Karppanen: Hyviä säitä

25/02/2016

Karppanen, Kolumni

KarppanenCIMG4417 (1)

Kun kuuntelee eri puolilta Suomea radioitavia ortodoksisia jumalanpalveluksia, huomio kiintyy siihen, että vuosikymmenien takaa tuttujen rukousten sanamuodot vaihtelevat. En tarkoita eri raamatunsuomennoksista johtuvaa vaihtelua, enkä virallisesti muutettuja kielimuotoja vaan aivan pieniä eroja.

Sellaisia kuin rukoillaanko esimerkiksi suotuisia ilmoja, niin kuin ennen yksinomaisesti. Nykyään toiset papit ja diakonit rukoilevat Herralta hyviä säitä. Yksi rukoilee merellä kulkevien puolesta, toinen maalla, merellä ja ilmassa matkustavien, kolmas kenties kaikkien matkoilla olevien puolesta.

Jotkut papit karttavat ns. monikon 2. genetiiviä, sellaisia muotoja kuin lahjantuojain ja kaunistajain, ja muuttavat ne muotoon lahjantuojien ja kaunistajien.  Jopa perinteikkään kirkollisen järjestön perinteikäs nimi Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunta on pitänyt – täysin suotta – keikauttaa Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnaksi. Joku arveli syyksi, että tuojain, kaunistajain ja pyhäin ovat murteellisia muotoja.

Eivät ole, vaikka ovatkin yleisempiä itämurteiden alueella.  Mitä murteellista on sellaisissa vastaavissa monikon genetiivimuodoissa kuin opettajainhuone, valtiovarainministeriö, Yhdysvaltain (suurlähetystö, presidentti, politiikka), piispainkokous? Luetteloa on helppo jatkaa.

Ilmeisesti eräiden pappien käsityksen mukaan jumaluusopin opinnot pätevöittävät myös kieliasioihin. Niin tosiaan, puhutaanhan sitä joissain kirkkokunnissa jopa (monilla) kielillä Hengen vaikutuksesta tänäkin päivänä.

Me ortodoksit arvostamme kaikkea vanhaa. Toisinaan taas uutta. Raamattua siteeraamme aina viimeisimmän suomennoksen mukaan ja sanomme, että siinä kohtaa ei esimerkiksi ole monikko vaan yksikkö. Emme muista tai tiedä, että jo nykyistä varhaisemmassa suomennoksessa onkin siinä monikko. Emme ehkä huomaa, että raamatunsuomennoksia on ollut monia ja monenlaisia ennen näitä viimeisiä.

Mutta kaikkea uutta (tai itse asiassa vanhaa) emme me ortodoksitkaan sulata. Kun näemme Kristuksen kaksiluonto-oppia filosofis-aatehistoriallisesti pohtivan, meille tuntemattoman kirjailijan romaanin ystävämme työpöydällä, otamme kirjan uteliaana käteen, koska siinä näkyy kannessa isoin kirjaimin sana Kristus. Mutta viskaamme pian kirjan pois, ettemme saastuisi ja mumisemme jotain sellaista kuin: Vissiin jotain uusgnostilaisuutta.

Eräällä luennolla käsiteltiin vanhoja suomenkielisiä tekstejä, täysin maallisia. Luennoitsija jakoi niitä monistettuina, otteita Chr. Gananderin Eläinden Tauti-Kirjasta ja muuta sellaista. Muuan kuulija huudahti: ”Onpa paljon painovirheitä!”  Luennoitsija selitti kärsivällisesti, ettei kyse ole painovirheistä, vaan suomen kieltä(kin) on ennen kirjoitettu toisella tavalla. ”Onko?” ihmetteli kuulija.

Koska siis ristiriitaisesti arvostamme joissain asioissa sitä mikä on uutta ja toisissa sitä mikä on vanhaa, miksemme Suomen ortodoksisessa kirkossa ottaisi käyttöön vuoden 1642 raamatunsuomennosta. Siinä on deuterokanoniset kirjatkin mukana. Ja Uusi testamentti on olemassa sitäkin vanhemmalla suomen kielellä; kyllä se Bysantin kreikkaa vastaa noin kulttuurihistorialliselta arvoltaan. Tai jos ei ihan koko kirkkokunta vanhaan kirjasuomeen siirtyisi, niin joku hiippa-, seura-, veljes- tai muu kuppikunta voisi sen tehdä. Synnyttäisimme siten pienen skisman ja skismaattisen yhteisön! Sillä skismaattisuudesta ja skismoistahan Kristuksen opetuslapset hänen opetuslapsikseen tunnetaan.

”Ja hen sanoi heille Wertauxen/ Catzocat Fikuna puuta/ ia caiki Puita/ coska he wlospuhckevat/ Nin te itze nijste näet ia merkitzet ette Suvi on lesse.” (P. Lucan Euangelium. – Se Wsi Testamenti, suom. Mikael Agricola, 1546.)

Esko Karppanen

, , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: