Valvottuina öinä ajateltua

20/01/2016

Kolumni

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/photo: Hellevi Matihalti)

OLEN JO useammassa eri yhteydessä ylistänyt Jevgeni Vodolazkinin teosta Arsenin neljä elämää, olen arvionikin siitä Simeoniin ja Hannaan kirjoittanut, mutta minun on vieläkin palattava tähän suurenmoiseen teokseen.

Tuntuu äkkiseltään huimalta, että tällainen teos tulee Venäjältä – kunnes tajuaa, että se on oikeastaan itsestään selvää. Venäjällä on ortodoksisuus läpäissyt niin syvästi kansan mielen, ettei sitä Neuvostovaltakaan pystynyt nujertamaan – ja Venäjällä ortodoksisuus on kasvanut kirjalliseen traditioon niin selkeästi, ettei sitä traditiota sosialistinen realismi pystynyt tuhoamaan.

Sen sijaan länsimainen kapitalismi kaikkine rinnakkais- ja sisäkkäis-ismeineen näyttää kykenevän siihen, että kristinusko voidaan rinnastaa mihin tahansa muuhun uskontoon – jotka tietysti kaikki ovat mieluusti poispantavia ja postmodernin jälkeisessä pirstaleisessa maailmassa kokonaan hylättäviä. Ei kovin laajasti tarvitse perehtyä moderniin kirjallisuuteen, kun huomaa, että Jumalaa ei ole.

KOSKA MINULLA on tapana lukea samaan aikaan useita kirjoja, varsinaisena iltalukemisenani oli Kallistos Waren kirja Ortodoksinen tie samaan aikaan, kun ahmin Arsenin neljää elämää.

Nyt, ties monettako kertaa tätä piispa Kallistoksen kirjaa lukiessani, tajusin aivan selvästi, että se on kirja, jolle yksi lukeminen ei todellakaan riitä. Kun luin sen ensimmäisen kerran jokseenkin nuorena ortodoksina, löysin siitä runsaasti tärkeää opetusta – mutta jälkeenpäin on myönnettävä, että tuolla ensimmäisellä lukukerralla en edes ymmärtänyt kaikkea lukemaani.

Kun käytännössä ja teoriassa vuosien ja vuosikymmenten mittaan olen jotakin tästä lähes pohjattomasta ortodoksiasta oppinut ja omaksunut, myös Ortodoksinen tie aukeaa entistä rikkaampana ja antaa yhä lisää omaan vähäiseen tietämykseeni.

KALLISTOS WARE selvittää mm. Pyhän Kolminaisuuden olemusta hyvin ymmärrettävästi. Siinä yhteydessä hän kirjoittaa, miten Isä ilmaistaan meille Pojassa ja Pojan kautta, ja lainaa Kristuksen omia sanoja: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.”

Sain mieleeni hiljattain kuulemani toteamuksen, että Jeesus ei suinkaan sano: Minä olen ainoa tie. Ja koska hän ei niin sano, meillä ei ole tietoa siitä, miten muut uskonnot johtavat seuraajansa pelastukseen. En tullut – laiska kun olen! – tarkistaneeksi tuota kohtaa Raamatusta, mutta nyt piispa Kallistos jatkaa. Jeesus siis sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani (Jh 14:6)”

Niin tempaudun mielessäni keskusteluun siitä, miten meidän tulisi suhtautua muihin uskontoihin – niihin, jotka eivät tunnusta Kristuksen pelastustekoa ja Kolmiyhteistä Jumalaa.

JA KUN ajattelen Kristuksen opetuksia seuraajilleen, astuu Arseni taas mukaan kuvaan.

Arsenilla oli ihmeellinen parantamisen armolahja, ja sen armolahjan ansiosta hän sai myös kuuluisuutta ja kunniaa: hänelle tarjoutui monia mahdollisuuksia istuutua maan mahtavien ruokapöytään ja asua mukavasti heidän luonaan.

Mutta Kristus ei lupaa seuraajilleen maallista kunniaa, mainetta ja valtaa – ei sitä, että yleinen mielipide kiittää heitä. Arseni luopui kaikesta kulkeakseen oikeaa tietä. Itse asiassa tulen ajatelleeksi, että yleisen mielipiteen kiittämänä on helppo kulkea tässä ajassa – mutta Kristus ei luvannut seuraajilleen helppoa elämää. Kristus ei sanonut, että hänen nimensä tähden maailma hänen seuraajiaan kiittää ja kunnioittaa.

Ja loppujen lopuksi myös Arseni kuoli yksin ja hylättynä – jopa ne, joita hän oli auttanut, pettivät ja jättivät hänet. Vain viaton vastasyntynyt lapsi todisti hänen kuolemansa.

RIPPI-ISÄNI OPETTAA minulle, että me saamme kyllä iloita niistä lahjoista, joita meillä on.

Me saamme iloita niistä, ja meidän tuleekin iloita niistä. Mutta kunnia niistä kuuluu Jumalalle, niin kuin Lintulan luostarissa sisaret sanovat kiitosta saadessaan: Kunnia Jumalalle!

Mutta ajattelen, että me emme saa odottaa sitä kiitosta – emme saa odottaa paikkaa ensimmäisten joukossa.

”Mutta minä sanon teille”, sanoi Kristus – ja hänen tiensä oli toisenlainen.

Ja sen muistamisen tulisi kai kuulua jokaiseen päivään aivan samoin kuin nöyryys kuuluu Kristuksen seuraajalle muulloinkin kuin Publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina.

TÄMÄ EI millään muotoa pyri olemaan opetuspuhe – en kuvittele vähimmässäkään määrin olevani kappadokialaisisien viisas sisar Makriina, en Kirkon suuriin opettajiin luettu pyhä Teresa enkä Jumalan rakkauden ilmestyksiä kokenut äiti Juliana Norwichlainen.

Nämä ovat pohdiskelujani valvottuina öinä, ja mielestäni olisikin tärkeää  – koska en varmasti ole ainoa, joka miettii tällaisia asioita – saada selkeää ortodoksista opetusta kaikista näistä kysymyksistä oikeassa kontekstissa, maailmassa ja ajassa, jossa nyt elämme.

Hellevi Matihalti

, , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: