Kirkkopolitiikkaa vuosikymmenten ajalta

09/02/2016

Kirjat

(Kuva/Photo: Kirjapaja )

(Kuva/Photo: Kirjapaja )

Jaakko Numminen: Kirkko keskellä yhteiskuntaa. 2015. Kirjapaja

 

Jaakko Numminen (s. 1928) on ollut merkittävä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen vaikuttaja vuosikymmenten ajan. Teoksessaan Kirkko keskellä yhteiskuntaa hän keskittyy ensisijaisesti opetusministeriön kansliapäällikkövuosiensa kirkkopolitiikkaan. Teos avaa todella mielenkiintoisia näköaloja ja on suorastaan hämmästyttävää, kuinka suuren osan teoksessa saa Suomen ortodoksinen kirkko ottaen huomioon sen koon evankelisluterilaisen kirkon rinnalla.

Mutta Numminen kirjoittaakin:

”Ortodoksisella kirkolla on ollut sodanjälkeisinä vuosikymmeninä, erityisesti 1960- ja 1970-luvuilta lähtein, vähäistä lukumääräistä osuuttaan merkittävämpi asema Suomen henkisessä ja uskonnollisessa elämässä. – – – Monet kulttuurielämän henkilöt hakivat kosketusta ortodoksiseen kirkkoon.”

Hän selittää tilannetta myöhemmin seuraavasti:

”Osansa ortodoksisen kulttuurin ja sanoman leviämiseen Suomessa oli sillä, että nuoren polven ortodoksisilla pappismiehillä Ambrosiuksella ja Panteleimonilla oli yhteyksiä ja ihailijoita niin taiteilijoiden kuin poliitikoidenkin piirissä. – – – Hänen [Ambrosiuksen] merkityksensä on muodostunut huomattavaksi ortodoksiselle kirkolle.”

Ortodoksisuuden painottumista Nummisen teoksessa saattaa edesauttaa se, että hänen puolisonsa Maija Kairikko tulee aunuksenkarjalaisesta ortodoksisuvusta, ja näin Nummisen tietämys ortodoksisuudesta on huomattavan laajaa ja perusteellista. Mainittakoon, että Maija Kairikon toinen isoäiti Irinja Ivanovna Jarkku (Jarkkuneva, syntymänimeltään Prilukka (Prilukin) oli ”nuoruudessaan 1900-luvun ensimmäisinä vuosina ollut tärkeänä kielenoppaana maisteri E.V. Ahtialle, joka keräsi Itä-Karjalassa ja Aunuksessa karjalan kielen ja sen eri murteiden sanastoa.”

Niinpä tarkastelenkin tässä Nummisen muistelmia pääasiassa ortodoksisesta näkökulmasta.

Kirkko ja valtio

Numminen kartoittaa teoksensa aluksi kirkon ja valtion suhteiden kehittymistä sekä opetusministeriön roolia kirkollisten asiain ministeriönä. Itse asiassa opetusministeriön juuret juontuvat Suomen hallituskonseljin, myöhemmän senaatin, kirkollisasiain toimituskuntaan (1809). Ministeriö on läpikäynyt lukuisia nimenmuutoksia erityisesti itsenäistymisvaiheessa – siitä tuli kirkollis- ja opetusasiain toimituskunta, sitten kirkollis- ja opetusministeriö ja lopulta pelkkä opetusministeriö. Vuonna 2009 se sai tämänhetkisen nimensä opetus- ja kulttuuriministeriö. Väistämättä sain mieleeni ajatuksen siitä, miten nimenmuutokset kuvastavat suhtautumista asioihin itseensä.

Toinen suhtautumista kuvastava seikka tietenkin ovat ministerit, jotka aluksi olivat pappeja – viimeisenä näistä Numminen lähivuosilta mainitsee Gustav Björkstrandin. Numminen kirjoittaa: ”Minun opetusministeriövuosinani 26 opetus- ja kulttuuriministerin joukossa oli kyllä useita, esimerkiksi Marjatta Väänänen tai Pär Stenbäck tahi Christoffer Taxell, joilla oli kiinnostusta kirkollisiin asioihin – – -” mutta ”kirkollispolitiikka jäi lähinnä kansliapäällikön hoidettavaksi.” Pelkkä mahdollinen ministerien mielenkiinnon puute ei tätä tietenkään aiheuttanut: ”Nopeasti kehittyvät koulutuspolitiikka ja kulttuuriasiat varastivat lähes kaiken ministerien huomion.”

Kirkon ja valtion suhteiden kehittymistä ja vähäistä muutosta niissä Numminen myös kuvaa sangen kiinnostavasti, samoin molempien kirkkojen kirkolliskokouksiin osallistumisiaan. Hän huomaa myös sen, miten sekä Helsingin Sanomat että Ilta-Sanomat ”katsoivat asiakseen silloin tällöin muistuttaa kirkon ja valtion erottamisen tarpeellisuudesta”, mihin myös vasemmistopuolueet yhtyivät, ja hän panee merkille, että ”Erityisen militantisti esiintyi Vapaa-ajattelijain Liitto.” Numminen itse ei missään vaiheessa ole nähnyt kirkon ja valtion eroa tarpeelliseksi.

Hän lainaa useita tärkeitä kohtia niin kirkolliskokouksissa kuin muissakin merkittävissä tilanteissa käyttämistään puheenvuoroista, ja minua kosketti erityisesti hänen huolensa kirkon ja kulttuurielämän suhteista:

”- – -missä on se sanomalehti tai aikakauskirja, jossa kirjallisuuden, kuvaamataiteen, musiikin, elokuvan ja näytelmätaiteen tuotteita lähestyttäisiin tai tarkasteltaisiin avarasti mutta johdonmukaisesti kristilliseltä kannalta?” Ja hän jatkaa: ”Tilanne on jatkunut samankaltaisena vuosikymmenten ajan. Edelleenkään vuonna 2015 maassa ei ole aikakauskirjaa tai julkaisua, jossa yhteiskunta tai kulttuurielämää tarkasteltaisiin avarasti tai johdonmukaisesti kristilliseltä kannalta.”

Tässä on runsaasti ajateltavaa myös kirkoille – niin ortodoksisellekin kirkolle.

Ortodoksinen kirkko Suomessa

Kuten sanottu, Numminen on perehtynyt erittäin hyvin ortodoksisuuteen, Suomen ortodoksiseen kirkkoon ja kirkon historiaan, mutta hän mainitseekin kirkkokunnan vaiheita selvitellyn varsin perusteellisesti alkaen Antti Inkisestä ja päätyen Juha Riikoseen sekä Mika Nokelaiseen. Hän antaa varsin selkeän kuvauksen kirkon pyrkimyksestä autokefaliaan sen jälkeen, kun Suomi oli itsenäistynyt ja Suomen senaatti järjestänyt ortodoksisen kirkon aseman uudelleen.

Konstantinopolin patriarkaatin ”Pyhä synodi ei kuitenkaan katsonut voivansa myöntää autokefaliaa, sillä se ei halunnut toimia asiassa ilman Moskovan patriarkaatin ja arkkipiispa Serafimin lupaa”, kirjoittaa Numminen. Hän kirjoittaa myös, että ”Pyhä synodi antoi ymmärtää, että autokefaliaa ei myönnettäisi kirkolle, joka oli kotimaassaan vähemmistöasemassa”.

Suhtautuminen autokefaliaan oli myös se kysymys, joka etäännytti arkkipiispa Paavalin ja metropoliitta Johanneksen toisistaan: Paavali halusi kiihkeästi autokefaliaa kun taas Johanneksen mielestä kirkon oli pysyttävä Konstantinopolin yhteydessä. Tämä kysymys jakoi myös Paavalin ja Johanneksen sekä heidän kannattajiensa mielipiteet, kun kolmannen hiippakunnan perustamista ruvettiin puuhaamaan. Kolmas hiippakunta kyllä saatiin – mutta sekään ei tuonut tullessaan autokefaliaa.

Myös ortodoksisen pappiskoulutuksen kehittymistä Numminen trarkastelee ja tuo selkeästi esille oman mielipiteensä: ”Ajattelin, että korkeatasoinen hengellinen akatemia, jolla olisi kiinteät yhteydet kansainväliseen ortodoksiseen maailmaan ja useiden maiden ortodoksisiin kirkkoihin soveltuisi hyvin sijoitettavaksi Uuden Valamon luostariin Heinävedelle.” Numminen oli siis kannattamassa pikemminkin tällaista pappiskoulutusta kuin yliopistoon sijoitettavaa teologista opetusta.

Kiintoisia ovat myös Nummisen lyhyet kuvaukset niistä Suomen ortodoksisen kirkon piispoista, joihin hän virkauransa aikana tutustui.

Suhteet Moskovan patriarkaattiin

Jaakko Nummisella oli mahdollisuus tutustua myös silloisen Neuvostoliiton uskonnollisiin oloihin, ja niistä kirjassa on erinomaisen kattava selostus. Mutta vielä mielenkiintoisempaa oli perehtyä Moskovan patriarkaatin alaisiin seurakuntiin – Pokrovaan ja Nikolskiin – Suomessa.

”Kun Irinja Jarkku kuoli vuonna 1963, kävi ilmi, että hän kuului pietarilaisvuosiensa perintönä Venäjän patriarkaatin alaisiin Pokrovan ja Pyhän Nikolauksen seurakuntiin, kun muu perhe taas lukeutui Suomen ortodoksiseen kirkkokuntaan.” Näin Numminen tutustui henkilökohtaisella tasolla näihin seurakuntiin – virkansa puolesta hän 1970-luvulta lähtien joutui kyseisten seurakuntien kanssa tekemisiin ja perehtyi silloin myös niiden syntyyn.

Näiden yhteyksien kautta hän ja Maija-puoliso saivat vieraiksi kotiinsa Sipoon Viirilän Miijanmäkeen kesäkuussa 1987 silloisen Tallinnan metropoliitan Aleksein seurueineen.  Alekseista tuli myöhemmin Moskovan ja koko Venäjän patriarkka – mutta hän ei ollut ainoa Moskovan patriarkoista, jonka Numminen tapasi. Ennen Alekseita hän oli käynyt keskusteluja patriarkka Pimenin kanssa, Aleksein jälkeen patriarkka Kirillin kanssa.

Tästä eteenpäin?

Numminen käsittelee laajasti kirjassa myös uskonnonopetusta, pappilakulttuuria, Mikael Agricolaa, Kalevalan juhlavuotta ja latinankielisen Kalevalan luovuttamista paavi Johannes Paavali II:lle. Kaiken kaikkiaan teos tarjoaa erinomaista ensi käden tietoa erityisesti kirkkopolitiikasta ja siihen vaikuttaneista tahoista runsaalta kolmeltakymmeneltä vuodelta.

Sitä tulee tämänhetkisten näkymien valossa ajatelleeksi, kuinka suunnattoman paljon virkamiesten maailmankatsomus ja vakaumus voi vaikuttaa kirkkojen kehitykseen, ja jotenkin jää miettimään, millaiseksi kirkkojen asema opetus- ja kulttuuriministeriön agendalla muodostuu tulevaisuudessa.

 

Hellevi Matihalti

, , , , , , , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: