Uskosta ja epäuskosta

28/01/2016

Taide ja kulttuuri

elokuva - yli vuorten

LUOSTARI ON pieni ja köyhä, piispa ei tule edes kirkkoa vihkimään, kun varat eivät ole riittäneet sen maalaamiseen. Sähköä ei ole, vesi kannetaan kaivosta ja lämmitykseen pitää käyttää puita, kun kaasu loppuu eikä kauppias anna luottoa.

Sisarten joukko ei ole suuri; viimeiset päätökset tekee luostarin pappi, jota kutsutaan taatoksi – luostarin johtajatarta maammoksi, suomennoksen mukaan – ja kieltämättä se kuulosti vähän hassulta. Sisaristoon kuuluu myös nuori Voichita (Cosmina Stratan), joka luostarissa on saanut nimen Hristina, entinen lastenkodin kasvatti.

Christian Mungiun äskettäin televisiossa esitetty hieno elokuva Yli vuorten (Romania, 2012) alkaa tilanteesta, jossa Voichita on rautatieasemalla vastassa Saksasta vierailulle tulevaa Alinaa (Cristina Flutur), joka orpokotiaikoina oli Voichitan rakkain ja läheisin ystävä. Alina haluaa Voichitan lähtevän mukaansa, tulevan hänen kanssaan Saksaan työhön – mutta Voichita on jo tehnyt ratkaisunsa ja päättänyt jäädä luostariin.

TÄMÄ ON niitä harvinaislaatuisia elokuvia, jossa tekijä kunnioittaa riittävästi katsojaa antaakseen tälle täyden tulkinnanvapauden – mutta varsin yksimielisesti kritiikki ainakin Suomessa on elokuvaa kohdellut näkemättä siinä selkeitä tulkintamahdollisuuksia myös aivan toiseen suuntaan. Tämä yhdensuuntainen kritiikki on sitäkin hämmentävämpää, kun ajattelee, kuinka asenteettomasti tekijä kuvaa tapahtumia.

Alina sanoo tulevansa hulluksi, jos hän jää yksin – ellei Voichita lähde hänen mukaansa. Ja kun Voichita ei suostu jättämään luostaria, Alina todella ”tulee hulluksi”.

Sisaret vievät hänet sairaalaan, jossa hänet sidotaan väkivaltaisuuden takia ja saadaan vihdoin lääkkeillä rauhoittumaan. Mutta sairaala ei pysty tilanahtauden vuoksi pitämään häntä pidempään – lääkityksen lisäksi lääkäri suosittelee lepoa ja pitää parhaana paikkana luostaria. Sisaristo ja luostarin pappi vastustelevat – mutta ottavat hänet kuitenkin lopulta luostariin, koska muutakaan paikkaa hänellä ei ole.

ALINAN SAIRAUTTA ei nimetä elokuvassa tarkemmin – vain sen purkautuminen esitetään itsetuhoisuutena, väkivaltaisena käytöksenä ja solvauksina sisaria ja myös pappia kohtaan, pyhien esineiden kuten ihmeitä tekevän ikonin heittelemisenä ja luostariin sopimattomana käytöksenä.

Ja myös tämä on kiintoisa tulkinnanvarainen asia elokuvassa: onko Alina mieleltään sairas vai onko hänessä riivaaja?

On luonnollista, että kristinuskosta täysin vieraantuneet kriitikot näkevät elokuvan ohjaajansa kritiikkinä ortodoksista uskoa ja luostarielämää kohtaan. Minä en näe elokuvaa niin. Lainaan Kallistos Warea: ”Jos uskotaan, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, se merkitsee, että uskotaan myös, että ihminen on luotu elämään Jumalan yhteydessä ja hänen kanssaan ja että jos ihminen hylkää tämän yhteyden, hän lakkaa olemasta oikealla tavalla ihminen. – – – Jos menetämme tajumme siitä, mikä on jumalallista, menetämme myös inhimillisyyden tajumme.” (Ortodoksinen tie)

Minusta kaiken muun ohessa kyse on lisäksi ihmisen valinnanvapaudesta – Voichita halusi pysyä luostarissa, mutta Alina ei oman yksinäisyydenpelkonsakaan vuoksi kyennyt hyväksymään Voichitan tekemää valintaa.

Tässä yhteydessä voisi laajasti pohtia kysymystä siitä, miksi joku uskoo ja joku toinen ei. Isä Raimo Sissonen kirjoittaa kirjassa Seisokaamme hyvin: ”Pohjimmiltaan usko on Jumalan armolahja, jota voi ja tulee anoa ja rukoilla.” Elokuvassa puolestaan on repliikki: ”Et voi vaatia Jumalaa sellaisen tykö, joka ei häntä halua.” Jos elokuvaa siis tarkastelee kristillisestä näkökulmasta, kyseessä on myös kuvaus uskon mysteeristä – ja siitä kieltäytymisestä.

OLIKO ALINA psyykkisesti sairas vai oliko hänessä riivaaja?  Ajattelen, että sellainen, joka ylipäätään ei usko Jumalaan, ei sen kummemmin voi käsittää todeksi, että riivaaja voi saada ihmisen totaalisesti valtaansa – eikä silloin ole kysymys sairaudesta. Mielestäni ohjaajan vihjeet antavat mahdollisuuden tulkita Alinan tilaa myös siten, että hän oli riivaajan vallassa.

Joka tapauksessa, koska Alinan väkivaltaisuus ja itsetuhoisuus kasvavat jatkuvasti, luostarin sisaret ehdottavat papille rukouksia riivaajan poisajamiseksi, mihin pappi epäröiden suostuu.

Varsinkin elokuvan loppu on hyvin monitulkintainen – ja tässä kohdin tulkintaan aivan yksiselitteisesti käsitykseni mukaan vaikuttaa katsojan suhde uskoon.

ELOKUVAN KUVAUS (Oleg Mutu) on mielettömän kaunista ja puhuttelevaa – hiljaisuus tulee täydellisenä esiin ajoittaisessa viipyilyssä. Talviset maisemat ovat kuin haikeansuloisia maalauksia. Näyttelijöiden eleetön luonnollisuus lumosi minut täysin.

Sitä toivoo niin kovin, että tällaisia elokuvia tehtäisiin enemmän – ja aivan erityisesti, että suomalainenkin elokuva löytäisi uskon ulottuvuuden edes mahdollisuutena.

Hellevi Matihalti

, , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: