lähinnä lukuelämyksenä, jonka se minulle tarjosi. Mutta kirja sisältää ammattitaidolla kirjoitetun historian tapaan tarkkaa faktatietoa, runsaasti tilastoja ja selkeät henkilö- ja, luonnollisesti, lähdeluettelot. Kaiken kaikkiaan kirja on myös jatkossa erinomainen käyttökirja tässäkin suhteessa – mutta aivan erityisellä lämmöllä suosittelen sitä jokaiselle, jota oman kirkkomme lähihistoria kiinnostaa.

Hellevi Matihalti

, , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: