Miten ja miksi Vanha testamentti on syntynyt

27/12/2015

Artikkeli

(Kuva/Photo: wol.jw.org )

(Kuva/Photo: wol.jw.org )

Hedelmällisen puolikuun mailla on pitkä yhteinen historia. Tämä alue käsittää Kaksoisvirtain maan, Syyrian, Kanaanin maan ja Egyptin. Näillä seuduilla on yhteneväiset elintavat ja osin yhteinen myyttihistoria.  Seudulla eleli paimenia laumoineen, mutta siellä oli myös kaupunkeja jumalineen ja kuninkaineen. Siellä oli keitaita, erämaita, hedelmällisiä viljelysmaita ja vuoristoja. Monet tarinat kulkivat suusta suuhun iltanuotiolla tai kaupunkien porteissa istuttaessa. Maailman tilaa pohdittiin aivan samoin kuin meidänkin aikanamme, ja ne pohtivat, jotka eivät olleet työn rasittamia ja joilla oli aikaa ja mahdollisuutta istuskella keskustelemassa. Eli siis vanhukset. He joilla oli elämänkokemusta.

Itse elämän laki

Näin taas kerran joukko vanhoja ja viisaita henkilöitä oli kokoontunut pohtimaan maailman tilaa. He tunsivat vanhat myytit ja näkivät ympärillään sen elämänmenon, jota alati vaihtuvat kuningaskunnat saivat aikaan. Kuningas sanoi saaneensa valtansa kaupungin jumalalta, jonka tahtoa hänen tuli noudattaa. Ellei hän näin tehnyt, koko kaupungin asujaimisto oli vaarassa joutua tuon jumalan vihan alle. Läpi koko Vanhan testamentin kulkee ajatus, että kaupunki ja kuningas ovat pahasta. Tämä alkaa jo Kainin ja Abelin tapauksesta, jossa maanviljelijä Kain suuttuu paimentolaisveljeensä Abeliin ja tappaa tämän. Kainista tulee kaupunkiasujaimiston esi-isä (1.Moos. 4:17,) ja kaupungista lähtee myös Baabelin tornin eli Jumalan uhmaamisen tarina.

Pieter Brueghelin maalaus Baabelin torni vuodelta 1563. ( Kuva/Photo: wikiwand.com )

Pieter Brueghelin maalaus Baabelin torni vuodelta 1563.
( Kuva/Photo: wikiwand.com )

Paimentolaiselämä taas oli toisenlaista. Siellä piti valtaa käsissään heimon vanhin, jota kaikkien tuli totella. Hänen vallankäyttönsä perustui elämän ylläpitämiseen eikä siihen tarvinnut sekoittaa mitään jumalolentoja. Paimen etsii laumalleen laitumen ja lampaat seuraavat häntä ja hänen ääntään. Tämä kuva tuodaan esille monta kertaa Raamatun eri osissa, ja hyvän paimenen kuva on kulkeutunut Uuteen testamenttiin asti. Eikä vain sinne, vaan kaikkialla Välimeren kulttuureissa asialla on sama myönteinen merkitys.

Nuo vanhat ja viisaat keskustelijat eivät voineet uskoa jumaltarustoihin muina kuin ihmisten luomina myytteinä. He näkivät luonnon monimuotoisen järjestäytyneisyyden, katsoivat taivaalle tähtiin ja tulivat siihen tulokseen, että täytyy olla joku voima joka on luonut maailman, pitää kaikkea käsissään, ja ohjaa ihmistä elämään siten, kuin on oikein ja hyvää. Pahuuden voima on heidän mukaansa hyvän poissaoloa, ja siksi hyvää pitää kaikin voimin edistää.

Maalaus luomiskertomuksesta (Kuva/Photo: Walters Art Museum)

Maalaus luomiskertomuksesta (Kuva/Photo: Walters Art Museum)

Tämän ajatuksen mukaan syntyi luomiskertomus ja ihmisen alku. Syntiinlankeemuskertomus muokattiin siitä, minkä jokainen vanha ja valistunut ihminen tiesi: ihmisessä itsessään on houkutukset ahneuteen, vallanhimoon ja nautintoon. Jos näitä houkutuksia seuraa, ei ihmiskunnan tasapaino säily: aina on ja tulee olemaan niitä, joilla ei ole mitään, tuskin edes omaa henkeään.  Jos kaikkeuden luoja on elämänantaja, kuten luomiskertomuksessa uskottiin, hän on antanut elämän myös köyhille ja osattomille. Siksi hyväosaisten on heitä autettava tuon Jumalan nimeen. Ilman palkkiota ei ihminen kuitenkaan ole suostuvainen tekemään mitään lähimmäisensä hyväksi, ja siksi uskottiin, että Jumala myös palkitsee oikein tekevän. Tässä maailmassa se harvoin toteutuu, mutta jos kuoleman jälkeen on vielä elämää jossain, voi palkitseminen tapahtua siellä. Toivoa tuli pitää yllä.

Näin pohtivat vanhat ja viisaat. Koska itämailla on tapana pukea oivallukset tarinan muotoon, alettiin kehiä tarinaa olemassa olevien tietojen ympärille. Johtotähtenä oli, että kaikkeuden luoja pitää huolta omistaan, eli niistä jotka toteuttavat itse elämän lakeja, jotka Jumala on maailmaan istuttanut.  Paimentolaiselämän nähtiin olevan lähinnä ideaalia elintapaa: siellä heimon vanhin oli auktoriteetti, ja jokainen tiesi paikkansa kokonaisuuden hyväksi. Sillä jos joutui oman yhteisönsä ulkopuolelle, esimerkiksi kapinoimalla perimysjärjestystä vastaan, se tiesi varmaa kuolemaa. Paimentolaisyhteisö oli koossapitävä, ruokkiva ja suojaava voima.

Elämän antaja ja elämän ylläpitäjä

Mutta entä miten olla yhteydessä kaikkeuden Luoja-Jumalaan?  Kansakunnat ja heimot palvelivat omia jumaliaan, ja näistä palvelusmenoista – uhrista  ja rukouksesta – saatiin pohjarakenne siihen, miten Luoja-Jumalaa tuli palvella. Uhraamisesta ajateltiin kuitenkin toisin kuin yleisesti. Suurimmalle Luoja-Jumalalle ei voi tuoda mitään lahjaksi, koska hän on kaiken antanut meille. Jos kuitenkin haluamme jotain tuoda, silloin meidän pitää luopua jostain omastamme täydellisesti ja tuoda se kokonaisuudessaan hänelle. Polttouhrit (3.Moos.1) ovat äärimmäisyyteen vietyjä uhrauksia: kaikki Jumalalle eikä mitään itselle tai uhritoimitusta valvovalle papille.

Koska Jumala on korkea ja pyhä, myös häntä palvelevien ihmisten tulee puhdistautua ja olla pyhiä. Miten voi Jumalan luoma, mutta syntiin ja vääryyksiin suistunut ihminen, lähestyä pyhää Jumalaa?  Hänen tulee sovittaa syntinsä ja puhdistautua. Siihen annetaan omat sääntönsä.  Jumala on kaiken elämän antaja, niin ihmisten kuin eläintenkin. Hän on delegoinut elämän jatkumisen luomilleen olennoille. Ihmisen, sekä miehen että naisen, hän on varustanut tähän tehtävään. Elämän sisältävää siementä saa käyttää vain sen alkuperäiseen tarkoitukseen, siksi homoseksuaaliset aktit kielletään. Perheen koossa pitävään tehtävään panostetaan, ja siksi insesti ja läheissukulaisten keskeiset suhteet kielletään. Ne rikkovat perheen yhtenäisyyttä ja sitä, että jokainen tietää paikkansa.

Koska papit toimivat välittäjinä Jumalan ja uhraavan kansan välillä, on heidän pyhittäydyttävä erikseen ja noudatettava tarkasti uhrilakeja.  Uhrilahjat ovat pyhät, ja vain pyhitetyt papit saavat uhrata tai syödä uhrilihaa silloin kun se on sallittua.

Kaikilla kansakunnilla on omat juhla-aikansa, jotka liittyvät kansan palveleman jumalan antamiin säädöksiin. Näin myös Raamatun Kaikkivaltias määrää omat juhla-aikansa. Kylvöön ja sadonkorjuuseen liittyvät juhlat vietetään kiittäen Jumalaa maan antimista ja yhtä hyvin lain antamisesta, sillä ”ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta joka Jumalan suusta lähtee”. Lisäksi tulee vuosittainen Suuri Sovituspäivä, jolloin kansa kokoontuu yhteisesti sovittamaan syntinsä Jumalan edessä.  Sapattivuosi- ja riemuvuosisäädökset tähdentävät sitä näkemystä, että maa on Jumalan ja sitä tulee kohdella samoin kuin ihmistä: sen tulee levätä joka seitsemäs vuosi, niin kuin ihmisenkin tulee levätä joka seitsemäs päivä. Ihminen (adam) on maasta (adama) otettu ja siksi kuuluu yhteen maan kanssa. Ihminen ei voi omistaa maata, sillä ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on” (Ps. 24:1). Ihminen voi saada maan hoitoonsa, ja siinä mielessä hän vastaa siitä ja sen tuotosta eikä kukaan muu.  Suomalaisessa uudessa raamatunkäännöksessä puhutaan kuitenkin huolettomasti maan myymisestä: ”Jos myytte maata toisillenne tai ostatte sitä, älkää tavoitelko kohtuutonta hyötyä” (Lev. 25:14), mutta alkuteksti on toisenlainen. Tarkka käännös kuuluisi: ”Jos myyt jotain myytävää lähimmäisellesi tai saat jotakin lähimmäisesi kädestä, niin älkää tehkö vääryyttä toinen toisillenne”, toisin sanoen älkää petkuttako kaupankäynnissä. Maan myymisestä ei puhuta mitään, vaan maan tuottaman sadon myynnistä.

Saman luvun 16. jakeen käännös kuuluu: ”myyjä ei myy maataan, vaan ainoastaan tietyn määrän satoja.” Näin ollen 14. ja 16. jakeiden käännökset ovat ristiriidassa keskenään. Alkuteksti 16. jakeen lopussa kuuluu: ”sillä hän myy sinulle satojen määrän,” eikä maan myymisestä ole mitään mainintaa. Jo nämä esimerkit osoittavat, ettei suomalaiseen vuoden 1992 raamatunkäännökseen voi luottaa, jos haluaa tietää, mitä teksti todella sanoo.

Toora.(Kuva/photo: hoshanarabbah.org)

Toora.(Kuva/photo: hoshanarabbah.org)

Lakikirja

Näin syntyi Toora, lakikirja, jossa on elämän laki, hyvän ja oikean elämän säännöt.  Kaiken ylläpitäjä-Jumala esiteltiin ihmisille vaihtoehtona kaikelle sille jumalpatsaitten tulvalle, joita ihmisten tuli vanhastaan ja perusteettomasti palvella. Koska oli selvää, ettei yksi lakikirja voi yksin taistella maailman jumalpantheonia vastaan, oli ensin opetettava laki yhdelle kansanryhmälle, jotta se voisi sieltä käsin levitä muuallekin. Mikään kansanryhmä ei kuitenkaan olisi ollut valmis ottamaan vastaan Jumalan lakia, ellei tuo Jumala ensin olisi konkreettisesti osoittanut voimaansa ja kykyään maailman ja luonnonlakien hallitsemiseen. Tästä kertovat tarinat Egyptin orjuudesta pääsemisestä ja Punaisen meren ylityksestä. Näin Israelin kansa hyväksyi itselleen tooran ja kertomuksen kansan esi-isistä ja jälkeläisistä, joiden tarinat kuljettivat mukanaan tietoa Jumalasta ja hänen hyvästä tahdostaan ihmisiä kohtaan. Olivatko esi-isät Abraham ja Iisak historiallisia henkilöitä, sitä emme voi tietää, eikä sillä ole merkitystä, koska vain lopullisella tekstillä itsellään on merkitys, ei sen takana mahdollisesti olevilla henkilöillä tai kertomuksilla. Joosef Egyptissä kuuluu myös tarinoiden piiriin, samoin Israelin kansan Egyptistä lähtö. Monet muutkin kansakunnat elivät despoottihallitsijoiden alaisina orjuudessa, eikä heitä sieltä pelastettu. Yhden ihmisryhmän pelastuminen ahdingosta historian kulussa ei pitkälle kanna. Tärkeintä on tarina, joka opettaa kaikkia ihmisiä tulevaisuutta varten.

Kun Israelin kansa saapuu Egyptin orjuudesta erämaahan, se saa siellä Jumalan lain ja tekee liiton Jumalan kanssa vakuuttaen seuraavansa ylivertaisen mahtinsa osoittaneen Jumalan tahtoa. Vakuudeksi sille annetaan mannaa ja vettä erämaassa, jotta se muistaisi että Jumalan lain noudattaminen tuottaa kansalle sen elannon, mitä se tarvitsee päästyään maahan, jonka Jumala on sen asumista varten varannut. Mutta kansa ei suinkaan saa maata omaksi, koska Herran maa kuuluu vain hänelle. He saavat asua siellä, jos noudattavat Jumalan lakia, kuten he vapaaehtoisesti erämaassa olivat luvanneet. Jos he eivät noudata, maa otetaan heiltä pois ja heidät sirotellaan orjiksi muiden kansojen joukkoon.

Kirkko on perinteisesti uskonut asia-inspiraatioon eikä sana-inspiraatioon. Näin tooran ja sen noudattamisen vaiheita seuraavan historiateoksen teksti olisi syntynyt Jumalan hengen vaikutuksesta, muttei kuitenkaan hänen suoranaisen sanelunsa kautta. Mikä on kaikkivaltiaan Jumalan osuus lain kirjan eli tooran synnyssä, sitä emme koskaan saa tietää. Kuitenkin tekstiä alkukielellä luettaessa mieleen väistämättä nousee, ettei tämä ainakaan selvästi inhimillistä kirjallisuutta ole. Mutta onko se jumalallista, sen saa jokainen itse kohdallaan arvioida. Ainakin se on suurenmoista kirjallisuutta.

Historia lain noudattamisesta

Asetuttuaan maahansa asumaan ja viljeltyään sitä kansa kuitenkin alkaa kaivata itselleen kuningasta, niin kuin muillakin kansoilla on. He ovat unohtaneet sen alkupisteen, josta olivat lähteneet: paimentolaiskulttuurin, jossa Jumala on ylin hallitsija ja heimon vanhin on hänen tahtonsa toteutumisen valvojana, toisin sanoen itse maan ja sen luonnonlakien seuraamisen valvojana kaikkien yhteiseksi hyväksi. Mutta Jumala sallii heille kuninkaan. Näin vain siksi, että he tulisivat näkemään, mitä siitä seuraa. Ja siitähän seuraa sama kuin muillakin kansoilla: kuningas johtaa kansan jatkuviin sotiin ja vallananastuksiin, tuhoaa perheyhteydet, tallaa sadon, ja mikä pahinta, johdattaa heidät palvelemaan jo esi-isien hylkäämiä patsasjumalia. Näin toteutuu se, minkä Jumala jo muinoin oli sanonut: maa otetaan teiltä pois, jos ette noudata lakiani. Kansa joutuu Babyloniaan pakkosiirtolaisuuteen.

Tämän kaiken kirjoittivat vanhat ja viisaat pitkäksi tarinaksi. Se on myöhemmin saanut nimekseen deuteronomistinen historiateos, ja se käsittää Joosuan, Tuomarien, 1-2 Samuelin sekä 1-2 Kuninkaitten kirjat.

Profeetat

Profeettojen kirjat ovat toisenlaisia. Niissä teksti antaa ymmärtää, että Jumala itse on sanoman antaja, ja hän käyttää välittäjänä valitsemiaan henkilöitä, jotka eivät kuitenkaan ole ns. ammattiprofeettoja, jollaisia oli muiden kansojen jumalilla. Profeetat varoittavat kansaa silloin kun se on kääntymässä pois lain noudattamisen tieltä. Kuninkaat eivät heitä halua uskoa, eikä kansakaan, ja siitä on raamattuun säilynyt useita kuvaavia kertomuksia.

Profeetta Jeremia. (Ikonikuva/photo: orthodox.net)

Profeetta Jeremia.
(Ikonikuva/photo: orthodox.net)

Profeetta Jeremiaa käsketään kirjoittamaan kirjakääröön tuomion sanat (Jer. 36) ja lukemaan ne temppelissä kaikelle kansalle. Myös kuningas saa kuulla asiasta ja käskee lukemaan tekstin myös itselleen. Hän kuitenkin polttaa tekstin sivu sivulta uskoen näin mitätöivänsä sanoman.  Jeremia saa Jumalalta määräyksen kirjoittaa sama teksti uudelleen ja lisätä siihen ennustus kuninkaan ja hänen dynastiansa tuhosta. Ja näin tapahtuukin. Jumalan tahdon toteutumista ei hänen sanomansa mitätöiminen mitenkään estä.

Kertomuksissa tähdennetään sitä, ettei profeetta puhu omasta tahdostaan ja omia sanojaan, vaan Jumalan hänelle antaman tehtävän mukaisesti. Kertomukset ovat pitkiä ja monipolvisia sulkien sisäänsä monia elämän aloja. Asia kerrotaan yhä uudestaan ja uudestaan niin, ettei se voi jäädä keneltäkään huomaamatta.

Viisaus

Vielä kuuluu Vanhaan testamenttiin yksi tärkeä osa, viisauskirjallisuus. Se käsittää Jobin, psalmit, Sananlaskut, Saarnaajan ja Laulujen laulun. Kreikkalaisen maailman yläluokan harrastuksiin kuului filosofointi ja kylpylöissä lekottelu. Varmaan siellä pohdittiin viisauttakin monesta näkökulmasta. Yksi asia kuitenkin on varmaa: viisaus ei voi olla erilaista eri paikoissa. Jos joku lause on viisautta täällä, se ei voi olla hulluutta tuolla, vaan se pitää paikkansa myös muualla kuin missä se on lausuttu. Se johtuu siitä, että viisaus olemukseltaan on sidoksissa elämän kulkuun.  Vain vanha voi olla viisas, sillä hän on nähnyt elämän menon ja oppinut siitä. Kaikki vanhat tosin eivät ole viisaita, koska elämänsä voi viettää myös huvitellen ja vastuuta tuntematta.  Hyvä esimerkki on kaikkien tuntema viisauskirjallisuuden lause: ”Mene laiskuri, muurahaisen luo, katso sen aherrusta ja ota opiksesi. Ei sillä ole ketään käskijää, ei herraa eikä hallitsijaa, ja silti se kerää kesällä ruokansa ja täyttää varastonsa korjuun aikaan.” (Sananl. 6:6) Samoin on ihminen iän mukana tullut huomaamaan, että kesää seuraa talvi, ja jos ei talveksi ole kerätty ruokaa, seuraa siitä menehtyminen talven mittaan. Tätä viisautta ei nuori vielä tiedä, ja siksi se on hänelle opetettava, jotta hän pysyisi hengissä talvikauden ylitse. Meidän aikanamme tämä tuntuu liioittelulta, mutta muinaisina aikoina se oli vankkaa viisautta, jota ei sopinut ylenkatsoa.

Viisauslauselmia opetettiin kuninkaan pojille, jotta he pystyisivät hallitsemaan, vaikkei heillä vielä elämänkokemusta ollutkaan. Näitä viisauslauselmia on kerätty raamattuun, sillä viisaustradition alkuperä on heimoyhteisössä. Mutta viisaus yksin ei pidä yhteisöä pystyssä. Tarvitaan myös auktoriteetti, joka valvoo viisasta elämäntapaa.  Erehdys ja väärä toiminta eivät voi tulla kysymykseen, sillä sellainen johtaa vain katastrofiin ja tuhoon. Siksi heimoyhteisön tärkeä koossa pitävä voima on ollut vanhinten neuvosto.

Viisautta ei voi mikään filosofia tai tiede korvata, sillä viisaus on sidoksissa elämään itseensä. Sanan huoleton käyttö on vain hämärtänyt mielistämme sen alkuperäisen merkityksen. ”Onpa viisas lapsi”, on useasti kuultu huudahdus, mutta täysin pitämätön väite viisauden alkuperää ajateltaessa. Viisaus ei ole sama asia kuin älykkyys. Viisaus ei myöskään ole mitenkään uskontoon sidottu asia. Se ei ole kristillinen sen enempää kuin juutalainenkaan, eikä buddhalainenkaan elämäntapa voi sitä korvata. Viisaus on humaanisuutta sanan parhaimmassa merkityksessä. Niinpä Jumalan lahjat hallitsijalle voivat olla vain laki ja viisaus, ja näiden avulla on kuninkaan tarkoitus hallita valtakuntaansa.

Kuka kirjoitti kirjan valmiiksi?

Emme kai koskaan saa tietää, kuka tai ketkä kirjoittivat Vanhan testamentin tekstit yhtenäisen kertomuksen muotoon. Ajankohta on kuitenkin aika luotettava. Se tapahtui 300-luvun alkuvuosikymmeninä eKr. Tuolloin hellenistisenä aikana kansakunnat joutuivat tekemisiin toistensa kanssa entistä enemmän ja yleiskielet aramea ja kreikka olivat monien ulottuvilla.

Profeetta Hesekiel. (Kuva/Photo: orthodox.net)

Profeetta Hesekiel.
(Kuva/Photo: orthodox.net)

Yksi valistunut arvaus voisi olla, että tekstin kirjoittaja on ollut profeetta Hesekiel.  Hänelle annettiin kirjakäärö, jonka hän söi, ”ja se maistui suussani makealta kuin hunaja.”  Hänet lähetettiin puhumaan kirjakäärön sanat israelilaisille. Hesekielille näytettiin Jumalan kirkkaus ja myös se, miten tuo kirkkaus eli Jumalan läsnäolo poistui uskottomasta Jerusalemista. Myös muut kansakunnat saavat tuomionsa. Israel kuitenkin armahdetaan ”minun pyhän nimeni tähden” ja johdatetaan uuteen Jerusalemiin, jonka nimenä on oleva ”Herra on täällä”. Tämä on viittaus siihen, että tuo uusi, loistava kaupunki ei ole enää maallinen Jerusalem, vaan taivaallinen, jossa Herra on, ja johon kaikki Jumalaa palvelevat kansakunnat  – ei vain Israel – kootaan kuoleman jälkeen. Vanhan testamentin viimeiset sanat ennustavat tulevaa: ”Ennen kuin tulee Herran päivä, suuri ja pelottava, minä lähetän teille profeetta Elian. Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Silloin en tuomitse maata perikatoon, kun tulen.”

Merja Merras

Lähteet:

Paul Nadim Tarazi, The Old Testament: An Introduction, vols 1-3. New York 1994-1996.

Paul Nadim Tarazi, Land and Covenant. OCABS 2009. Suom. Pyhä maa – kenelle luvattu? 2011.

Merja Merras-Paul Nadim Tarazi, Raamattu itämaisin silmin. Atena 2005.

, , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: