Petri Laaksonen: Kristillinen usko antaa surussa lohdutuksen ja pyhyyden kokemuksen

08/02/2016

Haastattelu

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

On olemassa ihmisiä, joista helposti ajattelee, että siinäpä on oikea Luojan lellilapsi! Petri Laaksonen on yksi sellainen – aurinkoinen, positiivinen, ystävällinen. Ensi sävellyksellään hypähtänyt Suomen Euroviisu-voittajaksi – eikä se voitto jäänyt ainoaksi. Menestynyt, suosittu – ja hämmästyttävää: suosittu niin monilla eri tahoilla.

Petri Laaksosen säveltäjäuran alku tuntuu todellakin helpolta – jos niin haluaa ajatella: vuonna 1985 hänen ensimmäinen julkaistu sävellyksensä Eläköön elämä voitti Suomen Euroviisu-kilpailun, ja Sonja Lumme esitti Veli-Pekka Lehdon sanoittaman kappaleen Göteborgissa. Kun pari vuotta oli kulunut, Suomen euroviisusävellys Sata salamaa Brysseliä ja Virve Rostia varten oli jälleen Laaksosen käsialaa.

Petri Laaksonen on sittemmin tullut paremminkin tunnetuksi laulajana – ja laulajanuralla rävähti vuonna 1994, kun Laaksosen platinaa myynyt Täällä Pohjantähden alla ilmestyi.

Jos Laaksosen tuotannosta Pohjantähti on se ehdoton Laaksonen-biisi – se, jota ilman yhtään konserttia ei voi laulaa, ettei yleisö olisi pettynyt – niin sävellyksistä Sata salamaa elää edelleen tätä päivää Antti Tuiskun levyttämänä ja hurjan suosion saavuttaneena bailumusiikkina.

Niinpä sitä tulee ajatelleeksi tällaisesta Luojan lempilapsesta, että helpot voitot ja jatkuva suosio merkitsevät ennen kaikkea pinnallisuutta.

Niinkö todella on?

Istun helmikuisena iltapäivänä Petri Laaksosen kanssa – juomme teetä ja keskustelemme Petri Laaksosesta – artistista, ihmisestä, Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan jäsenestä.

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Mutta sitä ennen olin kuunnellut useaan kertaan Petri Laaksosen viime vuonna julkaistun ceedeen, In Memoriam – Elät aina minussa.

Kirkkoesiintymisellä ura alkoi

Melodika oli Petrin ensimmäinen soitin.

Hän sai sen pyhäkoulunopettajaltaan – se oli ollut tämän tyttären soitin, käynyt tarpeettomaksi. Pyhäkoulunopettaja oli muutenkin merkityksellinen ihminen Petrin elämässä ja pyhäkoulun kautta tapahtui hänen ensiesiintymisensäkin.

”Ellei ensiesiintyminen niin ainakin toinen”, hän kertaa äidiltä kuulemaansa, ”oli kotipaikkakunnan Sauvon ihanassa keskiaikaisessa kivikirkossa arkkipiispa Simojoen toimittamassa piispantarkastuksessa, ja olen ollut silloin viisivuotias!”

Hän ja pikkuveli Mika lauloivat pyhäkoulunjuhlissa, ja siitä opettaja tietenkin kaunisäänisen pojan keksi esiintyjäksi. Siitä hän sanoo laulajanuransa alkaneen.

Kansakoulunopettajakin oli musiikki-ihminen, Pirkko Hongisto, ja hän myös kannusti Petriä – opetti koulun harmonista, miten oikealla kädellä soitetaan melodia, vasemmalla soinnut – opetti G-duurin ja C-duurin ja antoi joskus kokeilla soittamistakin.

”Lapsuuteni perhe oli tavallinen vähävarainen perhe, ei meillä ollut mitään soitinta kotona”, hän muistelee. ”Mutta kun olin kahdeksanvuotias, vanhemmat tekivät todella suuren satsauksen – sain joululahjaksi sähköharmonin, ja se oli aivan suurenmoista! Ja sitten pääsin myös musiikkiopistoon – kahdeksanvuotiaana aloitin laulutunnit, 12-vuotiaana myös soittotunnit. Vanhemmat halusivat koko ajan kannustaa ja kustantaa musiikinharrastustani.”

Musiikki pysyi mukana myös kaikki opiskeluvuodet.

Opiskelu – niin. Miksi niin lahjakas ja musiikkia rakastava nuori ei hakeutunut opiskelemaan esimerkiksi Sibelius-Akatemiaan?

Petri Laaksonen nauraa.

”Kun maaseudulla asuttiin, ei ollut mitään vertailupohjaa – en lukiossa voinut edes kuvitella, että pyrkisin Sibelius-Akatemiaan, koska se kuulosti niin hienolta. Sitä ajatteli, että ihan superlahjakkuudet sinne vain… No, jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että olisin varmaankin päässyt sinne. Mutta menin siis opettajainkoulutuslaitokseen, ja Paimion musiikkiopiston jälkeen jatkoin musiikkiopintoja Turun konservatoriossa…”

(Kuva/Photo: petrilaaksonen.net)

(Kuva/Photo: petrilaaksonen.net)

Musiikin opettajana vai tulkitsijana?

Niin Petri Laaksosesta tuli Helsingin Laajasalon yläasteen ja lukion musiikinopettaja vuonna 1987, ja sitä kesti seitsemän vuotta – ja yksi vuosi eräänlaisena free lance –opettajana ensimmäisen free lance –muusikkovuoden jälkeen.

Opettajavuosinaan hän oli ennättänyt perustaa koulun puitteissa sekä kuoron että orkesterin, jotka vuosien varrella olivat kasvaneet ja kehittyneet huikeasti. Parhaimmillaan laulajia oli 135 ja orkesterissa soitti 15 nuorta. Laaksonen korostaa, että kuoroon tultiin laulukoneen perusteella.

Sitten vain kävi niin, että kun Laaksonen lähti, kuorotoimintakin lopahti.

”Kannoin huolta nuorten musiikkikasvatuksesta, ja niin sovimme rehtorin kanssa, että minä menen pitämään kahdelle lukioryhmälle tunteja maanantaisin ja samalla vedän kuoroa ja orkesteria.”

Hyvin pian hän kuitenkin tajusi, ettei kahta isoa työtä voi tehdä samanaikaisesti – eikä oppilaisiin liioin saa todellista kontaktia käymällä vain kerran viikossa opetustyössä – ikään kuin keikalla koulussa.

”Ja silloin piti tehdä se kipeä päätös, että jos haluan toimia esiintyvänä artistina ja säveltäjänä, niin ei koulutyöhön jää aikaa riittävästi. Ja päinvastoin…”

Ei hän kadu sitä, että jätti opetustyön – mutta ei hän liioin kiellä, että tuntee tiettyä haikeutta ajatellessaan mahdollisuuksia siinäkin työssä.

Kaikkea vain ei voi saada, ja ihminen joutuu tekemään valintoja.

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Kuoleman kohtaaminen

Kaikkea ei voi saada eikä menestys uralla korvaa menetyksiä yksityiselämässä.

Petri Laaksonen on avoimesti kertonut julkisuudessa, miten hän koki aivan lähivuosina tapahtuneet menetykset – rakkaan äidin menehtymisen rintasyöpään ja yhdeksän kuukautta myöhemmin Mika-veljen yllättävän kuoleman.

Hän kertoo äidin kuolemasta, siitä, miten vietti aikaa äidin luona – tietää, että äidin kuolema oli niin hyvä kuin mahdollista: hänen ei tarvinnut olla yksin. Mutta:

”Äiti oli vasta 69-vuotias – ihan ennen aikojaan syöpä vei hänet. Ja veljeni kuoli alle viisikymppisenä, parhaassa työiässä. Kun isä oli kuollut jo aikaisemmin eikä minulla ole omaa perhettä, tuntui että jää aika yksin ja irralleen omista juuristaan. Ei ole juuri ketään, kenen kanssa voisi keskustella menneistä asioista, ei ketään, joka muistaisi sellaista, mitä ei itse muista…”

Hän muistaa, miten näiden menetysten jälkeen hoiti tietenkin kaikki sovitut työtehtävät, mutta ikään kuin pakolla. Ammattimainen artisti ei sitä yleisölleen näyttänyt, mutta itse hän sen koki velvollisuutena, joka vain oli täytettävä, koska niin oli sovittu.

”Ei minulla siihen mitään innostusta ollut”, hän muistelee nyt, ”enkä itse siitä saanut mitään iloa.”

Mutta luovana ihmisenä Petri Laaksonen ei käpertynyt suruunsa, vaan jakoi sen toisten kanssa, muutti sen säveliksi ja yhdessä sanoittajan kanssa myös teksteiksi.

Niin syntyi uusi levy, In Memoriam.

”Minua lähelle oli tullut kuin kertarysäyksenä kuoleman kohtaaminen ja läheisistä ihmisistä erkaneminen, ja tajusin, että tämä tulee jokaisen ihmisen eteen jossakin vaiheessa. Ajattelin, että jos minä voin tehdä tästä musiikkia, voin sillä tavalla ehkä tuoda esiin muidenkin ajatuksia ja tuntoja. Voin ehkä lohduttaa jotakuta näin”, hän pohtii.

Ja niin on tapahtunut: hän on saanut runsaasti palautetta, että on kuvannut asioita ja tuntoja, joita kuulijallakin on ollut – hän vain ei itse ole osannut pukea niitä sanoiksi.

”Se on auttanut myös minua toipumaan”, hän sanoo vakavasti. ”Vaikka ikävä jää…”

Ikävä jää – mutta kristittynä häntä lohduttaa myös ajatus siitä, että tämä ei ollut tässä. Että poisnukkuneet ovat vain siirtyneet toiseen paikkaan, sinne, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia. Tämän hän sanoo huomanneensa jo rakkaittensa kristillisissä hautauspalveluksissa.

Hänellä on henkilökohtaista kokemusta artistina myös hautauksista täysin uskonnollisen viitekehyksen ulkopuolella, ja hän sanoo kokeneensa tällaisissa tilanteissa suunnatonta lohduttomuutta.

”Kristillinen usko tuo mukanaan lohdutuksen lisäksi pyhyyden kokemuksen”, hän sanoo.

Petri Laaksonen keräsi Kirkon Ulkomaanavulle 10 000 euroa ”In Memoriam” -kirkkokiertueellaan. Evankelis-luterilaisen kirkon Ulkomaanapu tarjoaa varoilla koulutusta ja vapaa-ajan toimintaa Syyriasta paenneille nuorille pakolaisleireillä Jordaniassa.

Tuomasmessusta Mukulamessuun

Usko on ollut mukana Petri Laaksosen elämässä lapsuudesta alkaen. Hän korostaa, että perhe oli aivan tavallinen – ei mikään herätyskristillisyyden piiriin kuuluva, ei joka pyhä käyty kirkossa, mutta juhlapyhinä kyllä. Iltarukouksen äiti opetti, kunnioittavan suhtautumisen kirkkoon ja uskontoon.

”Myönteistä tapakristillisyyttä”, hän toteaa nyt. ”Oli tarkka raja siinä, onko arki vai pyhä.”

Petri itse koki rippikoulussa uskonnollisen herätyksen ja hänestä tuli aktiivinen seurakuntanuori. Lukioaika kului erilaisissa nuoren seurakunnan rakennuspuuhissa, mutta opiskelijakristillisyys ei saanut häntä mukaansa.

”En millään tavalla kääntänyt selkääni kirkolle – ehkä se aika oli enemmänkin oman tien etsimistä”, hän sanoo.

Helsinkiin tultuaan, tutustuttuaan uusiin ihmisiin, hän löysi uudelleen hyvinkin vahvasti seurakunnallisen osallistumisen erityisesti Tuomasmessun kautta. Häntä pyydettiin mukaan musiikin vetäjäksi, ja myöhemmin hän alkoi säveltää myös hengellisiä lauluja. Hän oli mukana myös Mukulamessussa säveltäjänä – Anna-Mari Kaskinen teki sanoituksia, ja tasan 20 vuotta sitten, helmikuun toisena päivänä, kuultiin Mukulamessun ensimmäiset sävelet Vantaalla Hakunilan kirkossa.

”Tuomasmessuun sävelsin aluksi muutaman gospel-laulun, jasiitä lähti myös hengellisen musiikin säveltäminen laajemminkin. Sitä pidän todella hienona säveltäjän kannalta – sehän on parhaimmillaan kestävää musiikkia”, hän sanoo.

Aktiivisen osallistumisen seurauksena on aivan luonnollista, että hän on myös ollut kotiseurakuntansa seurakuntaneuvoston jäsen jo 13 vuotta ja varapuheenjohtaja yhdeksän vuotta. Kaksi kautta hän oli myös Helsingin yleisen kirkkovaltuuston jäsen, mutta ei ole enää halunnut osallistua tällä tavalla.

”Olen pysytellyt nyt oman seurakunnan neuvostossa. Ihanteita, ajatuksia ja tavoitteita on – ja nyt on myös kokemusta, jolla silläkin on merkitys”, hän sanoo. ”Lisäksi minulla on laajasti kontakteja. Niitä on tullut eri seurakuntiin ympäri Suomen oman konsertoimiseni kautta – eikä sekään varmasti ole pahitteeksi.”

Hän miettii, että tavallaan musiikki on tuonut hänet seurakunnan yhteyteen ja myös pitänyt kiinni kirkollisessa toiminnassa.

”Kirkko ei ikään kuin ole päästänyt minua irti, enkä ole siitä yhtään harmissani. Ja varsinkin silloin, kun elämä kolhii tai tulee surua, silloin varsinkin tämmöinen yhteys kirkkoon ja Jumalaan on todella arvossaan. Että näin tässä on pitkä tie kuljettu.”

(Kuva/Photo: petrilaaksonen.net)

(Kuva/Photo: petrilaaksonen.net)

Esillä elävä sanoma

Jos siis mielessä on saattanut käväistä ajatus, että Petri Laaksosen kirkkokonsertit ovat konsertteja siinä kuin muutkin artistin esiintymiset, se ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa: kirkolla ja uskolla on hänelle syvempi merkitys. Niin on luonnollista, että siirrymme puhumaan kirkon tulevaisuudesta.

Laaksosen mielestä kysymys on hyvin laaja, mutta aivan varmana hän pitää sitä, että kirkko pysyy. Tosin hän miettii, mikä sen vaikutus on esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua:

”Sitä voi miettiä, kuinka paljon painoarvoa on esimerkiksi arkkipiispan lausunnoilla sitten, jos kirkkoon kuuluvat jossakin vaiheessa ovat vähemmistönä.”

Toisaalta hän korostaa sitä seikkaa, ettei pidä tuijottaa pelkkiin prosenttilukuihin:

”Ihmiset liikkuvat nyt eri tavalla kuin aikaisemmin, ja jos pääkaupunkiseudulla on kirkkoon kuuluvien väkiluku prosentuaalisesti laskenutkin ja on Helsingissä nyt 60 %, pitää ottaa huomioon myös se seikka, että asukkaista 15 % on ulkomaalaisia.”

Viime aikojen kirkosta eroamisia hän ei pidä äärimmäisen huolestuttavana ilmiönä. Hänen mielestään suurta eroamismäärää selittää eroamisen helppous ja toisaalta se, ettei kirkkoon ole pakko kuulua yleisen mielipiteen takia.

”Jos maaseudulla, mistä minä tulen, olisi joskus 60- ja 70-luvuilla eronnut kirkosta, siitä olisi kohuttu valtavasti”, hän huomauttaa. ”Se olisi ollut suoranainen skandaali.”

Niinpä hän pitää myönteisenä kehityksenä sitä, että ihmisillä todella on valinnan vapaus – ei ole ulkoisia paineita kuulua johonkin ryhmään tai yhteisöön, ellei siihen todella halua kuulua.

Hän korostaa myös sitä seikkaa, että kirkkoon kuuluu hyvin monenlaisia ihmisiä – aktiivisesti osallistuvien ihmisten lisäksi on suurempi joukko hiljaisia uskovia, jotka eivät pidä ääntä itsestään, mutta jotka arvostavat ja kunnioittavat kirkkoa ja haluavat kuulua siihen.

Paljon puhuttava on myös suurten kirkkorakennusten ylläpito. Monet näistä rakennuksista ovat historiallisesti ja kulttuurisesti merkittäviä sekä erittäin suosittuja matkakohteita. Petri Laaksonen miettii niiden kohtaloa, jos esimerkiksi kirkoilta poistettaisiin verotusoikeus.

”Jos sellaiseen tilanteeseen joudutaan, ei kirkkojen varoja kuulu ensisijaisesti käyttää rakennusten ylläpitoon – se on sitten pikemminkin museotoimintaa ja kuuluu yhteiskunnalle”, hän huomauttaa. ”Seurakunnissa pitää ensisijaisesti olla esillä elävä sanoma – sitä nimenomaan tarvitsemme.”

Vaikka kiistatta tiloja tarvitaan:

”On hienoa, että seurakunnat eri lähiöissä pystyvät tarjoamaan toimintapisteitä ihmisille. Olin Vantaalla Rekolan kirkossa pitämässä joulukonsertin, ja siellä ei todellakaan ole muuta kokoontumispaikkaa koko kylässä, jossa asuu pitkästi yli 10 000 ihmistä! Se kirkko on! Ihan mahtavaa, että on tiloja ihmisille. Sitä voi käyttää Martat, AA-kerhot ja niin edelleen.”

(Kuva/Photo: petrilaaksonen.net )

(Kuva/Photo: petrilaaksonen.net )

In Memoriam – hiljaista rukousta

Kun olemme juoneet teen, kun keskustelu vaimenee, kun Petri Laaksonen on lähtenyt sinistyvään iltaan, panen vielä soimaan In Memoriam –levyn. Kuuntelen Ota hänet vastaan –laulun sanoja, hiljaista rukousta.

Vaikka ei Petri Laaksonen mikään julistaja ole, ei ole koskaan halunnut ollakaan – omien sanojensa mukaan myötäeläjä ja rinnalla kulkija. Ajattelen, että suru on tuonut eräänlaista syvyyttä myös hänen tulkintoihinsa. Jotenkin niistä välittyy omakohtainen kokemus.

Jos hän Täällä Pohjantähden alla –laulussa laulaakin ”Täällä Pohjantähden alla murheita on laulajalla” se ei vielä ole koettua. Elämä ei vielä vuonna 1994 ollut esittänyt kaikkia vaatimuksiaan Laaksoselle, vielä ”ei tuuli ollut riipinyt” häntä paljaaksi. Mutta niin on, kuten hän itse sanoo: kuolema, läheisten menettäminen, on jotakin, mikä tulee kaikkien osaksi ennemmin tai myöhemmin.

Siitä on vain kuljettava eteenpäin.

 

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: