Timo Lehtosen ansiokas tutkimus kadonneesta kauneudesta

04/03/2016

Kirjat

KIrjat-lehtonen-CIMG4440 (2)

Timo Lehtonen: Vaienneet kellot. 2015

TIESIN KYLLÄ, että entisen kotiseurakuntani Vaasan ortodoksisen seurakunnan Pyhän Nikolaoksen kirkko oli entinen sotilaskirkko, ja Vaasan ortodoksisen seurakunnan historiasta olin oppinut senkin, että kirkon oli suunnitellut arkkitehti Carl Axel Zetterberg. Senkin olen tiennyt, että Suomessa on vielä muitakin entisiä sotilaskirkkoja ortodoksisten seurakuntien käytössä. Muutapa en sitten näistä sotilaskirkoista tiennytkään.

Voisi sanoa, ettei se sinänsä ole ihme, koska yhtenäistä julkaistua tutkimusta Suomen autonomian ajan sotilaskirkoista ei ennen tätä Timo Lehtosen hienoa Vaienneet kellot –teosta ole ollut olemassa.

Kymmenien vuosien ajan Lehtonen on tehnyt tutkimusta arkistoissa ja museoissa, kirjallisuutta on kertynyt itsellekin runsaasti, ja muiden painettujen ja painamattomien lähteiden määrä on laaja. Kuten kirjan takakansi kertoo, Lehtonen on tehnyt varsinaisen tutkimustyön yksin, mutta sokeuduttuaan hänellä on ollut avustaja materiaalin käsittelyssä.

MIKSI NÄITÄ sotilaskirkkoja rakennettiin? Mihin niitä rakennettiin – ja miten? Ja mitä niille on tapahtunut – erityisesti vuoden 1917 jälkeen? Kaikkiin näihin kysymyksiin Timo Lehtonen kirjassaan vastaa niin perusteellisesti, kun se tutkimustulosten pohjalta on mahdollista.

Ensimmäiset tiedot venäläisistä sotilaskirkoista ovat Timo Lehtosen mukaan jo Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ajoilta, ja ne ovat Käkisalmesta, Viipurista ja Savonlinnasta. Mutta on häkellyttävää lukea, kuinka laajalle ympäri Suomen näitä kirkkoja rakennettiin – Ahvenanmaata ja Torniota myöten. Kirkot tulivat sotaväen myötä, sillä jokaiselle varuskuntapaikkakunnalle oli saatava kirkko sotilaita varten. Kuten Lehtonen huomauttaa, myös ortodoksinen usko levisi tänne tulleiden sotilaiden mukana – samoin heidän jäljessään tulleiden siviilihenkilöiden, kauppiaiden ja virkamiesten mukana.

Kirkkorakennuksia ei kuitenkaan pystytetty noin vain, vaan aina tarvittiin paperisota, joka vei runsaasti aikaa. Koska Pietari Suuri oli aloittanut kirkon hallinnon uudistamisen, jonka mukaan hallitsija oli myös kirkon pää ja papisto oli alisteinen hallitsijalle, lupa uuden kirkon rakentamiseen oli aina saatava tsaarilta.

Timo Lehtonen ja opaskoira Pirta. Niin Pirta kuin sen edeltäjä Aada ovat toimineet uskollisina oppaina ja seuralaisina Lehtosen tutkimusmatkoilla entisiin sotilaskirkkoihin. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Timo Lehtonen ja opaskoira Pirta. Niin Pirta kuin sen edeltäjä Aada ovat toimineet uskollisina oppaina ja seuralaisina Lehtosen tutkimusmatkoilla entisiin sotilaskirkkoihin.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

KAIKKI KIRKOT eivät olleet varsinaisia kirkkorakennuksia – esimerkiksi monissa kasarmeissa oli niin sanottuja ruokasalikirkkoja ja Helsingissä oli kotikirkko kenraalikuvernöörin virkatalossa samoin kuin keisarillisessa palatsissa. Useat kirkot toimivat ainakin alussa varakkaampien talonomistajien huoneistoissa – kuten vaikkapa Hämeenlinnassa Jumalansynnyttäjän kazanilaisen ikonin matkakirkko. Matkakirkko? Niin, mikä se on – senkin kertoo Vaienneet kellot.

Mieleeni tuli sellainenkin ajatus, että olisi kenties ollut hyvin arvokasta säilyttää keisarillisen palatsin, nykyisen Presidentinlinnan, kotikirkko vaikkapa museoituna.

Aina kun se vain on säilyneiden dokumenttien perusteella mahdollista, Lehtonen kuvaa tarkkaan kirkkojen rakentamisen eri vaiheet alkaen tontin hankkimisesta – mikä toisinaan olikin melko työlästä, ja pakkolunastuksin monet tontit oli hankittava. Hän perehdyttää lukijan niin kirkkojen arkkitehtuuriin kuin sisustamiseen – kuvaus on niin elävää, että tekstin näkee kuin kuvana. Tämä pitää paikkansa kirkkojen sisustamisessa niin ikonostaasien kuin muidenkin kirkkokalusteiden osalla.

SUUREN YLEISÖN keskuudessa tunnetuin maamme sotilaskirkoista lienee Viaporin kirkko, joka alun perin pyhitettiin Aleksanteri Nevskille. Kirkko sai merkittäviä lahjoituksia niin linnoituksen komentajilta kuin muiltakin seurakuntalaisilta, ja Lehtonen toteaakin sen olleen ”aikanaan Suomen suuriruhtinaskunnan parhaiten sisustettu ja kaunein kirkko”.

Kirkko oli rakennettu alhaisin kustannuksin, ja siksi sitä jouduttiin korjaamaan usein. Kirkko eli vielä tämän kauneuden kukoistuksessa, kun tsaari Nikolai II vieraili linnoituksessa 25.2.1915, ja hänet otettiin juhlallisesti vastaan kirkossa. Vain runsaat kaksi vuotta tuon vierailun jälkeen jumalanpalvelustoiminta kirkossa lakkasi – ja 12.5.1918 kirkko nimitettiin ”luterilaiseksi sotilaskirkoksi ja tyhjennettiin kirkollisista esineistä”.

Lehtosen sanoin: ”Lopullisen kohtalonsa tämä kaunis ja arkkitehtonisesti upea kirkko kohtasi, kun se arkkitehti Einar Sjöströmin (1882-1923) piirustusten mukaan vuonna 1928 muutettiin täysin uuteen ulkomuotoon. Näin katosi yksi maamme arkkitehtuurin helmi ja arvokas ortodoksinen kirkko.”

Kaikki sotilaskirkot joutuivat siis valtiovallan haltuun vuonna 1918, koska myös ne, kuten muukin venäläisessä omistuksessa ollut omaisuus, katsottiin sotasaaliiksi.

HÄMEENLINNAN KAUNISTA kolmialttarista kirkkoa, joka oli vihitty 22.10.1900, ei olisi otettu sotasaaliina valtiolle, mikäli Hämeenlinnan ”kreikkalais-katolisella” seurakunnalla olisi ollut omistusoikeus siihen. Juridista oikeutta ei ollut, vaikka seurakuntalaiset olivatkjin tukeneet kirkon rakentamista ja kaunistamista.

Kirkosta suunniteltiin luterilaista sotilaskirkkoa, mutta suunnitelma ei toteutunut, koska Keski-Suomen rykmentti muutti pois Hämeenlinnasta. Niin kirkko oli vailla käyttöä, kunnes se purettiin vuonna 1923.

Monet kirkot, kuten Riihimäen kirkko, olivat puolestaan varastoina. Kirkkojen jäätyä tyhjiksi venäläisen sotaväen poistuttua ne useimmiten vartioimattomina jäivät ilkivallan kohteeksi – ikkunoiden rikkominen oli tavallista, mutta jopa ikoneita käytettiin maalitauluina.

TEOKSESSA ON myös lyhyet kuvaukset sotilashautausmaista, sotilaskirkkojen kelloista ja luettelo sotilaspapistosta. Vielä Lehtonen on kirjoittanut katsauksen kellojen merkityksestä ortodoksisessa kirkossa sekä sotilaskirkkojen hallinnosta ja papistosta.

Kirjan kuvitus on erinomainen – runsas ja kattava lukuisine rakennuspiirustuksineen ja kirkkorakennusten ulkokuvineen sekä sisäkuvineen kirkkosaleista, ja kuvat täydentävät tekstiä mainiosti.

Erityisen surulliseksi mieli tulee, kun katselee tuhottujen ja raunioituneiden kirkkojen kuvia, ja varsinkin purkutöiden alkaminen – kirkon tornin kaataminen – vaikuttaa riipaisevalta.

PARI PIENTÄ kauneusvirhettä tarkkasilmäinen lukija löysi – kirjan loppupuolella sanan ´kreikkalais-katolinen´ jälkimmäinen osa on virheellisessä muodossa muutaman kerran; sanaa ´jumalanpalvelus´ ei kirjoiteta isolla alkukirjaimella kuten tekstissä kauttaaltaan on tehty. Mutta kuten sanottu, ne ovat kauneusvirheitä ja ne antaa anteeksi, koska kirja muuten on niin ansiokas. Se ei suinkaan ole vain yhteen kertaa luettava kirja, vaan perusteellinen tietoteos jatkuvaan käyttöön.

 

Hellevi Matihalti

, , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: