Isä Iivon mietteitä katumuksen sakramenttista ja rippi-isyydestä

11/02/2016

Artikkeli

(Kuva/Photo: othodox.net )

(Kuva/Photo: orthodox.net )

”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” Nämä sanat on evankeliumissa mainittu niin Johannes Kastajan kuin Jeesuksenkin sanomina. Vuoden 1938 Raamatun käännöksessä vastaavissa kohdissa kehotetaan tekemään parannus. Kreikankielinen sanan µεταηοείτε voisi kääntää myös: ”Alkakaa ajatella uudella tavalla.” Lyhyempi ja puhuttelevampi olisi kuitenkin ”katukaa”.

Kääntyminen – parannuksenteko – katuminen

Kääntyminen, parannuksenteko ja katumus, kyllä ne kaikki tarkoittavat kääntymistä, suunnan muutosta. Kun ihminen ihan fyysisesti kääntyy, se merkitsee entisen näköalan väistymistä ja uuden avautumista. Jos hän on liikkeellä, se merkitsee myös entisen kulkusuunnan jättämistä ja uuden ottamista. Jos olisimme kääntymyksessä täydellisiä, saavuttaisimme ikuisuuden ja Jumalan valtakunnan näkökulman. Emme me sitä tässä ajallisessa elämässä saavuta, mutta kenties tuonpuoleisessa?

Meille ortodokseille katumus on sekä ihmisen sielun tila että sakramentti.

Jotkut kirkon opettajat sanovat, että ihmisen pitäisi käyttää koko elämänsä aika katumukseen eikä tuhlata sitä mihinkään muuhun. Tämä varmasti herättää useimmissa meistä kapinamieltä. Pitäisikö ihmisen käyttää elämänsä aika erehdystensä voivotteluun ja vatvomiseen, eikö katse pitäisi menneiden sijasta suunnata tulevaisuuteen?

Asumuksen kunnostus – sielun remontti

Piispa Kallistos Ware kuitenkin hyvin osuvasti kertoo, mitä katumus ortodoksisessa mielessä on. Hän ei näe katumusta niinkään sen suremisena, millainen ihminen on ollut, vaan sen näkemisenä, millainen hänestä voisi Jumalan armon avulla tulla. Myös patriarkka Bartholomeos eräässä puheenvuorossaan näkee katumuksen valoisana ja toivon täyttämänä katsomisena tulevaisuuteen.

Pyhä Johannes Krysostomos kirjoittaa ehtoollisrukouksessaan: ”Herra, minun Jumalani, minä tiedän, etten ole otollinen enkä kelvollinen, että Sinä tulet sieluni huoneen katon alle, sillä se huone on kokonansa autio ja runneltunut, etkä sinä löydä minussa kelvollista paikkaa, johonka pääsi kallistaisit.” Muuallakin hän vertaa ihmissielua asumukseen.

Asunnon remonttia aloitettaessa pitää selvittää vallitseva tila, mutta ennen kaikkea pitää olla selvillä siitä, millainen siitä asunnosta halutaan. Tämä asia valkeni minulle hyvin konkreettisesti viisitoista vuotta sitten. Jäätyämme vaimoni kanssa kahdestaan asumaan, halusimme muuttaa maaseudulta kaupungin keskustaan. Näin ilmoituksissa kiinnostavan asunnon ja menimme sitä katsomaan. Sijainti oli upea, aivan kirkkomme vieressä puiston laidalla. Kerrostalo oli kohtalaisen vanha paksuseinäinen tiilitalo, ja sellaisessa halusin asua.

Asunnon sisustus ei kuitenkaan miellyttänyt. Tummat tapetit, tummanruskea muovimatto, eteisaulan seinät tummat, marjapuuron väriset. Harmaana alkusyksyn päivänä kaikki näytti tummalta, hämärältä ja ankealta. Ensivaikutelma ei innostanut vaan lähdimme pois. Parin kuukauden aikana ankea kuva haihtui mielestä ja tilalle tuli uusi. Aloimme pohtia, millaisen siitä asunnosta pienellä vaivalla ja rahalla saisi. Asunto oli edelleen myynnissä. Visio uudesta kodista sai meidät tekemään kaupan, jota emme ole katuneet. Maalia, tapettia, alkuperäinen puulattia esiin ja kylpyhuoneen lattia uusiksi. Se oli siinä.

Katumuksen sakramenttia voi sanoa sielun remontiksi. Se aloitetaan rippilapsen sielun kuntokartoituksella eli vallitsevan tilan toteamisella. Pääpaino on kuitenkin sillä, millaiseksi tuo rippilapsi voisi oman kilvoittelunsa, lähimmäistensä tuen ja Jumalan armon avulla tulla.

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Rippi-isä – rippilapsi

Vakinaiset rippilapset ovat jo asiaa pohtineet ja osaavat kertoa asiansa. Ensi kertaa katumuksen sakramenttiin tuleville on kyllä jo aiemmin kerrottu, mistä on kysymys. Siitä huolimatta olen nähnyt hyväksi ennen rippikeskustelun alkua kertoa asian vielä lyhyesti. Havaintovälineenä käytän edessämme analogilla evankeliumikirjan vieressä olevaa ristiä.

Raamattu kertoo, kuka Jumala on ja kuka ihminen on, ja mikä on Jumalan ja ihmisen suhde. Siinä on sen ydinsanoma. Raamattu käskee meitä rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestämme ja kaikesta mielestämme ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Ristin pystyosa kuvaa hyvin suhdettamme Jumalaan ja vaakaosa lähimmäisiin.

Jokainen rippi-isä on oma persoonansa kuten jokainen rippilapsi. Valmista tiukasti sitovaa kaavaa rippikeskustelulle ei varmaan voi antaa. Uusien rippilasten kanssa olen aloittanut keskustelun ristin vaakaosasta, siis suhteesta lähimmäisiin, aluksi kaikkein läheisimpiin. Se on konkreettisempi asia kuin jumalasuhde.

Suhdetta Jumalaan olen tarkastellut rukouksen näkökulmasta, sillä vaikea on löytää muuta tapaa päästä lähemmäksi Häntä kuin rukous. Pyhä Iisak Syyralainen on lausunut jotain sen tapaista. Uusi rippilapsi tarvitsee johdattelua, rohkaisua ja tukea, mutta vältän tiukkaa kuulustelua. Minulla ei myöskään ole valmista syntiluetteloa, johon voi vastata kyllä tai ei, rippilapsi toki saa muistinsa tueksi tuoda muistilapun.

Eräs nyt jo edesmennyt pappi kertoi tulleensa ensimmäiseltä synnintunnustukseltaan syntisempänä kuin oli mennessään, sillä rippi-isä oli luetellut hänelle syntejä, jollaisista hän ei ollut kuullutkaan. Tuen ja rohkaisen, mutta en kuulustele. Lopuksi annan rippilapselle vapaan sanan kertoa tuntojaan.

Keskusteluissa tulee esille myös monenlaisia ongelmia. Ihmissuhteet ovat monesti kiemuraisia ja vaikeasti selvitettäviä. Keskustelussahan pitäisi käsitellä omia syntejä eikä ongelmia. Varsinkaan ei pitäisi syyttää muita. En kuitenkaan kiellä tämän kaltaisten asioiden esille ottamista. Se, että on ongelmia, ei sinänsä ole synti. Ne voivat kuitenkin altistaa ihmisen katkeruudelle, kateudelle ja vihalle, jotka ovat ihmissielulle myrkkyä. Se myrkky pitää saada pois, jottei se vahingoittaisi sielua.

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö )

(Kuva/photo: Aristarkos Sirviö )

Vilpitöntä pyrkimystä muutokseen

Heikki Turunen kuvaa hyvin eräässä kirjassaan kansanomaista näkemystä katumuksen sakramentista.

Kyläläiset ihmettelevät paikkakunnalle tulleiden siirtokarjalaisten, heidän kielellään ryssien, tapoja. Sitten yksi naapuri, kylälle muuttanut Saarela, oli ennen pääsiäistä lähtenyt jonnekin. Sen verran tiedettiin, että luostarissa oli lähtenyt käymään. Kirjan päähenkilöt olivat noloja, koska eivät olleet tienneet Saarelan olevan ”niitä” ja olivat puhuneet ”niistä” hänen kuultensa hyvinkin pilkallisesti. Saarela ei ollut Suojärveltä, joten hän ei ollut karjalankielinen. Käsityksenä oli, että ihminen sai ”niiden” oppien mukaan elää muuten miten tahtoi, kunhan kerran vuodessa kävi selvittämässä syntinsä ja saamassa niille päästön. Myös Väinö Linnan romaanihenkilö Rahikainen tuumi rangaistuksensa suoritettuaan, että entiset rötökset ovat selviä ja huomenna tehdään uusia.

Tähdennän uusille rippilapsille, että katumus ei ole vain entisen taakan purkamista vaan vilpitöntä pyrkimystä elämänmuutokseen.

Näen rippitilanteen myös eräänlaisena toisen mielipiteen hakemisena.

Palaan vielä edellä olevaan asuntovertaukseen. Kun asuu samassa asunnossa pitkiä aikoja, tulee siihen kolhuja nurhraantumista ja kulumista. Jos ne tulevat vähitellen, niihin tottuu eikä niihin kiinnitä huomiota. Ulkopuolinen ne viat kuitenkin huomaa.

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Kai ihminen tottuu myös sielunsa kolhuihin ja tahroihin, jos ei ole koko ajan valppaana. Apostoli Paavali kehottaa olemaan raittiita. ”Raittius” on tulkittu hengelliseksi valppaudeksi. Liturgiaa toimittava pappi rukoilee, että Pyhä Ehtoollinen tulisi siitä osallistuville ”sielun valppaudeksi”. Aina oma valppaus ei riitä, tarvitaan myös toisen ihmisen näkökulma, sellaisen ihmisen, joka selkeästi näkee sielun kolhut, haavat ja tahrat.

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Tilaa Jumalalle

Toisen sukupolven karjalaisena ja neljännen sukupolven suomenruotsalaisena olen perinyt varsin sosiaalisen luonteen. Olen pohtinut, olenko rippi-isäksi liian puhelias. Tärkeintähän on kuunteleminen eikä joutava jorina. Mieli ei vain yksinkertaisesti taivu jurotuskulttuuriin. Eräs kirkkoon liittyjä antoi minulle siitä asiasta synninpäästön. Hän sanoi – ihan kysymättä – seurallisuuteni auttaneen häntä avautumaan. Leppoisan juttelun innoittamana rohkeni kertoa sellaistakin, jota muuten ei ehkä olisi tohtinut.

Syntien lisäksi rippilapsilla on monenlaisia ongelmia ratkottavanaan. Neuvoa kysytään myös rippi-isältä. Joskus on mahdollista antaa tilanteeseen auttava neuvo, mutta ei läheskään aina. Monimutkaisiin ongelmiin ei pidä ruveta antamaan yksinkertaisia vastauksia. Käytännön tilanteelle ei välttämättä voi mitään, mutta jo kuulluksi tuleminen on rippilapselle monesti suuri helpotus.

Yhden ohjeen olen antanut varmaan tuhat kertaa, eikä siitä ainakaan luulisi olevan haittaa. Ohje ”anna Jumalalle tilaa” kuulostaa kyllä varsin kliseiseltä, mutta mielestäni se ei aivan huonokaan ole. Jumalanpalveluksen ektenioissa meitä kehotetaan antamaan itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun. Samalla kun suunnittelemme vastuullisesti omaa elämäämme sekä teemme vastuullisia ja järkeviä ratkaisuja, meidän tulee myös jättää tilaa Jumalan toiminnalle elämässämme. Toisin sanoen, meidän pitää päästää Jumalan armo sieluumme, sillä armoahan Jumalan toiminta on.

Monesti etsimme uskosta helppoja vastauksia vaikeisiin asioihin. Kristitty ei kuitenkaan ole totuuden torvi vaan Jumalan suurien tekojen ihmettelijä. Kristinuskossa on parasta se, että vastauksen löytäessään saa kymmen uutta kysymystä pohdittavaksi ja ihmeteltäväksi. Ilman sitä pohdintaa ja ihmettelyä ei ole hengellistä kasvua eikä elämänmuutosta.

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Rippi-isä

Papin työssä olen pitänyt saarnaamisesta ja rippi-isänä toimimisesta, vaikka en väitäkään, että olisin niissä tehtävissä erityisen hyvä. Rippi-isänä toimiminen on myös pelottava asia. Apostoli Paavali kehottaa seurakuntalaisia olemaan kuuliaisia johtajilleen, jotka valvovat öitä heidän tähtensä ja joiden on tehtävä heistä jokaisesta kerran tili.

Olen pohtinut, olenko väärällä neuvolla saattanut vierottaa ihmisen Jumalasta ja johdattaa hänet pelastuksen polkujen sijasta kadotuksen teille. Kaipa Jumala ottaa huomioon meidän pappienkin heikkoudet ja puutteet. Pohdin sitäkin, pitääkö olla rippi-isänä lempeä vai ankara. Ensiksi, tuskinpa kovuuteen asti ankaraksi ryhtyminen ketään pelastaa. Toiseksi, jos aikoo olla ankara rippilapsilleen, pitää olla ankara myös itselleen ja olla esimerkillinen. Johannes Krysostomos tosin sanoo, ettei ihminen mennessään lääkärin luokse kysy, onko tällä itsellään haavoja. Näin ollen ei rippilapsenkaan pitäisi ajatella rippi-isän – sielun lääkärin – syntejä ja puutteita. Uskottavuuden kannalta rippisi-isän olisi välttämätöntä olla myönteinen esikuva. Tällaisia asioita joutunee pohtimaan koko ikänsä – ja hyvä niin.

Isä Iivo Suvanto

, , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: