Suomen ortodoksien tuntematon sotahistoria – Takaisinvallattu Karjala ja inha itä

27/01/2016

Artikkeli

"Alkukesän maisemia: Risti ja rakennuksia. Koskelan kylä, Aunus 1942.06.05" (Kuva/Photo: SA-kuva )

”Alkukesän maisemia: Risti ja rakennuksia.
Koskelan kylä, Aunus 1942.06.05″
(Kuva/Photo: SA-kuva )

Reserviläinen-lehti julkaisi viime vuonna Seppo Simolan kolmiosaisen kirjoitussarjan Suomen vähemmistöt rintamalla 1939-45. Lehden viime vuoden viimeisessä numerossa (Reserviläinen 8/2015) Simola kirjoitti romaneista ja ortodokseista otsikolla Hyvät hevosmiehet ja tiedustelevat emigrantit.

Ortodokseja oli Suomessa ennen sotia noin 80 000 ja he olivat Suomen suurin uskonnollinen vähemmistö. Simola kirjoittaa: ”Laatokan Karjalassa oli kokonaan ortodoksisia pitäjiä kuten Suojärvi, Suistamo ja Salmi sekä pääasiassa ortodoksisia kuten Impilahti, Korpiselkä ja Soanlahti. Myös valtaosa venäläisemigranteista ja kolttasaamelaisista tunnusti ortodoksista uskoa.”

"Sot.virk. Boström ja kersantti P.Shirokoff 11.Ttus.K. Karjalan kannas 1944.07.18" (kuva/photo: SA-kuva)

”Sot.virk. Boström ja kersantti P.Shirokoff 11.Ttus.K.
Karjalan kannas 1944.07.18″
(kuva/photo: SA-kuva)

Artikkelissaan vapaana toimittajana työskentelevä Simola nostaa erikseen esille emigranttien aseman sodan aikana: ”Venäjänkielisiä rekrytoitiin myös radiotiedusteluun, sotavankien kuulustelijoiksi sekä kouluttamaan sotavangeista synnyinmaahansa lähetettäviä vakoojia. Pelkkä kielitaito ei riittänyt, vaan onnistuminen sotavankien parissa edellytti ortodoksisuuden sekä venäläisen kulttuurin syvällistä tuntemusta.” Simolan mukaan monia sodanjälkeisiäkin tiedustelun kärkinimiä yhdistää ortodoksinen kulttuuritausta.

Simola toteaa artikkelissa: ”Ortodoksista uskoa tunnustaneita suomalaisia kaatui viime sodissa todennäköisesti useita satoja. Monista tiedusteluistani huolimatta en löytänyt ainoatakaan tutkimusta tai muuta kokonaisesitystä suurimman vähemmistömme tappioista. Tässä olisi ilmeinen työsarka tutkijoille”, päättelee Seppo Simola.

Helsingin Lapinlahdella on ortodoksisten sankarivainajien veljeshauta. Hauta-alueen on suunnitellut arkkitehti Kudrjavzew. (Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Helsingin Lapinlahdella on ortodoksisten sankarivainajien veljeshauta. Hauta-alueen on suunnitellut arkkitehti Kudrjavzew.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Simolan huomio on aiheellinen. Ortodoksisten seurakuntien väestökirjanpidossa on sotien ajalta selkeät merkinnät kaatuneista. Kukaan ei ole kuitenkaan katsonut aiheelliseksi koota näitä tietoja yhteen. Parin viikon selvitystyön tuloksena voin todeta, että ortodoksisessa kirkossa ei ole tehty tutkimusta ja yhtenäistä kokonaisesitystä sotavuosista. Sotavuosien arkistot ovat avautuneet tutkijoille. Tutkimustyölle on selvä tilaus. Nyt esille nousee enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Ortodoksiset sankarivainajat on haudattu pääasiassa omien kotikuntiensa yhteisiin sankarihautausmaihin. Helsingissä Lapinlahden ortodoksisen hautausmaan itäisellä laidalla on sankarivainajien yhteinen veljeshauta-alue. Vainajista 18 kuului Helsingin seurakuntaan ja 40 oli kotoisin muualta Suomesta. Helsingin ortodoksinen seurakunta päätti joulukuussa 1942 luvat saatuaan aloittaa keräyksen veljeshaudalle pystytettävää muistomerkkiä varten. Päätöksen toteutus lykkääntyi lähes kaksi vuosikymmentä. Hauta-alue kunnostettiin 1949 arkkitehti Kudrjazewin suunnitelman mukaisesti. Haudoille pystytettiin valkoiset puuristit.

Kuvanveistäjä Nina Sailon suunnittelemasta sankarivainajien muistomerkistä muodostuu Kristus-ikoni, jonka edessä rukoilevana seurakuntana ovat sankarivainajien valkoiset ristit. Kristuksen korkokuvaa kiertää teksti: Minä olen ylösnousemus ja elämä. (Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Kuvanveistäjä Nina Sailon suunnittelemasta sankarivainajien muistomerkistä muodostuu Kristus-ikoni, jonka edessä rukoilevana seurakuntana ovat sankarivainajien valkoiset ristit. Kristuksen korkokuvaa kiertää teksti: Minä olen ylösnousemus ja elämä.
(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Muistomerkin suunnitteli kuvanveistäjä Niina Sailo. Muistomerkki paljastettiin vasta 18.9.1960. Muistomerkin pronssiin valettu korkokuva esittää Vapahtajaa sotilaiden lohduttajana. Reliefi on sijoitettu Vehmaan punaisesta graniitista hakattuun kehykseen. Muistomerkin paljastustilaisuuteen oli yleisöä kutsuvieraiden lisäksi saapunut liki 2000.

”Kyllä Mikko oli niissä spioonihommissa”

Isä Mikael Kriisinin perhe tuli maanpakolaisena Suomeen vuonna 1920 ja muutti muutaman vuoden kuluttua asumaan Valamon saarelle. Viipuriin isä Mikael muutti 17-vuotiaana. Talvisota kuitenkin katkaisi nuoren miehen haaveet kirjapainoalasta. Talvisodassa hän palveli eläinlääkintä- ja kuormastoaliupseerin tehtävissä. Jatkosodassa hänet venäjänkielentaitoisena siirrettiin tulkiksi. Isä Mikael palveli Sinisessä prikaatissa eli jalkaväkirykmentti 3:ssa (JR3). Rykmentti oli 12. divisioonan joukko-osasto jatkosodassa. Sen rungon muodostivat välirauhan aikaisen 3. prikaatin yksiköt täydennettynä Helsingin sotilasläänin perustamilla yksiköillä.

Isä Mikael (Mikko) Kriisin. (Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Isä Mikael (Mikko) Kriisin.
(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö)

Isä Mikaelille luovutettiin tasavallan presidentin myöntämä Suomen Leijonan ansioristi sotilasansioista Sinisen prikaatin juhlassa Suomalaisella klubille Helsingissä 1.10.2004. Isä Mikael oli aktiivisesti mukana Sinisen prikaatin aseveljien toiminnassa ja veteraanijärjestöjen hengellisessä työssä. Olin tuolloin Suomalaisella klubilla kuvaamassa isä Mikaelin juhlahetkeä. Ennen tilaisuuden alkua istuin ovensuupöydässä, jossa oli läsnä isä Mikaelin aseveljiä. Juttu lähti heti kulkemaan.

”Mikko (isä Mikael) oli aluksi vankien kuulusteluissa tulkkina. Mutta Mikko oli terävä kaveri ja pian se oli rivistä poissa useita päiviä, jossain esikunnan komennuksilla. Ei se silloin paljoa niistä jutellut. Mutta kyllä me äkättiin, että se oli spioonihommissa”, kertoi pöydässä isä Mikaelin aseveli. Siihen toinen lisäsi: ”Jotain sotilastiedusteluhommia Mikko teki, niitä radioviestejä ja vangeilta saatuja papereita se tulkitsi. Mutta Mikko oli kova poika laulamaan. Virret se osasi vissiin kaikki ulkoa.”

Isä Mikael palveli Helsingin ortodoksista seurakuntaa ylidiakonina pitkään. Kuolonuneen hän nukkui 5.8.2014.

Mannerheim-ristin ritari Juho Pössi

Juho Pössi syntyi Salmissa 15.1.1898 ja nukkui kuolonuneen Maaningalla 14.12.1958. Hänet on haudattu Maaningan evankelis-luterilaisen seurakunnan sankarihautaan. Juho oli naimisissa salmilaisen Naimi Fomkinin kanssa. Heidän perheeseensä kuului kolme lasta Ari, Kauko ja Eeva.

Pössi kuului Salmin suojeluskuntaan 1918-22. Rajavartiosotilaana hän palveli vuosina 1919-22. Reserviupseerikurssin hän suoritti 1927.

"Kapteeni Kivelä, luutnantti Pössi ja luutnantti Herva. 2 AK/18 Div. Lankila 1941.07.30" (Kuva/Photo:SA-kuva )

”Kapteeni Kivelä, luutnantti Pössi ja luutnantti Herva.
2 AK/18 Div. Lankila 1941.07.30″
(Kuva/Photo:SA-kuva )

Talvisodassa Pössi hän palveli komppanianpäällikkönä. Jatkosodassa jälleen JR 27:n komppanian päällikkönä. Juho Pössi haavoittui 13.3.1940 Kollaalla. Jatkosodassa hän haavoittui 25.12.1941 Aleksandrovkassa ja 27.7.1943 Rajajoella Sormenkärjen tukikohdassa.

Vuosina 1944-46 hän oli pidätettynä liittoutuneiden vaatimuksesta. (”Lista 1:n vanki”)

Sodan jälkeen Juho Pössi perheineen asui Maaningalla maanvijelijänä.

”Ylipäällikkö on pvm:llä 29.8.41 nimittänyt Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi luutnantti Juho Pössin, joka joukkojen murtautuessa linnoitettujen vihollisasemien läpi etulinjan komppanianpäällikkönä valtasi kaksi ensimmäistä vahvaa bunkkeria ja jatkuvan hyökkäyksen aikana osoitti henkilökohtaista rohkeutta, neuvokkuutta ja ripeyttä.”

"Piirros Aarne Nopsanen: ""Juho Pössi. Sormenkärki 1943.07.07" (Kuva/photo: SA-kuva )

”Piirros Aarne Nopsanen: ””Juho Pössi. Sormenkärki 1943.07.07”
(Kuva/photo: SA-kuva )

Juho Pössi ylennettiin kapteeniksi 19.9.1941. Hän oli Mannerheim -ristin ritari nro 7.

Ortodoksiset rintamiehet eivät erityisesti erottuneet talvi- ja jatkosodan aikana muista miehistä, pois lukien koltansaamelaiset ja venäläisemigranttien jälkeläiset. Veteraanien kirjoituksia ja haastatteluita on eri arkistoissa. Näistä dokumenteista voisi saada jonkinlaisen kuvan ortodoksisten sotilaiden sielunhoidosta ja tapaamisista sotilaspappien kanssa.

Sotilaspapisto luotiin talvisotaan

Puolustusvoimien kirkollisen työn katsotaan nykymuotoisena alkaneen 31.3.1918, jolloin asessori Hjalmar Svanberg esitteli kenraali Mannerheimille armeijan kirkollisen työn suunnitelman. Aluksi evankelis-luterilaisia sotapappeja palveli armeijassa parikymmentä. Vuonna 1922 perustettiin ortodoksista kirkollista työtä varten kiertävän matkasaarnaajan toimi.

Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Sota kesti 105 päivää ja päättyi Moskovan rauhansopimukseen 13. maaliskuuta 1940. Talvisodassa toimi yli 300 evankelis-luterilaista ja kahdeksan ortodoksista sotilaspappia, joita tuolloin kutsuttiin sotapapeiksi. Papit liikkuivat sotilaiden parissa, pitivät hartauksia, jumalanpalveluksia ja ehtoollistilaisuuksia sekä rohkaisivat haavoittuneita.

"Sotilaspappi 1941.07.01" (Kuva/Photo: SA-kuva )

”Sotilaspappi
1941.07.01″
(Kuva/Photo: SA-kuva )

Sotilaspapisto osallistui kaatuneiden huoltoon. Talvisodan aikana alkoi suomalainen tapa toimittaa kaatuneet haudattavaksi kotikunnan hautausmaihin. Rintamalla kaatuneet vainajat toimitettiin suljetuissa arkuissa kotikuntaan. Sotien aikana toimitettiin kotiseudulle noin 52 000 sankarivainajaa.

Ruumiit olivat usein pahoin silpoutuneet, ja pääesikunnan ohjeistuksen mukaan ei ollut soveliasta toimittaa ruumiinsiunausta arkku avonaisena. Talvisodan jälkeen vakiintui evankelis-luterilaisessa kirkossa tapa pitää arkku kiinni myös siviilihautauksissa.

Ortodoksinen kirkko menetti 90 % omaisuudestaan

Moskovan rauhansopimuksessa 1940 Suomi menetti Neuvostoliitolle yksitoista prosenttia maa-alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa Viipurin.

Rauhasta ei varsinaisesti neuvoteltu, vaan Neuvostoliitto saneli ehdot. Suomalaisten kannalta ahdistavat neuvottelut kestivät viisi päivää. Suomen hallitus päätti 11. maaliskuuta 1940 hyväksyä Neuvostoliiton esittämät rauhanehdot. Rauhanehdot olivat Suomelle raskaat runsaine alueluovutuksineen. Alueluovutusten lisäksi Suomi joutui uudelleen sijoittamaan yli 400 000 luovutetuilta alueilta lähtemään joutunutta pakolaista, joita kutsuttiin evakoiksi.

Erityisen raskaasti sodan lopputulos kosketti Suomen ortodoksista kirkkoa; yli 50 000 ortodoksia eli kaksi kolmasosaa kirkon jäsenistä joutui kodittomiksi ja evakuoiduiksi vieraille seuduille luterilaisen väestön keskelle. Kirkko menetti 90 % kaikista kirkoistaan, rukoushuoneistaan ja muista kiinteistöistään sekä metsäomaisuudestaan.

"Kreikkalaiskatolisen kirkollishallituksen talo. Sortavala 1941.08.18" Suomen ortodoksisen kirkon keskustalo valmistui Sortavalassa 1931. (Kuva/Photo: SA-kuva )

”Kreikkalaiskatolisen kirkollishallituksen talo.
Sortavala 1941.08.18″
Suomen ortodoksisen kirkon keskustalo valmistui Sortavalassa 1931. (Kuva/Photo: SA-kuva )

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispan istuin siirrettiin menetetystä Sortavalasta Kuopioon. Viipurin piispanistuin ja pappisseminaari evakuoitiin Helsinkiin.

Evakoista ja kirkon jälleenrakennustyöstä on tehty selvityksiä ja tutkimuksia. Itse sotavuodet julkaisuissa ohitetaan muutamilla lauseilla ja kuvilla. Laajimman ja selkeimmän kuvan ortodoksisen kirkon toiminnasta sotavuosina antaa Tapani Kärkkäisen kirjoittama Kirkon historia – ortodoksin käsikirja.

"Taloja ja kirkko Kuosmajärveltä (Kosmojärvi). Maaliskuu 1942." Itä-Karjassa avautui suomalaisille sotilaille uudenlaisia kylänäkymiä. Kuva otettu harvinaiselle saksalaisilta saadulle diafilmille. (Kuva/Photo: SA-kuva )

”Taloja ja kirkko Kuosmajärveltä (Kosmojärvi). Maaliskuu 1942.” Itä-Karjalassa avautui suomalaisille sotilaille uudenlaisia kylänäkymiä. Kuva otettu harvinaiselle saksalaisilta saadulle diafilmille. (Kuva/Photo: SA-kuva )

Jatkosota – menetetty Karjala ja inha itä

Neuvostoliiton hyökkäykset Suomea vastaan alkoivat 22. kesäkuuta kello 06:05, jolloin Neuvostoliitto pommitti suomalaista laivasto-osastoa merellä. Tämän jälkeen samana päivänä Suomi osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen. Samana päivänä Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon. Pommituslennolta palanneita saksalaiskoneita pysähtyi Suomen alueella tankkausta varten.

Neuvostoliitto vastasi pommituksilla ja tykeillä suomalaisiin sotilaskohteisiin. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vältyttiinkin merkittäviltä sotatoimilta muutaman päivän ajan. 24. kesäkuuta 1941 Neuvostoliitto evakuoi lähetystönsä Helsingissä.

Kun Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat 25. kesäkuuta Helsinkiä, Turkua ja Porvoota sekä useaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta, pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.

Suomi oli käytännössä Saksan liittolainen, sillä se antoi aluettaan Saksan käyttöön, alisti joukkojaan Saksalle ja sai aseapua Saksalta.

Saksalaiset olivat rintamavastuussa Pohjois-Suomessa.

Suomen läänijako 1942-1944. Miehitetyllä Itä-Karjalan alueella hallinnoi erityinen sotilashallinto. (Kuvalähde/photo: wikipedia)

Suomen läänijako 1942-1944. Miehitetyllä Itä-Karjalan alueella hallinnoi erityinen sotilashallinto. (Kuvalähde/photo: wikipedia)

Sodan alussa eteläisellä rintamaosalla suomalaiset joukot valtasivat talvisodassa menetetyt alueet ja etenivät yli Syvärin ja Leningradin puolustuslinjojen tuntumaan. Joulukuussa 1941 hyökkäys pysäytettiin ja alkoi yli kolme vuotta kestänyt asemasotavaihe. Suomi miehitti Neuvostoliitolle kuulunutta Itä-Karjalaa ja perusti valtaamilleen alueilleen sotilashallinnon.

Pohjoisilla rintamaosilla ei saatu katkaistua Muurmannin rataa eivätkä saksalaisjoukot päässeet ennakkosuunnitelmien mukaisesti etenemään Muurmanskiin.

”Kohta jo vapautetaan meiltä ryöstetty kaunis Karjala …”

Suomen ja koko Karjalan arkkipiispa Herman kirjoittaa paimenkirjeessään heinäkuussa 1941, että Jumala oli antanut Suomen armeijan johtajaksi ”pätevän, taitavan, kokeneen ja kaikkien kunnioittaman Sotamarsalkan”. Hän jatkoi, että kansallisen yhteisymmärryksen ja uhrimielen lisäksi oli syytä riemuita, koska Jumala oli antanut suomalaisille ”taistelutovereiksi sotataidoissa ensiluokkaiset saksalaiset joukot”.  Lopuksi hän vielä totesi: ”Herra Jumalamme on tähän asti armollisesti siunannut kansamme nousua pyhään sotaan: Kohta jo vapautetaan meiltä ryöstetty kaunis Karjala ja meillä on tilaisuus auttaa muita karjalaisia katkaisemaan heitä vuosikausia orjuuttaneet kahleet”.

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Herman. Herman oli syntynyt Virossa Muhun saarella. (Kuva/Photo: VYS:n kuva-arkisto)

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Herman. Herman oli syntynyt Virossa Muhun saarella. (Kuva/Photo: VYS:n kuva-arkisto)

Tapani Kärkkäinen kirjoittaa Kirkon historiassa: ” Itä-Karjalan valtaus aiheutti ortodoksien keskuudessa yleistä innostusta. Koettiin, että sota oli avannut uuden mahdollisuuden Karjalan yhdistämiseksi”. Hänen mukaansa miehitysvuodet Itä-Karjalassa toivat uusia näkökulmia suomalaisille ortodokseille. ”Karjalainen hurskaus, kansanomainen ikonitaide ja Itä-Euroopan vanhimpia kulttuurivirtauksia heijasteleva arkkitehtuuri kertoivat ikivanhasta ja syvälle juurtuneesta uskonperinteestä”.

"Kreikkalaiskatolinen kirkko. Petroskoi 1941.10.02" (Kuvaa/Photo: SA-kuva )

”Kreikkalaiskatolinen kirkko.
Petroskoi 1941.10.02″
(Kuvaa/Photo: SA-kuva )

Suomalaisten miehittämässä Itä-Karjalassa kirkollinen todellisuus oli karu: Ortodoksisen kirkon toiminta oli käytännössä lakannut 1930-luvulla Stalinin toimeenpanemien vainojen seurauksena. Alueella toimi vain yksi ortodoksinen pappi sekä muutamia diakoneja ja kanttoreita. Esimerkiksi Petroskoissa (Äänislinnassa) oli säilynyt vain kaksi kirkkoa. Suomalaiset sotilaat, edetessään kohti Syväriä, kohtasivat pääsääntöisesti vain tuhottuja tai maalliseen käyttöön otettuja kirkkorakennuksia.

Eri kirjoituksista ja rintamamiesten haastatteluista käy ilmi, että suomalaiset sotilaat olivat yleensä kirkkoa ja uskontoa arvostavia. Sotapapistoa arvostettiin ja jumalanpalveluksiin osallistuttiin mieluusti. Tiedotuskomppanioiden rintamakirjeenvaihtajien ja TK-kuvaajien selostuksien mukaan Karjalassa kohdattu kirkkorakennusten häväistys järkytti rintamamiehiä. Ortodoksiset kirkot ja tsasounat miellettiin sodan jatkuessa kristillisiksi ja suomalaisiksi. Rintamalle joutuneilla länsi- ja eteläsuomalaisilla nuorilla miehillä ei useinkaan ollut entuudestaan mitään kokemusta ortodoksisuudesta.

"Salmin kreikkalaiskatollinen kirkko ryssien jäljeltä Salmi 1941.08.12" (Kuva/Photo: SA-kuva )

”Salmin kreikkalaiskatollinen kirkko ryssien jäljeltä
Salmi 1941.08.12″
(Kuva/Photo: SA-kuva )

Sotarovastista kenttäpiispaksi

Yleinen väittämä on, että marsalkka Mannerheim oli ajamassa Saksan mallin mukaista kenttäpiispa-instituutiota Suomen armeijaan. Timo Vuoren väitöstutkimus vuodelta 2011 kuitenkin osoittaa, että sotilaspapiston asema nousi uudelleen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen asialistalle pitkälti talvisodan seurauksena.

Sotilaspapiston aseman vahvistamista perusteltiin ennen kaikkea aikaisempaa suuremmalla arvostuksella, erityisesti heidän rooliaan kaatuneiden huollon toteuttajana korostettiin. Kenttäpiispa-instituution synnylle oli olennaista se, että vaatimusten takana olivat sadat nuoremman polven papit, jotka osallistuivat talvisotaan, ja sotamarsalkka Gustaf Mannerheim, jolle sotilaspapisto markkinoi kenttäpiispuuden kesällä 1940.

Piispat ja eräät muut keskeiset luterilaisen kirkon vaikuttajat vastustivat kenttäpiispuutta teologisista ja arvovaltaan liittyvistä syistä, mutta olivat valmiita tunnustamaan, että sotarovastin asema kaipasi määrittelyä kirkkolakiin. Talven 1941 kirkolliskokouksen asettaman kirkkolakikomitean mietintö valmistui jatkosodan kynnyksellä. Mietinnössä torjuttiin kenttäpiispuus, mutta sotarovastille ehdotettiin eräitä piispalle kuuluneita tehtäviä.

"Kenttäpiispa J. Björklund. Helsinki 1941.11.11" (Kuva/photo: SA-kuva )

”Kenttäpiispa J. Björklund.
Helsinki 1941.11.11″
(Kuva/photo: SA-kuva )

Jatkosota muutti tilanteen kulun, sillä tasavallan presidentti Risto Ryti myönsi sotarovasti Johannes Björklundille kenttäpiispan arvonimen 11.7.1941.

Jatkosodan aikana enemmistö nuoremman polven papeista oli armeijan palveluksessa, ja samaan aikaa kotirintamalla kärsittiin pappispulasta. Keskeinen evankelis-luterilaisen kirkollinen vaikuttaja piispa Aleksi Lehtonen toivoi muistiinpanoissaan, että Björklund olisi paremmin ottanut huomioon kotirintaman pappistarpeen. Mitä tulee kenttäpiispuuteen, Lehtosen mielestä Björklund oli kaikin keinoin pyrkinyt hankkimaan itselleen kenttäpiispan aseman. Tutkimus on kuitenkin osoittanut, että kenttäpiispuuden takana oli laaja joukko, ennen kaikkea nuorempi papisto ja puolustusvoimat.

Sittemmin evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi, että sotilassielunhoidon johtajasta käytetään kirkkolaissa nimitystä kenttäpiispa, ja hänelle määriteltiin eräitä piispalle kuuluneita tehtäviä. Päätöksen mukaan kenttäpiispaksi voidaan nimittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Kenttäpiispan alaisuudessa puolustusvoimissa toimivat sotilaspapit ovat luterilaisen tai ortodoksisen kirkon vihittyjä pappeja.

"Tienhaara. Kaste ja ehtoollistilaisuus inkeriläisille. Viipuri 1941.09.13" (Kuva/Photo: SA-kuva )

”Tienhaara. Kaste ja ehtoollistilaisuus inkeriläisille.
Viipuri 1941.09.13″
(Kuva/Photo: SA-kuva )

Kastekiista Itä-Karjalassa

Tuore kenttäpiispa Johannes Björklund joutui heti syksyllä 1941 ratkomaan luterilaisten ja ortodoksien välille Itä-Karjalassa syntynyttä kiistaa karjalaisten siviilien kastamisesta. Kastekiistassa luterilaisen kirkon edustajien kannat jakautuivat kahtia. Ensimmäisen näkökulman mukaan luterilaisen ja ortodoksisen kirkon tuli työskennellä yhteistyössä Itä-Karjalassa, koska uskonasioihin ei pakko ulottunut. Ja olihan alueen iäkkäämpi väestö perinteisesti ortodoksista. Tällä kannalla olivat esimerkiksi arkkipiispa Erkki Kaila, kenttäpiispa Johannes Björklund sekä Kuopion piispa Eino Sormunen, kuvaa kiistaa Jouni Tilli.

Jouni Tilli on valtio-opin tutkija eikä teologi. Hänen väitöskirjansa pohjalta on laadittu kirja, Suomen pyhä sota. Papit jatkosodan julistajina, joka julkaistiin vuonna 2014. Väitöstutkimuksensa Tilli pohjaa jatkosodan aikaisiin sotilaspappien saarnoihin ja pidettyihin puheisiin sekä julkaistuihin kirjoituksiin.

Ortodoksisen kirkon sivuuttamista miehitetyssä Itä-Karjalassa kirkollisessa työssä kannattavia Tilli kuvaa ”luterilaisnationalistisiksi”. Kirjassa Tilli toteaa: ”Luterilasnationalistinen tulokulma kastekysymykseen ja luterilaisuuden rooliin vallatuilla alueilla oli erilainen. Sen edustajien mukaan ortodoksinen kirkko ei – kristillisyydestä huolimatta – pystynyt ´pelastamaan´ Karjalan väestöä samalla tavoin kuin luterilainen, koska siltä puuttuivat sekä resurssit että todellinen kansallinen henki.

"Ristiäiset. Nuori kenttäpappi siunaa karjalaisessa tuvassa ristittäviä lapsia. Paateneen kauppala 1941.11.21" (Kuva/Photo: SA-Kuva )

”Ristiäiset. Nuori kenttäpappi siunaa karjalaisessa tuvassa ristittäviä lapsia.
Paateneen kauppala 1941.11.21″
(Kuva/Photo: SA-Kuva )

”Samalla luterilaisuus koettiin paikallisen väestön luotettavuuden takeena. Näkökannassa luterilaisuus ja suomalaisuus yhdistyivät eräänlaiseksi teologis-poliittiseksi uskonkappaleeksi, jonka perusteella luterilaisille papeille tulisi antaa vapaat kädet Itä-Karjalassa”.

Epäselväksi jäävät Suomen ortodoksisen kirkon toimenpiteet ja kannanotot kiistassa. Tilli toteaa kirjassa: ”Ortodoksiset papit eivät retoriikassaan kyseenalaistaneet Itä-Karjalan asemaa Suomen heimon pyhänä maana tai pyhää sotaa sen puolesta.”

"Kreikkalaiskatolinen konfirmaatio Selkissä. ""Diakka"" johtaa rippilasten laulua. Selki 1943.03.08" (Kuva/Photo: SA-kuva )

”Kreikkalaiskatolinen konfirmaatio Selkissä. ””Diakka”” johtaa rippilasten laulua.
Selki 1943.03.08″
(Kuva/Photo: SA-kuva )

Tillin mukaan Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan valistusosaston kirkollisasiaintoimiston päällikkö pastori Jussi Kuoppala puolestaan luennoi Itä-Karjalaan lähdössä oleville opettajille marraskuussa 1941, että uskonnollisessa työssä molempien kirkkokuntien tulisi olla rinnakkain. Minkäänlainen pakko ei saanut tulla kysymykseen. Kuoppala varoitti, ettei myöskään kirkkokuntien väliselle ”polemiikille” saanut antaa jalansijaa. Päähuomion tuli kohdistua siihen, mikä oli kummallekin uskonnolle yhteistä ja palveli Karjalan kansan parasta ja suuntautui sen kristillisen elämän herättämiseen, syventämiseen ja voimistamiseen.

Syvärin kirkolliskokous” ja marsalkan päiväkäsky

Lokakuussa 1941 kokoontui Podporozessa eli Syvärin kaupungissa Aunuksessa, joukko heimoaatteesta innostuneita luterilaisia sotilaspappeja kokoukseen, jota ryhdyttiin kutsumaan ”Syvärin kirkolliskokoukseksi”. Kokouksessa vaadittiin ponnekkaasti Itä-Karjalan luterilaistamista.

Sotilashallinto pyrki rauhoittelemaan tilannetta tunnustuksettomalla kristinuskon järjestelyllä, mikä ei tyydyttänyt kumpaakaan kirkkokuntaa. Kenttäpiispa Björklund määräsi ”määräaikaisen kastekiellon” miehitetylle alueelle.

"Kylän kirkon ovat bolsevikit hävittäneet, mutta jumalanpalvelus voidaan kuitenkin suorittaa kansakoululla. Soutjärvi, Metsäntaka 1943.06.24" (Kuva/Photo: SA-kuva )

”Kylän kirkon ovat bolsevikit hävittäneet, mutta jumalanpalvelus voidaan kuitenkin suorittaa kansakoululla.
Soutjärvi, Metsäntaka 1943.06.24″
(Kuva/Photo: SA-kuva )

Keväällä 1942 Mannerheim närkästyi yli-innokkaiden luterilaisten sotilaspappien toimiin Itä-Karjalassa. Hän kirjoitti kenttäpiispa Björklundille kirjeen vaatien, että kenttäpapit pysyvät erossa ”uskonnollispoliittisesta propagandasta”. Marsalkka kirjoitti kirjeensä lopuksi: ”Jos nämä alueet vastoin odotuksia eivät sodan päätyttyä tulisikaan maahamme liitetyksi, saisivat luterilaiseen uskoon miehityksen aikana tunnustautuneet varmasti maksaa hengellään.”

Kirjeen jälkeen huhtikuussa 1942 ylipäällikkö antoi päiväkäskyn, jonka mukaan alueen täysi-ikäiset saivat itse päättää, halusivatko he kuulua jompaankumpaan kirkkoon tai olla kuulumatta tai erota jommastakummasta kirkosta. Tämä vähensi kirkkojen välistä vastakkainasettelua huomattavasti.

Kenttäpiispa siirsi hallinnollisella päätöksellä joitakin näkyvästi kastekiistan osallistuneita kenttäpappeja pois Itä-Karjalasta muihin tehtäviin. Esimerkiksi innokkaimmin ortodoksien käännyttämistä ”Syvärin kirkolliskokouksessa” vaatinut Isänmaalliseen kansanliikkeeseen (IKL) kuulunut Hattulan kirkkoherra Kalervo Kurkiala sai siirtomääräyksen.

Pappismunkki Paavali apulaispiispana. (Kuva/Photo: Ortodoksi.net )

Pappismunkki Paavali apulaispiispana.
(Kuva/Photo: Ortodoksi.net )

Samanlaisen määräyksen sai myös Aunuksen piirissä toiminut ortodoksinen sotilaspappi Yrjö Olmari (myöhemmin arkkipiispa Paavali). Olmari oli voimakkaasti vastustanut luterilaisen kirkon pappien pyrkimystä liittää Itä-Karjalaan jäänyt ortodoksinen väestö luterilaiseen kirkkoon. Hän oli esittänyt myös valtiovallalle Itä-Karjalan liittämistä osaksi Suomen ortodoksisen kirkon toiminta-aluetta.

Toimittuaan väliaikaisesti sotavankien sielunhoitajana sekä uskonnonopettajana Itä-Karjalasta tulleiden opiskelijoiden opettajaleirillä Jämsässä Olmari palasi syksyllä 1943 sotilaspastoriksi. Tällöin hän toisti aiemmat ajatuksensa Itä-Karjalasta Suomen ortodoksisen kirkon ”luonnollisena” työkenttänä.

Arvostelusta huolimatta kenttäpiispa Björklund noudatti Päämajan kumpaakin kirkkoa kohtaan neutraalia linjaa ja näin hänellä oli Mannerheimin tuki takanaan.

"Vepsänmaan kirkot ovat avanneet ovensa ja kristityt vepsäläiset saavat jälleen palvella jumalaansa rakkaissa temppeleissään, jotka olivat bolsevikkivallan aikana muutetut tanssisaleiksi ja vilja-aitoiksi. Soutjärvi, Mäkikylä 1943.06.26" (Kuva/Photo: SA-kuva )

”Vepsänmaan kirkot ovat avanneet ovensa ja kristityt vepsäläiset saavat jälleen palvella jumalaansa rakkaissa temppeleissään, jotka olivat bolsevikkivallan aikana muutetut tanssisaleiksi ja vilja-aitoiksi.
Soutjärvi, Mäkikylä 1943.06.26″
(Kuva/Photo: SA-kuva )

Kreikkalaiskatolinen vai ortodoksinen kirkko?

Sotien edellä ja vielä 1950-luvulle asti Suomen ortodoksisesta kirkosta käytettiin virallisissa yhteyksissä nimeä Suomen kreikkalaiskatolinen arkkipiispakunta.

Sota-ajan arkistoista lähes kaikki ortodoksiseen kirkkoon liittyvät dokumentit löytyvät hakusanalla ”kreikkalaiskatolinen kirkko”. Erkki Piiroisen kirjoittama kirja Kirkkokunnan Aamun Koitto selostaa tiivistetysti Suomen ortodoksisen kirkon äänenkannattajan historiaa vuodesta 1896 vuoteen 1996.

Harmittavasti sota-aikojen kuvaus on varsin ohutta ja keskittyy lehden ulkoasuun ja toimittajiin. Varsin kiintoisaa olisi ollut lukea erityisesti jatkosodan aikuisista kirjoituksista. Sen sijaan Piiroinen kuvaa tarkasti kiistaa kirkon nimestä.

Tässä artikkelissa käytetyissä Suomen armeijan kuva-arkiston (SA-kuva) kuvissa TK-kuvaajat käyttävät alkuperäisissä kuvateksteissään muotoa ”kreikkalaiskatolinen”. Kirkon nimenä se lienee ollut myös poliittisesti neutraalimpi kuin ortodoksinen?

Piiroinen kirjoittaa: ”Sortavalan luovutuksen jälkeen lehden konttori ja painatuspaikka siirtyi aluksi Kuopioon. Vuoden 1941 alusta lehden päätoimittajan tehtävä annettiin pastori Aari Surakalle, joka oli joutunut keskeyttämään aivan viime vaihetta vailla teologiset opinnot Varsovan yliopistossa.”

Isä Aari kuului nuoreen kirkon pappissukupolveen, jolla oli yhteyksiä ja näkemystä kansainväliseen ortodoksisuuteen. Hän poisti lehden alaotsikosta sanan kreikkalaiskatolinen ja korvasi sen sanalla ortodoksinen. Aamun Koitosta tuli ”Suomen ortodoksisten kotien hengellinen viikkojulkaisu”.

Isä Aari ja muut nuoren polven papit tiesivät, että maailmalla kreikkalaiskatolinen tarkoittaa uniaattikirkkoa, Rooman piispan alaista, mutta ortodoksista jumalanpalveluskaavaa noudattavaa kirkkoa.

Isä Aaria tuki arkkipiispa Herman, joka vetosi tomos-asiakirjaan. Asiakirjassa Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti myönsi autonomian alaisuudessaan Suomen ortodoksiselle arkkipiispakunnalle.

Vasta 1950 pidetyssä kirkolliskokouksessa hyväksyttiin kirkkokunnan nimeksi ortodoksinen kirkko.

Katso varsin kiintoisa Puolustusvoimien katsaus nro 55  (Napsauta tekstiä)

Näkymiä Äänisjärven rantamille, Itä-Karjalan matkailunähtävyyksiä. Vepsäläiset kansanjuhlat. (Videotallenne SA-kuva.fi)

Aristarkos Sirviö

Artikkelin II osa luettavissa tästä (napsauta tekstiä)

Artikkelissa käytetyissä SA-kuvissa (Puolustusvoimien kuva-arkisto) on lainausmerkeissä alkuperäinen TK-kuvaajan laatima kuvateksti sellaisenaan.

Artikkelissa on lähteinä käytetty muun muassa:

Tilli, Jouni: Suomen pyhä sota. Papit jatkosodan julistajina. Atena, 2014

Niko Salminen Pro gradu –tutkielma, Kuopion hiippakunta ja jatkosota 1941-44, elokuu 2015, Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto, Läntinen teologia.

SA-kuva 

Reserviläinen 8/2015

Antero Raevuori, artikkeli 9.2.2015, Seura

FL Tenho Pimiän etnologian väitöskirjan ”Tähtäin idässä. Suomalainen sukukansojen tutkimus toisessa maailmansodassa”

Tapani Kärkkäinen: Kirkon historia – Ortodoksin käsikirja. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto,1999

Vuori, Timo : Paimen vailla hiippakuntaa : Kenttäpiispan viran synty ja vaikutus sotilaspapiston asemaan Suomen puolustusvoimissa ja kirkossa vuosina 1939 – 1944, väitöskirja, Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta, Kirkkohistoria.

Hyytiä, Osmo: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa”. Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Edita, 2008

sekä wikipedian artikkelit.

, , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: