Elää elämäänsä?

13/02/2016

Kirjat

Kirjat-kinnunen-_frontcover_final Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti. 2016. WSOY

KAKSI VUOTTA sitten Tommi Kinnuselta ilmestyi esikoisromaani Neljäntienristeys, joka sai osakseen loistavat arvostelut ja jonka myös lukijat ottivat omakseen. On aivan selvää, että sellaisen lukukokemuksen jälkeen odotukset uuden kirjan kohdalla ovat huikeat. Tommi Kinnusen vastikään ilmestynyt teos Lopotti ei petä lukijaa intensiteetissään ja tarinan kerronnassaan, joskin alussa Neljäntienristeyksen rakenne näyttäytyi mielessäni kiehtovampana – kunnes tuntui selvältä, ettei Lopottia juuri toisin olisi voinut rakentaakaan

Lopotissa jatkavat elämäänsä Neljäntienristeyksestä tutut ihmiset kätilö Mariasta alkaen, mutta kyseessä ei ole Neljäntienristeyksen jatko-osa. Kirjoittaessani jokin aika sitten arviota Kate Atkinsonin kirjasta Hävityksen jumala sanoin sitä Elämä elämältä -romaanin rinnakkaisteokseksi, ja samalla tavoin luonnehdin Lopotin ja Neljäntienristeyksen suhdetta toisiinsa.

Mukana he ovat siis kaikki Neljäntienristeyksestä tutut, Lahja-anopista Johannekseen ja Kaarinan nuorimmaiseen Tuomakseen saakka. Kirjan päähenkilöiksi nousevat juuri Tuomas ja hänen tätinsä, Johanneksen vanhempi sisar Helena – kaksi erilaista. Helena on hyvin pienenä menettänyt vähäisenkin näkönsä eikä näkemästään mitään muista – Tuomaksen erilaisuus, homoseksuaalisuus, ei ole samalla tavoin muiden havaittavissa kuin Helenan. Helena lähetetään yksin sokeainkouluun Helsinkiin – Tuomas lähtee vapaaehtoisesti pois, opiskelemaan. Selkosille ei kumpikaan palaa.

Tommi Kinnunen (Kuva/Photo: Jussi Vierimaa)

Tommi Kinnunen
(Kuva/Photo: Jussi Vierimaa)

TAPAHTUMIA TARKASTELLAAN Tuomaksen ja Helenan näkökulmista.  Aikajana on pitkä eikä kerronta etene kronologisesti. Havainnot välittyvät lukijalle sellaisina kuin tarkastelija ne eri ikävaiheessaan mieltää – ja Kinnunen kirjoittaa erinomaisesti myös lasten kokemukset: ei lasta aliarvioiden mutta hänen käsityskykynsä tarkkaan huomioon ottaen.

Minulle tuli kirjaa lukiessani voimakas tunne, että olin katselemassa valokuvia, joita ei ollut liimattu aikajärjestyksessä albumiin – pikemminkin oli iso laatikollinen kuvia, ja poimin niitä sattumanvaraisesti esiin. Jokainen kuva kuitenkin tuo lisää perheen, suvun tarinaan – ja vähä vähältä muodostuu kokonaisuus, elämän koko kuva:

”Tahtoisin sanoa, että elämä ei ole jatkuvaa taistelua päivästä toiseen eikä huominen eilisen kopio. On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät ole rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita.”

Suotta kirjan takakansiesittelyssä ei lainata juuri näitä Helenan sanoja Tuomakselle – niissä on paljon enemmän kuin pelkästään neuvo kaapista ulos tulleelle Tuomakselle – sanon mieluusti, että niissä on suurta elämänviisautta, vaikka sanonta kuulostaa varsin vanhahtavalta.

Ja se, että mielessäni tapahtumista muodostuu kattava valokuvakokoelma, ei tietenkään ole yllätyksellistä: valokuvaus oli mukana jo Neljäntienristeyksessä, jossa Marian tytär hankki valokuvauksesta ammatin itselleen. Nuorin hänen ja Onnin lapsista, Johannes, jatkoi äitinsä ammattia, ja valokuvausliikkeessä työskenteli myös lakeuksilta tullut Kaarina-miniä. Valokuvina Johannes tarkastelee elämää – niin että Lahja-mummun arkkuunkin hän haluaa sijoittaa valokuvan: koko perhe yhdessä joulunvietossa.

ON HYVIÄ päiviä ja on huonoja päiviä, ja vaikeaa on Helenan asettua vieraisiin oloihin. Hylkäämisen kokemus kuvautuu kipeänä Helenan tuntemuksissa. Mutta Helenassa on sitä sisukkuutta, jota on ollut hänen isoäidissään Mariassa ja jota on hänen äidissään Lahjassa – hän selviytyy lapsen yksinäisyydestä lähes julmassa ympäristössä, joka sijoitti sokean likelle vajaamielistä, hän selviytyy, vaikka ”makuusalien ilma on öisin täynnä pidätettyä itkua. Täkkien suojassa huudetaan äidin luo ja sisarusten viereen.”

Muutamalla onnistuneella otoksella Kinnunen kuvaa sydämeen saakka koskettavasti sokean elämää näkevien maailmassa. Yksi tällainen kuvaus on Helenan eksymisestä Helsingin keskustassa:

”Ei saa hätääntyä, ei juosta! Huomaan pidättäneeni hengitystä. Jos olisi kesä, tuntisin auringon lämmön poskellani ja tietäisin, miten päin kuljin. Ei saa itkeä. Ei saa olla heikko.”

Mutta lujuudesta huolimatta, huolimatta siitä, että toiset päivät ovat hyviä, Helenan elämä pysyy erilaisen, sivullisen, elämänä loppuun saakka. Todellisuutta vahvempi on vain sepitetty tarina, joka seuraa romaanissa alusta loppuun saakka, ja Johannes – pikkuveli, josta isosisko Helena huolehtii, kunnes osat vaihtuvat.

KUN TUOMAS rohkenee avautua perheelleen homoseksuaalisuudestaan, hän huomaa jännittäneensä asiaa turhaan. Erityisen liikuttava minusta on kohtaaminen isän, Johanneksen, kanssa:

”He olivat menneet yhdessä syömään, ja kesken pihvinleikkuun isä oli kertonut kaiken papasta [Onnista]. – – –

”- Papalla ei ollut hyvä elämä. Minä pidän huolta, että sinulla on.”

Vapautunut suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ei kuitenkaan ole vielä kestänyt kovin pitkään, vaikka juuri tällä hetkellä on vaikea käsittää menneiden vuosien tapaa tarkastella ylipäätään seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Kun Tuomas esimerkiksi haparoi kotiseutunsa kirjastossa tietoa kohti, hän saa lukea:

”Jos homoseksuaali löytää psykiatrin, joka tietää, miten homoseksuaalisuus parannetaan, hänellä on kaikki mahdollisuudet tulla onnelliseksi, hyvin sopeutuneeksi heteroseksuaaliksi.”  

 Mutta on hyviä päiviä – ja niiden myötä Tuomas onnellisena sopeutuu aivan toisenlaisiin odotuksiin.

LOPOTTI EI kuitenkaan ole vain Tuomaksen ja Helenan elämien lomittamista toisiinsa, vaan se kuvaa Neljäntienristeyksen tavoin kokonaisen suvun tarinaa, ja Lopotissa mukaan tulee myös Kaarinan suku ja perhe, jotka Tuomas kokee aivan toisenlaisiksi kuin Selkosten perheen – isänsä suvun. Mielestäni Kinnunen onnistuu kuvaamaan perustavan eron tavattoman selvästi muutamassa lyhyessä muistikuvassa:

”Mumman [Kaarinan äiti] usko oli erilaista kuin mummun [Johanneksen äiti Lahja]. Siinä kun Selkosten Jumala tuntui keskittyvän rankaisemiseen ja kostamiseen, täällä Jumala tahtoi ilahduttaa. Iltaisin mumma saattoi viedä heidät sisarukset ulkoportaille katsomaan laskevaa aurinkoa. – – –

”- Panhan käret risthin ja kiitethän taivhan isää, että antoo näin korian illan, sanoi mumma ja onnistui itkemään ja nauramaan yhtaikaa.”

 

LOPOTTI PANEE lukijansa kysymään, mikä oikein määrää ihmisen elämän kulun? Geenit? Ympäristö? Lapsuudessa väärin ymmärretyt asiat, jotka jättävät pysyvän muiston silti, että ne aikuisen mielessä kääntyisivät toisiin mittoihin?

Vai määräävätkö siitä toiset ihmiset – heidän halunsa omien toiveidensa toteuttamiseen? Sillä Lopotti on myös traaginen kuvaus luottamuksesta ja petoksesta. Sitä tavallaan enteilee jo tilanne, kun suhde Erikin kanssa päättyy – jo silloin koko maailma roihahtaa tuleen:

”Mitään ei jää jäljelle, vaan tuli polttaa maailmasta pois kaiken, mikä ennen kuului molemmille.”

Mutta Kinnunen on taltioinut vielä järkyttävämmän kuvan siitä, miten luottamuksen särkyminen ja petoksen tajuaminen lamaannuttaa ihmisen. Minut lukijana se pysäytti kokonaan: oli pidettävä tauko lukemisessa.

Onko luottamuksella rajansa?

Kuitenkin elämä vain on elämänmittainen aika, eikä ihminen itse voi valita hyvien ja pahojen päivien määrää. Mutta:

”Periksi he eivät anna, eivät irrota, eivät löysää.”

 

KIRJOITIN LOPOTIN olevan rinnakkaisteos Neljäntienristeykselle. Se on sitä siitä huolimatta, että kirjat ovat itsenäisiä teoksia. Erilaisista rakenteista huolimatta molemmille on ominaista se, että Kinnunen kuvaa tapahtumat sellaisina kuin ne ovat, ja näin lukijan tehtäväksi jää kokemisen ja löytämisen ilo: valokuvien sijoittaminen mielensä albumiin, niin että kokonaisuus on ehyt.

Lopuksi eikä vähiten merkittävänä seikkana pidän Kinnusen oivallusta valita Tuomaksen näkökulmiin yksikön kolmas ja Helenan näkökulmiin yksikön ensimmäinen persoona.

Hellevi Matihalti

, ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: