Ortodoksien tuntematon sotahistoria – Luostarit, karjalaiset ja kolttakansa sodan kaaoksessa

17/02/2016

Artikkeli

"Ägläjärven uusi tsasouna. Ägläjärvi 1941.08.21" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Ägläjärven uusi tsasouna.
Ägläjärvi 1941.08.21″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Tämän artikkelin ensimmäisen osan julkaisemisen jälkeen olen saanut runsaasti kannustavaa palautetta sekä taustoittavaa tietoa. Siksi on syytä tarkentaa paria asiaa

Kokonaan ortodoksisista pitäjistä (kuten Salmi, Suistamo ja Suojärvi) sodissa kaatuneet miehet muodostavat noin kolme prosenttia väestöstä. Jo tällä perusteella laskien ortodoksisia sankarivainajia on yli 2000. Erityisesti talvisodassa kaatuneita oli keskimääräistä enemmän Raja-Karjalan pitäjistä.

Sodissa kaatuneista miehistä, lotista sekä sotavankeudessa kuolleista on koottu kattavat tiedostot. Näistä ja ortodoksisten seurakuntien väestökirjanpidosta, metrikoista, voi helposti koostaa kattavan selvityksen sotien aikana kuolleista ortodokseista.

Arkistot ovat avautuneet

Sotien aikaiset joukko-osastojen sotapäiväkirjat ovat suurimmalta osalta digitaalisessa muodossa ja tarkasteltavissa netissä. Joukossa on runsaasti sotilaspappien päiväkirjoja. Ortodoksisten pappien päiväkirjoista saa varsin hyvän käsityksen rintamaolosuhteista. Niissä on kerrottu ortodoksisten miesten määrät joukko-osastoissa, lueteltu ehtoolliseen osallistuneiden ja synnintunnustuksilla käyneiden määrät. Päiväkirjoissa on merkintöjä miesten mielialoista ja lyhyitä selostuksia hautauksista ja muista toimituksista.

Ortodoksisen sotilaspapin sotapäiväkirja. (Kuva/Photo: Arkistolaitos )

Ortodoksisen sotilaspapin sotapäiväkirja. Sotilaspatori palveli 14. Divisioonan Ryhmä Talvelassa (RT).
(Kuva/Photo: Arkistolaitos )

Arkistoissa on käytettävissä myös kaatuneiden kokoamispaikkojen, vankileirien ja siirtoleirien päiväkirjat ja muuta dokumentaatiota. Kun tähän lisätään vielä puolustusvoimien kuva-arkisto sotien ajoilta (SA-kuva) ja kirkollishallituksen sekä seurakuntien arkistot, on materiaalia runsaasti koottavaksi tutkimusta varten.

Merkintöjä ortodoksisen sotilaspapin sotapäiväkirjasta. (Kuva/Photo: Arkistolaitos )

Merkintöjä ortodoksisen sotilaspapin sotapäiväkirjasta.
(Kuva/Photo: Arkistolaitos )

Hyrsylän mutka jää miehittäjien käsiin

Marraskuussa 1939 oli Raja-Karjalasta raportoitu rajantakaisesta sotilaallisesta liikehdinnästä. Neuvostoliiton puolella oli rajan pintaan keskitetty joukkoja ja kalustoa. Armeijan johdossa oltiin tietoisia tilanteesta raporttien perusteella. Epäselväksi on jäänyt, oliko Suomen poliittinen johto tietoinen tilanteen vakavuudesta. Siviiliväestön evakuointiin ei kuitenkaan ryhdytty, ja esimerkiksi Salmista ja Suojärveltä poispyrkiviä siviilejä ohjattiin takaisin koteihinsa.

Hyrsylän mutka merkitty punaisella karttaan. (Kuva/Photo: Wikipedia )

Hyrsylän mutka merkitty punaisella karttaan.
(Kuva/Photo: Wikipedia )

Kun talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 klo 6.50 aamulla, neuvostojoukot vyöryivät Hyrsylään ja muihin Suojärven pitäjän kyliin. Kyläläisiä jäi neuvostojoukkojen vangiksi. Neuvostosotilaat majoittuivat kyläläisten taloissa. Tilanne kylissä säilyi melko rauhallisena aina helmikuuhun 1940 asti. Kylien siviiliasukkaat (noin 1700 henkeä) siirrettiin kuorma-autoilla kovassa pakkasessa siviilisotavankeina vanhan rajan toiselle puolelle perustettuihin keskitysleireihin Interposolkan/ Интерпосёлок kylään Petroskoin eteläpuolelle ja Kaimaojan/Gaimoja leirille Kontupohjan länsipuolelle. Siirtomatkan aikana kuorma-autojen lavoilla kuoli lapsia. Neuvostosanastossa leirejä kutsuttiin ”erikoisasutuskeskuksiksi”.

Ankea arki leirillä

Ari Burtsoff kertoo: ”Äitini isän puoleinen perhe ja koko lähisuku lapsista vanhuksiin oli tällä keskitysleirillä 11.2.1940 – 25.5.1940. Interposolkassa olot olivat rankat. Vuoroin valvottiin rottavahdissa, jotta rotat eivät purisi lapsia. Huonoa ruokaa annettiin aluksi vastikkeetta, mutta myöhemmin vastikkeeksi piti osallistua uittoon ja metsätöihin. Työ oli rankkaa, eikä suurella osalla ollut siihen sopivia varusteita. Osa joutui tekemään työtä jalkojen suojana pelkät niinsanotut jalkarätit. Suurenkin perheen äidit jättivät lapset leirille, jotta voivat työnteolla ansaita lapsille ruokaa. Ihmisiä kuoli nälkään ja tauteihin. Osa ihmisistä myös vain katosi leiriltä – heidän kohtalostaan ei ole tarkempaa tietoa. Kun tieto Suomeen pääsystä tuli, ihmisiä houkuteltiin jäämään, mutta harva jäi”.

"Suojärven suomalaisia asukkaita. Suojärvi-Aittojoki 1941.08.18" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Suojärven suomalaisia asukkaita.
Suojärvi-Aittojoki 1941.08.18″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Moskovan rauhan ehtojen mukaisesti Suomen ja Neuvostoliiton kesken toteutettiin vankienpalautus 25. toukokuuta 1940. Tällöin todettiin, että suomalaisista siviilisotavangeista oli kuollut neuvostoliittolaisilla leireillä 102 henkeä. Nämä siviiliuhrit on luetteloitu Nurmeksen Bomban talon yhteydessä olevan tsasounan edustalla olevaan muistomerkkiin. Nuorimmat menehtyneet olivat muutaman viikon ikäisiä ja vanhimmat yli 80-vuotiaita.

"Suojärven suomalaisia asukkaita. Suojärvi-Aittojoki 1941.08.18" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Suojärven suomalaisia asukkaita.
Suojärvi-Aittojoki 1941.08.18″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Neuvostoliittolaisilta leireiltä vapautetut siviilisotavangit siirrettiin Helsinkiin karanteenileirille Viikkiin ja osa sijoitettiin karanteeniin Kaisaniemen kansakouluun. Valtiollinen poliisi (VALPO) kuulusteli vankeja, ja asennoituminen oli Burtsoffin mukaan osin hyvinkin ennakkoluuloista. Suojärven lauluemo Ogoi Määränen kuoli Viikin karanteenileirillä 3. kesäkuuta 1940 82-vuotiaana.

Miksi evakuointiin ei ryhdytty?

Neuvostoliiton vankileireistä ei Suomessa juurikaan puhuttu, vaikka jatkosodan myötä suomalaiset joukot tekivät karmaisevia löytöjä erityisesti Itä-Karjalasta, jossa oman maan asukkaita oli tuhatmäärin pidetty keskitysleireihin suljettuna – erityisesti suomenkielisiä karjalaisia.

Ari Burtsoff haluaisi talvisodan osalta selvitettävän, miksi Raja-Karjalassa ei ryhdytty siviiliväestön evakuointeihin ilmiselvän sotilaallisen uhan alla.

”Kannaksellahan evakuointi suoritettiin! Kieltämättä mieleen hiipii myös ajatus, että olivatko rajakarjalaiset yksinkertaisesti vain helpommin uhrattavissa sen aikaisen Suomen johdon mielestä. Poikkesihan väki valtaväestöstä niin uskonnollisesti kuin etnisestikin. Raja-Karjalan väestö oli pääsääntöisesti ortodoksista ja karjalankielistä. Historiaa tuntemattomalle ajatus kuulostaa äkkiä lähes vainoharhaiselta, mutta kun otetaan huomioon aikaisemmat Suomen valtion toimet itärajalla ja karjalaisten keskuudessa, ei ajatus olekaan enää aivan mahdoton. Mitään todistetta tällaisesta en kuitenkaan itse ole nähnyt”, toteaa Burtsoff.

Itä-Karjalaan miehityshallinto

Jatkosodan (1941-1944) alettua suomalaiset joukot valtasivat pian takaisin talvisodassa hävityn Karjalan ja etenivät Neuvostoliiton alueelle Itä-Karjalaan. Valloitetulle alueelle perustettiin heinäkuussa 1941 miehityshallinto nimellä Itä-Karjalan sotilashallinto. Hallinnon keskusjohto toimi keväästä 1943 alkaen Petroskoissa (Äänislinna).

"Paraati: Itä-Karjalan lippu nousee salkoon. Aunus 1941.09.10" Itä-Karjalan miehitysalueella käytettiin Itä-Karjalan omaa lippua rinnan Suomen lipun kanssa. (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Paraati: Itä-Karjalan lippu nousee salkoon.
Aunus 1941.09.10″
Itä-Karjalan miehitysalueella käytettiin Itä-Karjalan omaa lippua rinnan Suomen lipun kanssa.
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Hallinnon pitkän tähtäimen alkutavoitteena oli luoda edellytykset sille, että Itä-Karjala jää pysyvästi Suomen haltuun Neuvostoliittoa vastaan käytävän sodan päätyttyä Saksan tuella. Alueella noudatettiin Suomen rikoslakia ja luotiin suomalainen koulujärjestelmä.

Alueen väestö luokiteltiin kansallisiin ja epäkansallisiin. Kansallisiin kuuluivat karjalaiset, vepsäläiset, inkeriläiset, suomalaiset, virolaiset, mordvalaiset ja muut suomensukuiset. Epäkansallisia olivat venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset, puolalaiset, tataarit, lättiläiset (latvialaiset), saksalaiset ja muut.

Itä-Karjalan lipun on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela heimoaatteen innoittamana. Lippua käytettiin Itä-Karjalassa heimosotien (1920–1922) ja jatkosodan (1941–1944) aikana. Lippu on pohjoismaisten lippujen mukainen ristilippu. Lippu otettiin ensimmäisen kerran käyttöön tapaamisessa 1920 itsenäisyysjulistuksen yhteydessä. Vihreä väri kuvastaa Karjalan metsiä, musta ja punainen ovat karjalaisten kansallisvärejä. Karjalan tasavallan lippu perustuu osin samoihin väreihin. Itä-Karjalan valtionlipussa oli vasemmassa yläkulmassa punainen alue, jossa oli valkoisia revontulia esittäviä kolmioita. Vaikka lippu ei 1990-luvulla päässyt Karjalan tasavallan viralliseksi lipuksi, sitä käytetään edelleen edustamaan itäkarjalaisia ja etenkin aunuksenkarjalaisia. Lipun pohjalta on myös suunniteltu sen väritykseen pohjautuva ja suomalaista isännänviiriperinnettä noudattava Itä-Karjalan viiri. Suunnittelija Ari Burtsoff ja toteuttaja Heidi Linna. (Kuva/Photo: Wikipedia)

Itä-Karjalan lipun on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela heimoaatteen innoittamana. Lippua käytettiin Itä-Karjalassa heimosotien (1920–1922) ja jatkosodan (1941–1944) aikana. Lippu on pohjoismaisten lippujen mukainen ristilippu. Lippu otettiin ensimmäisen kerran käyttöön tapaamisessa 1920 itsenäisyysjulistuksen yhteydessä. Vihreä väri kuvastaa Karjalan metsiä, musta ja punainen ovat karjalaisten kansallisvärejä. Karjalan tasavallan lippu perustuu osin samoihin väreihin. Itä-Karjalan valtionlipussa oli vasemmassa yläkulmassa punainen alue, jossa oli valkoisia revontulia esittäviä kolmioita.
Vaikka lippu ei 1990-luvulla päässyt Karjalan tasavallan viralliseksi lipuksi, sitä käytetään edelleen edustamaan itäkarjalaisia ja etenkin aunuksenkarjalaisia.
Lipun pohjalta on myös suunniteltu sen väritykseen pohjautuva ja suomalaista isännänviiriperinnettä noudattava Itä-Karjalan viiri. Suunnittelija Ari Burtsoff ja toteuttaja Heidi Linna.
(Kuva/Photo: Wikipedia)

Sotilashallinto perusti Itä-Karjalaan internointileirejä, joihin siirrettiin ”epäkansallista”, syntyperältään ei-suomensukuista väestöä. Jatkosodan alkaessa Suomi aloitti hyökkäyksen edeten Laatokan pohjois- ja itäpuolitse Itä-Karjalaan. Suomalaisten joukkojen edetessä alueen väestö jaoteltiin kansallisuuden perusteella. Ylipäällikkö oli ennen Itä-Karjalan sotilashallinnon perustamista 8. heinäkuuta 1941 antanut käskyn, joka määräsi vallatun alueen väestön käsittelystä. Sissisodan estämiseksi epäkansallinen väestö oli vangittava ja toimitettava internointileireihin. Epäkansalliseen väestöön ei pitänyt lukea suomalaisista tai karjalaisista vanhemmista polveutuvia asukkaita, jotka halusivat liittyä kansalliseen väestöön.

"Aunuksenlinnan ensimmäisen heimosoturin Vasili Abramoffin sankarihautaus Aunuksenlinnassa. Vastavihittyyn maahan (Mikkulan Kr.kat kirkon viereen) lasketaan sankarivainaja Vasili Abramoffin valkea arkku. Aunuksenlinna 1943.09.05" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Aunuksenlinnan ensimmäisen heimosoturin Vasili Abramoffin sankarihautaus Aunuksenlinnassa. Vastavihittyyn maahan (Mikkulan Kr.kat kirkon viereen) lasketaan sankarivainaja Vasili Abramoffin valkea arkku.
Aunuksenlinna 1943.09.05″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Keskitysleirit – siirtoleirit

Vuonna 1943 Itä-Karjalan leirejä alettiin ”keskitysleirin” sijaan nimittää ”siirtoleireiksi”. Pyrkimyksenä oli se, ettei näitä leirejä rinnastettaisi Saksassa oleviin tuhoamisleireihin.

"Jumalanpalvelus vangeille. Rautjärvi 1941.09.15" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Jumalanpalvelus vangeille.
Rautjärvi 1941.09.15″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Suomalaisista siirtoleireistä on Suomessa tehty useita perusteellisia tutkimuksia. Näissä tutkimuksissa on selostettu leirien oloja ja toimintaperiaatteita. Esimerkiksi Osmo Hyytiä osoittaa tutkimuksessaan (2008), että Itä-Karjalan venäläinen väestö siirrettiin syksyllä 1941 internointileireille ylipäällikkö Mannerheimin käskystä.

"Siirtoleiriläiset matkalla kirkkoon vieden haudoille uudet ristit. Äänislinna 1944.05.15" Siirtoleiriläiset olivat siis tehneet ristit sukulaistensa haudoille korvaamaan punatähtiset neuvostotyyliset hautamuistomerkit. (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Siirtoleiriläiset matkalla kirkkoon vieden haudoille uudet ristit.
Äänislinna 1944.05.15″
Siirtoleiriläiset olivat siis tehneet ristit sukulaistensa haudoille korvaamaan punatähtiset neuvostotyyliset hautamuistomerkit.
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Leireillä järjestettiin kulttuuriohjelmaa ja säännöllisesti myös jumalanpalveluksia. Ainakin osassa leirejä oli siviilisotavangeilla käytössään ortodoksinen kappeli. Tarkkaa kuvaa kirkollisesta toiminnasta ei ole. Kiintoisaa olisikin tietää kuinka kiinteästi Suomen ortodoksinen kirkko oli mukana hengellisen toiminnan järjestämisessä.

"Siirtoleiriläisten kirkko Pyhäniemessä. Pyhäniemi 1944.03.15" (Kuva/photo: SA-kuva)

”Siirtoleiriläisten kirkko Pyhäniemessä.
Pyhäniemi 1944.03.15″
(Kuva/photo: SA-kuva)

Itä-Karjala –  Suomen uusi maakunta

Osmo Hyytiän tutkimuksessa ”Helmi Suomen maakuntien joukossa” kuvataan seikkaperäisesti Itä-Karjalassa toimineen miehityshallinnon uskoa siihen, että Itä-Karjalaa rakennettiin Suomen uutena maakuntana. Itä-Karjalan sotilashallinto ponnekkaasti toteutti alueen suomalaistamista.

Taloudellisesti Itä-Karjala merkitsi Suomelle ensisijaisesti vihreän kullan maata. Maaomaisuuden jako yksityisomistukseen oli suomalaisille olennaista, paitsi taloudellisessa mielessä viljelyalan kasvattamiseksi ja tuotannon tehostamiseksi, myös ideologisesti. Hyytiän mukaan parhaiten valtion intressejä kuvaa kuitenkin se, että metsistä kaavailtiin 40 prosenttia siirtyvän Suomen valtiolle.

"Juho Ignatief korjaa ohraa. Tsalkki-Suojärvi 1941.09.12" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Juho Ignatief korjaa ohraa.
Tsalkki-Suojärvi 1941.09.12″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Taloudellisen toiminnan ideologisista motiiveista kertoo jotakin se, että miehitysajan oloissa täysin kannattamatonta pankkitoimintaa alettiin välittömästi juurruttaa Itä-Karjalaan. Suomalaiskansallisen kieli- ja nimipolitiikan, koulutuksen ja muun henkisen propagandan ohella markkinatalouden opettaminen karjalaisväestölle oli olennainen osa Itä-Karjalan suomalaistamisessa.

"Selkin kylässä avatusta suomalaisesta koulusta: Kolja tutustuu Itä-Karjalan karttaan. Selki 1941.12.05" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Selkin kylässä avatusta suomalaisesta koulusta: Kolja tutustuu Itä-Karjalan karttaan.
Selki 1941.12.05″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Suomalaismiehittäjien toimia voi myös luonnehtia onnistuneiksi siinä mielessä, että varsin lyhyessä ajassa onnistuttiin konkreettisesti rakentamaan ajan oloihin suhteutettuna toimiva hallintojärjestelmä. Vuoden 1942 ankaran elintarvikepulan jälkeen myös Aunuksen oma tuotanto elpyi nopeasti, mutta elintarvikkeita tuotiin kuitenkin miehitysajan loppuun saakka Kanta-Suomesta.

Suomalaistaminen tavoitteena

Lukuisten avustustoimien tarkoituksena oli Aunukseen ja Vienaan jääneen väestön mielien voittaminen suomalaisten puolelle, mutta mukana oli myös aitoa heimoinnostusta. Suomalaisella kansakoululla oli lasten suomalaistamisessa tärkeä rooli ja siihen panostettiin paljon.

"Kirkkoväkeä matkalla ensimmäiseen jumalanpalvelukseen, entiseen klubitaloon, josta nyttemmin on tehty kirkko. Vieljärvi 1941.08.24" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Kirkkoväkeä matkalla ensimmäiseen jumalanpalvelukseen, entiseen klubitaloon, josta nyttemmin on tehty kirkko.
Vieljärvi 1941.08.24″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Evankelis-luterilainen kirkko oli vahvasti mukana tukemassa Itä-Karjalan suomalaistamista. Luterilaisia kirkkoja tehtiin kyliin entisistä elokuvateattereista tai kolhoosin klubirakennuksista. Itä-Karjalan kylissä olevat ortodoksiset kirkot ja tsasounat olivat yleensä lohduttomassa kunnossa. Sotilaspappina Itä-Karjalassa toiminut Yrjö Olmari (sittemmin arkkipiispa Paavali) esitti valtiojohdolle Itä-Karjalan alueen nimeämistä Suomen ortodoksisen kirkon toiminta-alueeksi. Oliko esitys Olmarin omaa toimintaa vai oliko sillä esimerkiksi arkkipiispa Hermanin siunaus? Myöskään ei ole tietoa siitä, tekikö ortodoksisen kirkon kirkollishallitus suunnitelmia seurakuntatoiminnan rakentamisesta miehitettyyn Itä-Karjalaan.

"Pappi. Aunus 1941.09.13" (Kuva/photo:SA-kuva )

”Pappi.
Aunus 1941.09.13″
(Kuva/photo:SA-kuva )

Kirkollista jälleenrakentamista

Luterilaisessa kirkossa Karjalan jälleenrakentamista ja Itä-Karjalassa kirkon toimintaa koordinoi Kuopion hiippakunta. Niko Salminen on pro gradu -tutkimuksessaan perehtynyt Kuopion tuomiokapitulin toimintaan jatkosodan aikana. Tuomiokapitulin pöytäkirjoista käy ilmi, että ”Tuomiokapituli myönsi ortodoksisen kirkon ´oikeuden´ toimia valloitetun alueen pääkirkkokuntana, mitä eivät esimerkiksi kaikki sotilaspapit tunnustaneet. Jotkut luterilaiset sotilaspapit perustelivat luterilaisen kirkon ensisijaisuutta alueella käytännöllisiin, kansan yhtenäisyyttä ja ortodoksisen kirkon vähäisiä toimintamahdollisuuksia korostaviin syihin nojaten”.

"Laatokan-Karjalan luterilaiset ja kreikkalaiskatoliset papit yhteisessä neuvonpidossa Jaakkiman kristillisellä kansanopistolla. Tilaisuuden oli järjestänyt Kreikkalaisten Aseveljien Liitto yhdessä Päämajan sotahallinto osaston kanssa. Vastaavanlaista yhteistä neuvonpitoa ei tiedetä aikaisemmin koskaan olleen. Jaakkima 1944.02.22" Suomalaista ekumenia historiaa! Olisi kiintoisaa tietää mitä ja mista kokoontumisessa keskusteltiin . (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Laatokan-Karjalan luterilaiset ja kreikkalaiskatoliset papit yhteisessä neuvonpidossa Jaakkiman kristillisellä kansanopistolla. Tilaisuuden oli järjestänyt Kreikkalaisten Aseveljien Liitto yhdessä Päämajan sotahallinto osaston kanssa. Vastaavanlaista yhteistä neuvonpitoa ei tiedetä aikaisemmin koskaan olleen.
Jaakkima 1944.02.22″
Suomalaista ekumenian historiaa! Olisi kiintoisaa tietää mitä ja mista kokoontumisessa keskusteltiin .
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Maaliskuun 16. päivänä 1942 tuomiokapitulissa käytiin neuvotteluja kenttäpiispan ja Itä-Karjalan sotilashallintopiirin edustajan, luutnantti Jussi Kuoppalan, piispa Sormusen ja sihteeri Saloheimon kesken. Neuvottelujen syynä oli Itä-Karjalassa eri uskontokuntien toiminnasta noussut hämmennys. Neuvotteluissa saavutettiin yksimielisyys siitä, että silloisessa tilanteessa vain luterilaisen ja ortodoksisen kirkkokunnan olisi syytä toimia alueella.

Kaikki uskonnollinen työ tehtiin toistaiseksi sotilashallinnon alaisuudessa hallinnollisista ja taloudellisista syistä, ja kasteet liittivät yleiseen kristinuskoon. Tunnustuskunnan valinta tulisi tapahtumaan myöhemmin henkilön omasta tahdosta. Sormusen mielestä tilanne tulisi ratkaista lopullisesti vasta sodan päätyttyä. Neuvottelut käytiin kaikin puolin hyvässä hengessä. Sormunen oli jo aiemmin painottanut sitä, että molempien kirkkojen tulisi toimia alueella yhdessä. Hän vastusti innokkaimpien heimopappien luterilaistamispyrkimyksiä.

"Vepsäläinen pappi perheineen. Bolshevikkikomennon aikana hän työskenteli kivilouhimossa. Ruoppoja 1941.01.05" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Vepsäläinen pappi perheineen. Bolshevikkikomennon aikana hän työskenteli kivilouhimossa.
Ruoppoja 1941.01.05″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Samalla tosin tuomiokapituli oli puolustanut luterilaisen kirkon toiminnan oikeutusta alueella virkamiesten ja alueen väestön tarpeilla. Tuomiokapituli ei nähnyt ortodoksisen kirkon kykenevän hoitamaan aluetta täysin omin voimin. Tältä pohjalta tuomiokapitulin kanta asiassa näyttää ymmärrettävältä. Tuomiokapitulilla ei tosin ollut asiassa päätösvaltaa, vaan se toimi vain neuvonantajana sotilashallintoesikunnan kirkollisasiainosastolle.

Kuopion tuomiokapitulissa heräsi huhtikuussa 1942 huoli siitä, oliko laillista sijoittaa ortodoksisia sotaorpoja toiseen kirkkokuntaan kuuluvien henkilöiden luo.

"Nurmoilan pommituksessa 1.5.1942 kuoli 2 naapuritalojen pikkutyttöä, toinen 9v Dunja, toinen 11 v Anni. Heidät haudattiin samana päivänä 3.5. Nurmoilan kalmistoon: Dunja makaa paareillaan kotonaan. Ikonin edessä palaa kynttilä, ikonin alla olevalla nurkkapöydällä ovat Dunjan lelut. Ruumiin vieressä ovat äiti ja perheen 8:sta lapsesta ainoa elossa oleva tytär. Nurmoila 1942.05.03" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Nurmoilan pommituksessa 1.5.1942 kuoli 2 naapuritalojen pikkutyttöä, toinen 9v Dunja, toinen 11 v Anni. Heidät haudattiin samana päivänä 3.5. Nurmoilan kalmistoon: Dunja makaa paareillaan kotonaan. Ikonin edessä palaa kynttilä, ikonin alla olevalla nurkkapöydällä ovat Dunjan lelut. Ruumiin vieressä ovat äiti ja perheen 8:sta lapsesta ainoa elossa oleva tytär.
Nurmoila 1942.05.03″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Väestö puun ja kuoren välissä

Eri lähteissä todetaan, että suomalaisten aatteellisella valistustyöllä ei juurikaan ollut pysyvää vaikutusta Itä-Karjalassa. Kirkollisella työllä sitä vastoin katsottiin saavutetun näkyviä tuloksia: jumalanpalveluksissa kävi kasvavassa määrin asukkaita ja seurakunnallinen elämä oli virinnyt. Kylien pyhäkköjen kunnostuksiin saatiin hyvin talkoolaisia mukaan. Pirttien kätköistä oli tuotu esiin ortodoksisista kirkoista piiloon vietyjä ikoneita ja sakraaliesineistöä. Maasta oli kaivettu ylös jopa kirkonkelloja.

"Vepsäläinen pappi perheineen. Bolshevikkikomennon aikana hän työskenteli kivilouhimossa. Ruoppoja 1941.01.05" (Kuva/Photo: SA-kuva)

Kirkon vanhin pyhiinkuvien edessä, jotka ovat tuotu tänne kätköpaikoistaan nyt kun Jumalansanan käyttö taas on vapaa. Latva 1942.03.07 (Kuva/photo: SA-kuva)

Tärkeä tekijä väestön varautuneessa suhtautumisessa miehittäjään katsottiin olevan epävarmuus sodan lopputuloksesta. Miehittäjän kanssa veljeilyä ei katsottaisi hyvällä, mikäli puna-armeija valtaisi takaisin menettämänsä alueet. Suomalaisajan jälkeen monet miehityshallinnossa työskennelleet itäkarjalaiset joutuivatkin kärsimään yhteistyöstään suomalaisten kanssa. Vapaa venäläisväestö oli ymmärrettävästi suomalaisvastaista.

"Juhannuspäivänä on myöskin surujuhla vepsäläiskylässä, bolsevikkivallan aikana kuolleet on täytynyt haudata siunaamattomina. Nyt on pappi saapunut kylään ja siunaus voidaan suorittaa. Soutjärvi, Metsäntaka 1943.06.24" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Juhannuspäivänä on myöskin surujuhla vepsäläiskylässä, bolsevikkivallan aikana kuolleet on täytynyt haudata siunaamattomina. Nyt on pappi saapunut kylään ja siunaus voidaan suorittaa.
Soutjärvi, Metsäntaka 1943.06.24″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Suopeinta suomalaisiin suhtautuminen oli valtakunnan rajan läheisissä pitäjissä, joilla oli vanhastaan ollut paljon yhteyksiä Suomeen. Itä-Karjalassa väestö joutui tasapainoilemaan heimovelimiehittäjien sinänsä karjalaisten yhteiskunnallista statusta kohottavien toimien sekä puna-armeijassa sotivien omaistensa välillä.

"Karjalainen Ondrio Maria Pedrovna, 85-vuotias, kehrää värttinällä. Ei suostunut lähtemään ryssien mukana vaan piilottautui. Veskelys 1941.09.10" (Kuva/Photo:SA-kuva)

”Karjalainen Ondrio Maria Pedrovna, 85-vuotias, kehrää värttinällä. Ei suostunut lähtemään ryssien mukana vaan piilottautui.
Veskelys 1941.09.10″
(Kuva/Photo:SA-kuva)

Sotilaspappien päiväkirjoissa tuodaan esiin itäkarjalaisten huoli omien sukulaisten kohtalosta puna-armeijassa, jos he näkyvästi osallistuisivat suomalaisten miehittäjien toimintaan tai kirkolliseen työhön. Jotkut olivat suoraan kysyneetkin, voisivatko puna-armeijassa taistelleet itäkarjalaiset palata sodan jälkeen Suomeen kuuluvaan Itä-Karjalaan.

"Valamon luostarin Kirkastuskirkon tornissa ilmanvalvonta vartiomies antaa hälytyksen viholliskoneista. Valamo 1942.07.06" (kuva/Photo: SA-kuva)

”Valamon luostarin Kirkastuskirkon tornissa ilmanvalvonta vartiomies antaa hälytyksen viholliskoneista.
Valamo 1942.07.06″
(kuva/Photo: SA-kuva)

 

Oheista linkkiä napsauttamalla voit katsoa puolustusvoimien uutiskatsauksen

Puolustusvoimat tekivät sotien aikana kymmeniä uutiskatsauksia, jotka ovat nyt upeasti dokumentoitua kulttuurihistoriaa. Tässä katsauksessa Itä-Karjalaa, runonlauljista, koltista ja Aunuksesta:

Puolustusvoimien katsaus 1941

Valamon luostarin kohtalo

Talvisodan alkaessa Valamon luostarisaarille oli sijoitettu suomalaisia sotilaita, ilmatorjunta- ja rannikkotykistön pattereita ja muuta sotakalustoa. Luostariin kohdistui ilmahyökkäyksiä ja pommituksia 6. tammikuuta 1940 alkaen.

Monet Valamon pappismunkeista komennettiin toimimaan sotilaspappeina. Talvi- ja jatkosodissa näissä tehtävissä olivat muun muassa pappismunkkit Markus (Schavikin), Pietari, Paavali (Yrjö Olmari) ja Savva. Isä Mefodi palveli kersantin arvolla kaatuneiden evakuointikeskuksessa. Useita munkkeja oli sotilasvirkailijoina erityisesti venäjän kielen taitoa vaativissa tehtävissä.

"Valamon munkki Schavikin suomalaisena sotilaana. Kehoittaa vihollista antautumaan. Ilomantsi, Tolvajärvi 1941.08.06". Isä Markus toimi myös sotilaspappina, (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Valamon munkki Schavikin suomalaisena sotilaana. Kehoittaa vihollista antautumaan.
Ilomantsi, Tolvajärvi 1941.08.06″.
Isä Markus toimi myös sotilaspappina,
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Useat luostarin rakennukset tuhoutuivat pommituksissa. Pääkirkko säilyi kuitenkin ehjänä. Vain pääkirkkoa ympäröivään rakennuskokonaisuuteen liittyvä sairaalasiipi kirkkoineen tuhoutui palopommien sytyttämässä tulipalossa. Tuhoisimmat pommitukset tapahtuivat 2.2. ja 4.2.1940. Jälkimmäisen päivän iltana luostari oli yhtenä suurena tulimerenä, ja luostarin arvokkaan 29 000 nidettä käsittäneen kirjaston arveltiin tuhoutuneen.

"Luostarin yläkirkon Juhannusjumalanpalveluksesta, joka oli ensimmäinen luterilainen jumalanpalvelus Valamon kirkossa. Kesäkuu 1942. Valamo 1942.06.24" (Kuva/photo:SA-kuva)

”Luostarin yläkirkon Juhannusjumalanpalveluksesta, joka oli ensimmäinen luterilainen jumalanpalvelus Valamon kirkossa. Kesäkuu 1942.
Valamo 1942.06.24″
(Kuva/photo:SA-kuva)

Tulipalojen laannuttua todettiin kuitenkin, että kirjasto oli säilynyt vahingoittumattomana. Tuolloin kerrottiin, että igumeni Damaskin oli suunnitellut kirjaston palonkestäväksi. Mutta osansa säilymisessä on varmasti ollut rukouksilla ja Jumalan varjeluksella.

"Munkit Non ja Irakl korjaamassa luostarin kirkon tornin kaidetta. Valamo 1942.09.20" (Kuva/photo: SA-kuva)

”Munkit Non ja Irakl korjaamassa luostarin kirkon tornin kaidetta.
Valamo 1942.09.20″
(Kuva/photo: SA-kuva)

Evakuointeihin ryhdyttiin 10. 12. 1939 alkaen. Ensimmäisenä evakuoitiin luostarin poikakodin asukkaat sekä luostarin noviisit, jotka sijoitettiin Vanha-Sysmän kouluun Outokumpuun. 20.12. ryhdyttiin evakuoimaan luostarin veljestöstä sairaat veljet sekä ne, jotka eivät olleet Suomen kansalaisia.

Tuhoisimpien, 4.2.1940 tapahtuneiden pommitusten jälkeen pääosa munkeista lähti igumeni Haritonin johdolla evakkotaipaleelle.

Tähän päättyi säännöllinen luostaritoiminta Valamossa noin 50 vuodeksi.

"Läntinen portti ja Kirkastuskirkon torni. Valamo 1942.06.10" (Kuva/photo: SA-kuva)

”Läntinen portti ja Kirkastuskirkon torni.
Valamo 1942.06.10″
(Kuva/photo: SA-kuva)

Viimeisten asukkaiden mukana evakuoitiin nopeimmin mukaan saatu omaisuus sekä mm. luostarin karja. Karjasta suurin osa ei kestänyt väistämättömän kovaa talutusmatkaa yli Laatokan jäiden, vaan kuoli matkalle.

Kaikkein arvokkain irtaimisto kuljetettiin pois jo joulukuussa 1939. Moskovan rauhansopimuksen astuttua voimaan 13.3.1940 jäi luostarin evakuoimiseen aikaa vain muutama päivä. Evakuointi tapahtui kuorma-autoilla Laatokan jäätä myöten, kun ensin oli kuljetettu pois saarella ollut sotilaskalusto.

Pääluostarin alakirkon ikonit saatiin evakuoitua, yläkirkosta saatiin mukaan huomattavimmat ikonit ja irtain jumalanpalvelusvälineistö kokonaisuudessaan. Kirjastokin onnistuttiin pelastamaan sullomalla kirjat tyhjiin perunasäkkeihin, joita sattumoisin oli riittävästi. Sotilaat antoivat auliisti kuljetusapua mantereelle, jossa evakuoitu tavara lastattiin juniin.

Martti Issakainen kertoo kirjassa Heinävedeltä sotatielle 1939-1945 evakuointiin liittyvästä tapahtumasta: ” Yhtä huonosti kävi valamolaisten suurelle kirkkoviinilastille, jonka evakuointi oli annettu munkki Simforianin hoidettavaksi. Mantereen puolella sotilaat huomasivat viinilastin ja käyttivät oman käden oikeutta, lopulta lasti hävisi jonnekin Mikkelin suuntaan ja jouduttiin selvityksissä kirjaamaan `valtiolle menetetyksi`”.

Sotatoimien loppuminen 13.3. 1940 helpotti kuljetuksia aivan oleellisella tavalla.

"Ryssien rikkoma pyhän Andreaksen kello. Ensin sahaamalla ja sitten kiilaamalla on siitä lohkaistu ja poisviety kaksi suurta palaa.(Valamon luostari). Valamo 1942.05.24". Tällä kellolla soitettiin luostarin kuoleman merkiksi 12 lyöntiä. (Kuva/photo:SA-kuva)

”Ryssien rikkoma pyhän Andreaksen kello. Ensin sahaamalla ja sitten kiilaamalla on siitä lohkaistu ja poisviety kaksi suurta palaa.(Valamon luostari).
Valamo 1942.05.24″.
Tällä kellolla soitettiin luostarin kuoleman merkiksi 12 lyöntiä.
(Kuva/photo:SA-kuva)

Viimeisenä toimena 19. 3. 1940, kun määräaika Valamosta poistumiseen meni umpeen, isä Simforian kiipesi pääkirkon kellotorniin ja soitti kuusitoista tonnia painavalla kellolla kaksitoista kertaa. Lyöntien määrä oli säädetty. Simforian oli selittänyt: ”Kun munkki kuolee, kajahtaa suurin kello kerran. Igumenin kuollessa tiedotetaan se kolmella kumahduksella. Mutta kun luostari kuolee, vaati se kaksitoista lyöntiä”.

"Ryssien rikkoma pyhän Andreaksen kello. Ensin sahaamalla ja sitten kiilaamalla on siitä lohkaistu ja poisviety kaksi suurta palaa.(Valamon luostari). Valamo 1942.05.24". (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Valamon Juhannusjumalanpalveluksesta. Munkki Sergei seurasi sitä ja poistuu nyt kirkosta. Kesäkuu 1942. Valamo 1942.06.24” (Kuva/Photo: SA-kuva)

Jatkosodan aikana Valamon saarelle meni muutama munkki tekemään korjaustöitä ja valvomaan rakennuksia. Toiveita luostaritoiminnan uudelleen aloittamiseksi ei kuitenkaan herätelty. Asiaa päätettiin tarkastella uudelleen vasta sodan päättymisen jälkeen. Luostarisaaristoon oli jatkosodan aikana sijoitettuna sotilaskalustoa ja sotilasosasto. Luostarissa järjestettiin jatkosodan aikana vain armeijan tilaisuuksia.

"Uusi Valamo. Kolmen luostarin edustajia tapaa toisensa Karvion kanavalla: Lintulan luostarin nunna Johanna, Konevitsan igumeni Mavriki, Lintulan igumenia Arsonia ja pappismunkki Pietari Valamosta. Heinävesi 1942.10.01". Tapaaminen on varsin kiinnostava; tarkemmin ei käy ilmi, että oltiinko joitakin henkilöitä vastassa laivan saapuessa Karvion kanavalle. Armeijan tiedotuskomppanian kuvaaja on ollut mukana ja samana päivänä vieraillut Uudessa Valamossa kuvaamassa. Henkilöiden takana näkyvän mäen päällä on nykyisin Karvion Nesteen huoltoasema. (KUva/photo: SA-kuva)

”Uusi Valamo. Kolmen luostarin edustajia tapaa toisensa Karvion kanavalla: Lintulan luostarin nunna Johanna, Konevitsan igumeni Mavriki, Lintulan igumenia Arsonia ja pappismunkki Pietari Valamosta.
Heinävesi 1942.10.01″. Tapaaminen on varsin kiinnostava; tarkemmin ei käy ilmi, että oltiinko joitakin henkilöitä vastassa laivan saapuessa Karvion kanavalle. Armeijan tiedotuskomppanian kuvaaja on ollut mukana ja samana päivänä vieraillut Uudessa Valamossa kuvaamassa. Henkilöiden takana näkyvän mäen päällä on nykyisin Karvion Nesteen huoltoasema.
(KUva/photo: SA-kuva)

Munkit poistuivat saarelta Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikaan 20.6.1944. He evakuoivat luostarin omaisuutta vielä jonkin verran, muun muassa kirkonkelloja ja ikoneita. Valamon saarella olleet sotilaat poistuivat saarelta rauhan jo astuttua voimaan 20.9.1944.

"Uusi Valamo. Parhaassa iässä olevia luostarin jäseniä on rintamalla noin 30. Mutta onpa luostarissa muutamia nuoriakin noviiseja. Heinävesi 1942.10.01". Kuvassa vasemmalla Mikko Oserskij (luostarin kanslistin Aleksi Oserskijn poika) ja oikealla Arvi Karpov. (Kuva/Photo:SA-kuva)

”Uusi Valamo. Parhaassa iässä olevia luostarin jäseniä on rintamalla noin 30. Mutta onpa luostarissa muutamia nuoriakin noviiseja.
Heinävesi 1942.10.01″.
Kuvassa vasemmalla Mikko Oserskij (luostarin kanslistin Aleksi Oserskijn poika) ja oikealla Arvi Karpov.
(Kuva/Photo:SA-kuva)

Valamon luostari jatkaa toimintaansa Heinävedellä Papinniemessä.

"Syvärin luostari. Vanha osa. Troitsan kontu 1941.09.08" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Syvärin luostari. Vanha osa.
Troitsan kontu 1941.09.08″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Aleksanteri Syväriläisen luostari

Luostari sijaitsee kahdenkymmenen neljän kilometrin päässä Lotinapellon kaupungista Leningradin alueella. Aleksanteri Syväriläisen luostarin perustaminen tapahtui vuonna 1506, ja sen historia ulottuu Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen vuonna 1494 Roshtshinskoje-järven rantaan, Aunukseen johtavan tien varteen perustamaan erakkolaan.

500-vuotisen olemassaolonsa aikana luostari on saanut kokea monta onnettomuutta, joista pahin lienee ollut vuonna 1917 tapahtunut vallankumouksen ja ateismin aiheuttama hävitys.

Suomalaiset valtasivat luostarialueen jatkosodassa. Luostarin rakennuksissa toimi sodan aikana sotilassairaala ja erilaisia armeijan tukitoimintoja.

"Kenttäpiispa ja sotilaspastorit luostarissa. Syväri 1941.10.20" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Kenttäpiispa ja sotilaspastorit luostarissa.
Syväri 1941.10.20″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Neuvostoaikana luostarin rakennuksissa toimi mielisairaala. Nykyään luostari on palautettu Venäjän ortodoksiselle kirkolle. Sen virallinen luovutus Aleksanteri Syväriläisen luostarin munkkiveljestölle tapahtui 19. 8.1997. Luostarissa on Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen pyhäinjäännökset. Ne palautettiin luostariin Pietarista vuonna 1998.

"Konevitsan luostari ulkoa. Konevitsa 1941.09.27" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Konevitsan luostari ulkoa.
Konevitsa 1941.09.27″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Konevitsan Jumalansynnyttäjän syntymän luostari

Pyhittäjä Arseni Konevitsalainen perusti Laatokalle Konevitsan saarelle munkkiluostarin perimätiedon mukaan 1393. Hän oli syntyjään Novgorodista ja oli Valamon luostarin munkki. Pyhittäjä Arseni vietti joitakin vuosia Athos-vuorten luostareissa.

Lähtiessään Athokselta hän sai luostarin johtajalta, igumenilta, lahjaksi ikonin, joka nykyään tunnetaan Konevitsalaisena Jumalanäidin ikonina. Igumeni ennusti Arsenin perustavan luostarin Pohjolaan. Oleskeltuaan jonkin aikaa Valamossa Arseni jatkoi matkaansa löytääkseen uudelle luostarille sopivan paikan. Kertomusten mukaan Arseni purjehti luostaria etsiessään Laatokalla, jossa hän joutui myrskyn kouriin, ja hänen veneensä ajautui Konon (Konevitsan) saarelle. Arseni rantautui saarelle ja pystytti puisen ristin kummulle, joka nykyään tunnetaan Pyhänä Vuorena.

Sota katkaisi luostarin toiminnan vuonna 1939. Kaikki munkit, siviilihenkilöt ja arvokkain omaisuus evakuoitiin saarelta. Talvisodassa luostarin rakennukset säilyivät hyvin pommituksilta.

Jatkosodassa Karjalan takaisin valtauksen yhteydessä osa munkeista palasi saarelle lokakuussa 1941 inventoimaan neuvostoliittolaisten tekemiä vaurioita ja tuhoja. Seuraavan kevään ja kesän munkit saivat elää saarella melko rauhassa, mutta syksyllä 1942 alkoivat taas pommitukset ja munkit joutuivat lähtemään vielä kerran sotaa pakoon. Tällä kertaa pako jäi pysyvästi.

"Konevitsan luostarin munkkeja. Konevitsa 1942.02.14" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Konevitsan luostarin munkkeja.
Konevitsa 1942.02.14″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Veljestö muutti Suomeen, ensin Kannonkoskelle Terelän koululle, jossa he asuivat yli kolme kuukautta. Sodan loputtua pysyvämpi asuinpaikka löytyi Keiteleen kunnasta Hamulan kylästä. ”Sinne Keiteleen Hiekkaan”, kuten sitä myös kutsuttiin, perustettiin Saastamoinen Oy:ltä ostetulle tilalle jälleen kerran Konevitsan luostari. Erillistä kirkkoa ei rakennettu.

Monien muutosten ja vaikeuksien jälkeen jäljellä oleva veljestö ja luostarin toiminta päätettiin siirtää vuonna 1966 muutama vuosi aikaisemmin Heinävedelle perustettuun Uuden Valamon luostariin. Muuttamassa oli enää yhdeksän veljestön jäsentä. Entisestä Hiekan luostarista on jäljellä nykyään vain metsittynyt hautausmaa.

Lintulan luostari

Lintulan nunnaluostari perustettiin lahjoitusvaroin Karjalan kannakselle Kivennavan Lintulan kylään 1895 Pyhän Kolminaisuuden naisyhteisönä, josta muodostui myöhemmin luostari. Luostarin alkutaival oli hankala luterilaisessa ympäristössä ja Ruotsin vallan aikaisen lainsäädännön vuoksi.

1939 alkanut talvisota katkaisi luostarin toiminnan. Sodan jaloista lähti 47 nunnaa evakkotaipaleelle. Koko luostarin omaisuudesta pelastui nunnien mukaan vain muutamia esineitä ja nunna Ninan viime hetkellä mukaansa ottama Jerusalemin Jumalanäidin ikoni, joka on yksi Suomen ortodoksisen kirkon hengellisiä aarteita.

"Luostarin päärakennus joka on ainoa joka oli säilynyt ehjänä ulkohuonerakennuksia lukuunottamatta. Lintula 1941.08.30" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Luostarin päärakennus joka on ainoa joka oli säilynyt ehjänä ulkohuonerakennuksia lukuunottamatta.
Lintula 1941.08.30″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Luostarin evakuointia ei juurikaan avustettu, ja nunnat joutuivat kulkemaan jalan Terijoen rautatieasemalle ja sieltä junalla Joroisiin, Maaveden kylään.  Sieltä sisaristo siirrettiin Juvan Maivalaan, sitten Judinsalon saareen ja lopulta keväällä 1940 Hämeeseen Kuhmalahdelle, jossa sisaret asuivat Ala-Hinkkalan talossa kuusi vuotta.

"Luostarin lahjoittajan ja perustajan hauta kirkon raunioissa. Tämän päällä on ollut komea ja kaunis kappeli. Lintula 1941.08.30" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Luostarin lahjoittajan ja perustajan hauta kirkon raunioissa. Tämän päällä on ollut komea ja kaunis kappeli.
Lintula 1941.08.30″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Jo talvisodan alkuvaiheessa suuri osa luostarin rakennuksista tuhoutui Kivennavalla, ja jatkosodassa paikalle saapuneet suomalaiset joukot totesivat, ettei edellytyksiä toiminnan jatkamiseksi Lintulassa ollut: hävitys oli täydellinen.

Monien vaiheiden jälkeen sisaristo hankki vuonna 1945 Heinäveden Koskijärven kylästä tilan ja muutti uuteen kotiinsa Palokkiin tammikuussa 1946.

Petsamo ja koltansaamelaiset sodan jaloissa

Talvisodassa neuvostojoukot hyökkäsivät 30.11.1939 aamutuimaan Vaitolahden suunnassa. Asukkaat pyrkivät pakoon alueelle työntyvää puna-armeijaa. Suomen armeija yritti hoitaa asukkaiden evakuointia, mutta ankaran myrskyn ja vihollisen voimakkaan tulituksen vuoksi se epäonnistui. Neuvostojoukot valtasivat Kalastajasaarennon ja sen nelisen sataa asukasta jäi miehitysvallan alle.

Myös Petsamossa asukkaat jäivät sodan jalkoihin. Tilanne Petsamossa oli kaaosmainen: asukkaat pyrkivät pimeässä kaamoksessa ja kolmenkymmenen asteen pakkasessa turvaan ilman järjestettyä evakuointia. Osa pyrki turvaan Norjan puolelle ja osa etelämmäksi Lappiin. Osalle kyettiin järjestämään kuorma-autokuljetus viiden sadan kilometrin päähän Rovaniemelle.

"Poromiehet (koltat) Pekka ja Olli Semenoff. Kukkesjaur (Petsamo) 1942.04.13" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Poromiehet (koltat) Pekka ja Olli Semenoff.
Kukkesjaur (Petsamo) 1942.04.13″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Talvisodassa Petsamon evakot olivat osin Tervolassa, poromiehet Inarinjärven itä- ja pohjoispuolella, paitsi ne koltat, jotka olivat jääneet sotavangeiksi ja jotka oli kuljetettu Lovozeroon Kuolan keskiosiin.

Talvisodan jälkeen Petsamo oli tuhottu lukuun ottamatta nikkelikaivosta, jonka toimiluvan konsession Suomi oli myynyt englantilais-kanadalaiselle kaivosyhtiölle. Petsamon nikkeliä halusi niin Neuvostoliitto kuin Saksa.

Uusi evakuointi kaaoksessa

Petsamolaiset palasivat takaisin ja rakensivat kotinsa uudestaan joutuakseen taas evakkotielle syksyllä 1944. 7.9. 1944 alkoi 5514 petsamolaisten uusi evakkomatka Lapin 104 000 evakon etujoukkona. Lähtö oli taas kaaosmainen. Evakkosuunnitelman mukaan petsamolaiset tuli evakuoida Saloisiin ja Pyhäjoelle, mutta suunnitelmaa muutettiin viime tingassa ja evakuointikohteeksi tuli Kalajoki ja myöhemmin myös Ii.

Evakkojen työntyessä tien päälle, tiet olivat täynnä saksalaisia, mutta entiset aseveljet suhtautuivat myötämielisesti evakkoihin. Saksalaiset olettivat lappilaisten pakenevan puna-armeijan jaloista. Uskottiin Neuvostoliiton pian valtaavan Lapin.

Evakkoon lähtökäsky tuli poromiehille mahdollisimman huonoon aikaan. Kolttien porot olivat hajallaan tunturissa, ja sinne ne myös jäivät samoin kuin muukin kolttakansan elämisen perusta: porolaitumet ja kalavedet. Taloudelliset menetykset koskivat kaikkia petsamolaisia: kalastajat menettivät verkkonsa ja veneensä, autoilijat kalustonsa ja maanviljelijät tilansa.

"Poromiehiä (Kolttia). Kukkesjaur (Petsamo) 1942.04.12" (Kuva/photo: SA-kuva)

”Poromiehiä (Kolttia).
Kukkesjaur (Petsamo) 1942.04.12″
(Kuva/photo: SA-kuva)

Petsamon luostarin hävitys

Niin talvisodassa kuin jatkosodassa palveli Suomen armeijassa saamelaisia ja koltansaamelaisia poromiehiä. Heidän erätaitonsa olivat korvaamattoman arvokkaita armeijalle pohjoisen taisteluissa. Koltansaamelaisista sankarivainajista ei löytynyt tietoa.

Ortodoksisista luostareista kärsi talvisodassa pahiten Petsamon luostari, joka oli koltansaamelaisten hengellinen ja henkinen keskus. Luostarista ei kyetty evakuoimaan mitään, ja lähes kaikki munkit jäivät neuvostojoukkojen käsiin. Vain pari veljestön jäsentä pääsi pakenemaan luostarin alueelta.

"Petsamosta paenneet munkit Kainuussa Kainuu 1940.02.10" (Kuva/photo: SA-kuva)

”Petsamosta paenneet munkit Kainuussa
Kainuu 1940.02.10″
(Kuva/photo: SA-kuva)

Puna-armeija hävitti lähes kaikki luostarin rakennukset, ja munkit vietiin savuavista raunioista sotavankeuteen Kuolan niemimaalle. Veljestössä oli sodan syttyessä kaksikymmentä munkkia, joista vain viisi selvisi sotavankeudesta. He pääsivät välirauhan tultua sotavankeudesta Suomeen ja pääsivät lopulta Heinävedelle Uuden Valamon veljestön huomaan. Viimeinen petsamolainen munkki, Akaki, kuoli Valamossa 110 vuoden ikäisenä.

Elintarviketilanne oli ollut jo sotavuosina huono ja heikentänyt väestön vastustuskykyä. Moni evakkotielle lähtenyt petsamolainen menehtyi, mistä kertovat ristit Kalajoen ja muiden evakkopaikkakuntien kirkkomailla.

Koltansaamelaisten kohtalo

Petsamon liittäminen Suomeen ja sen myötä käydyt rajankäynnit Neuvosto-Venäjän ja Norjan kanssa merkitsivät samalla myös sitä, että Petsamon alueen alkuperäiskansan, koltansaamelaisten, kalavedet, porolaitumet ja siidat olivat jo 1920-luvulla pirstoutuneet.

Ne jäivät kolmen valtakunnan alueelle. Vain Norja maksoi tästä menetyksestä rahallisen korvauksen. Vuonna 1924 Norja lähetti Suomen valtiolle 12 000 Norjan kultarahaa korvauksena koltille kalastusoikeuksien menettämisestä Paatsjoessa. Koltat eivät kuitenkaan itse koskaan tätä korvausrahaa saaneet.

"Koltta kasvoja. Nautsi,Suonikylä 1942.04.15" (Kuva/Photo:SA-kuva)

”Koltta kasvoja.
Nautsi,Suonikylä 1942.04.15″
(Kuva/Photo:SA-kuva)

Petsamolaisille evakkotielle joutumisen ja sieltä paluun teki erityisen katkeraksi se, ettei paluuta kotiseudulle enää ollut. Petsamo, samoin kuin osa Sallasta ja Karjalan kannas, oli jouduttu luovuttamaan Neuvostoliitolle. Petsamon väestölle oli löydettävä uusi pysyvä asuinpaikka. Jostain syystä heitä ei haluttu sijoittaa Oulun eteläpuolelle. Yhdeksi ja ehkä kaikkein suurimmaksi petsamolaisten asuttamaksi alueeksi muodostui Tervolan kunnassa oleva Varejoen asutusalue.

"Koltta kasvoja. Nautsi,Suonikylä 1942.04.15" (Kuva/Photo:SA-kuva)

”Koltta kasvoja.
Nautsi,Suonikylä 1942.04.15″
(Kuva/Photo:SA-kuva)

Petsamon koltansaamelaisten uudeksi asuinalueeksi muodostui Inarinjärven pohjoisosien kairat Sevettijärvelle ja Nellimön perälle.
Vuonna 1955 hyväksytyn kolttien asutuslain perusteella valtio luovutti Inarin kuntaan siirtyneille koltansaamelaisille paikalle rakennetut rakennukset ja enintään kolmen hehtaarin tontin omistusoikeuksin.

"Komppania suksilla kolttain mailla. Lutto, Kukkisjärvi 1942.04.24" (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Komppania suksilla kolttain mailla.
Lutto, Kukkisjärvi 1942.04.24″
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Jälkikirjoitus

Jatkosodan sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välillä päättyivät 4.-5. syyskuuta 1944. Moskovassa allekirjoitettiin aseleposopimus Suomen, Neuvostoliiton ja Britannian välillä 19. syyskuuta 1944. Aseleposopimusta kutsutaan välirauhaksi.

Rauhanehdot olivat alueluovutusten osalta Suomelle ankarat: Suomen tuli luovuttaa Neuvostoliitolle jatkosodan aikana vallatut Karjalankannaksen, Laatokan pohjoispuolen sekä Kuusamon ja Sallan alueet. Neuvostoliitolle jouduttiin luovuttamaan myös Petsamon alue. Lisäksi jouduttiin vuokraamaan Neuvostoliitolle tukikohdaksi Porkkalan alue Helsingin lähellä 50 vuodeksi. Moskovassa sovittiin, että aseleposopimus korvataan myöhemmin solmittavalla rauhansopimuksella.

Kartassa punaisella merkityt alueet luovutettiin rauhansopimuksella Neuvostoliitolle. (Kuva/photo: Wikipedia)

Kartassa punaisella merkityt alueet luovutettiin rauhansopimuksella Neuvostoliitolle.
(Kuva/photo: Wikipedia)

Aselepoehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomen alueelta 15.9.1944 mennessä. Tästä syystä aloitettiin sotatoimet Saksan joukkoja vastaan Lapissa. Neuvostoliitto oli ilmoittanut, että ellei Suomi selviydy aselepoehtojen velvoitteista, niin se ”avustaa saksalaisten karkottamisessa lähettämällä Lappiin omia joukkojaan”.

Lapissa sotatoimet Suomen ja saksalaisten joukkojen välillä tapahtuivat 15. 9.1944 – 27.4.1945 välisenä aikana. Huhtikuun lopulla viimeiset saksalaisjoukot vetäytyivät Käsivarresta Norjan puolelle.  Sotatoimet tuhosivat Lappia: Lapin sodassa hävitettiin noin 18 000 rakennusta. Lapin läänissä tuhottiin kaikkiaan noin 14 900 rakennusta, arvioilta 40–46 % koko läänin rakennuskannasta.

"Evakkojen hyvästit kotipaikalleen: Isä ja tytär ovatlähteneet evakkomatkalle. Taustalla näkyy Suistamon kirkko. Suistamo 1944.08.01" (Kuva/photo: SA-kuva)

”Evakkojen hyvästit kotipaikalleen: Isä ja tytär ovatlähteneet evakkomatkalle. Taustalla näkyy Suistamon kirkko.
Suistamo 1944.08.01″
(Kuva/photo: SA-kuva)

Pariisissa vuonna 1946 kokoontuneen rauhankonferenssin alla Suomessa eläteltiin vielä toiveita siitä, että välirauhan ankariin ehtoihin on mahdollista saada muutoksia. Konferenssissa oli tarkoitus korvata aseleposopimus rauhansopimuksella.

Rauhankonferenssissa toisen maailmansodan voittaneet liittoutuneet (Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Ranska) neuvottelivat rauhansopimuksen häviäjien eli akselivaltioina olleiden (Italian, Romanian, Unkarin ja Bulgaria) ja niiden kanssasotijana taistelleen Suomen kanssa.

Erityisesti näitä helpotuksia toivottiin sotakorvauksissa ja alueluovutuksissa. Suomessa jopa uskottiin, että Viipuri voitaisiin lähiympäristöineen palauttaa Suomelle.

"Harrasta tunnelmaa. Vanhukset rukoukseen syventyneenä ikooniensa edessä. Äänislinna 1944.06.18" Kuvan on ottanut Tiedotuskompanian kuvaaja Petroskoissa/Äänislinnassa päivää ennen suomalaisten joukkojen lähtöä kaupungista... (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Harrasta tunnelmaa. Vanhukset rukoukseen syventyneenä ikooniensa edessä.
Äänislinna 1944.06.18″
Kuvan on ottanut Tiedotuskomppanian kuvaaja Petroskoissa/Äänislinnassa päivää ennen suomalaisten joukkojen lähtöä kaupungista…
(Kuva/Photo: SA-kuva)

Toisin kuitenkin kävi. Neuvostoliitto ei taipunut tuumaakaan.

Lopullinen rauhansopimus oli lähes samansisältöinen syyskuun 1944 välirauhansopimuksen kanssa. Pariisin rauhansopimus allekirjoitettiin 10.2.1947 ja ratifioitiin 18.4.1947.

"Alkukesän maisemia: Risti hautausmaan vierellä. Taustalla Aunusjokea." Ja vielä rukoilemme: "Sinun pelastavaisen kylvösi ihmeellisinä hedelminä Karjalan maa esiintuo sinulle, oi Herra, pyhittäjäisämme, jotka ovat sen valistaneet. Herra esirukouksiensa tähden suo Kirkolle ja Isänmaallemme rauha. Oi ylen armollinen ja ihmisiä rakastava" (tropari) (Kuva/Photo: SA-kuva)

”Alkukesän maisemia: Risti hautausmaan vierellä. Taustalla Aunusjokea.”
Ja vielä rukoilemme:
”Sinun pelastavaisen kylvösi ihmeellisinä hedelminä Karjalan maa esiintuo sinulle, oi Herra, pyhittäjäisämme, jotka ovat sen valistaneet. Herra esirukouksiensa tähden suo Kirkolle ja Isänmaallemme rauha. Oi ylen armollinen ja ihmisiä rakastava” (tropari)
(Kuva/Photo: SA-kuva)

 

Aristarkos Sirviö

Artikkelin ensimmäinen osa luettavissa tästä linkistä (napsata tekstiä)

Lähteet:

Veteraanimatrikkelin toimituskunta: Heinävedeltä sotatielle 1939-1945

Tilli, Jouni: Suomen pyhä sota. Papit jatkosodan julistajina. Atena, 2014

Niko Salminen Pro gradu –tutkielma, Kuopion hiippakunta ja jatkosota 1941-44, elokuu 2015, Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto, Läntinen teologia.

Antero Raevuori, artikkeli 9.2.2015, Seura

FL Tenho Pimiän etnologian väitöskirjan ”Tähtäin idässä. Suomalainen sukukansojen tutkimus toisessa maailmansodassa”

Tapani Kärkkäinen: Kirkon historia – Ortodoksin käsikirja. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto,1999

Vuori, Timo : Paimen vailla hiippakuntaa : Kenttäpiispan viran synty ja vaikutus sotilaspapiston asemaan Suomen puolustusvoimissa ja kirkossa vuosina 1939 – 1944, väitöskirja, Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta, Kirkkohistoria.

Hyytiä, Osmo: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa”. Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Edita, 2008

Valitut palat – Reader`s Digest: Suomi sodassa

sekä wikipedian artikkelit.

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: