Sata vuotta ilman keisaria – Irina Zatulovskajan haastattelu

Taiteilija Irina Zatulovskaja valmistautuu Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhliin. Hän kokoaa luetteloa asioista ja ihmisistä, jotka ovat yhteisiä kiinnostuksen kohteita suomalaisille ja venäläisille.  – Onhan epänormaalia, jos lähinaapurit eivät tunne toistensa kulttuuriperintöä tai ole siitä kiinnostuneita…

Onneksi hyviä esikuvia ”rajanylittäjistä” on. Monia taiteilijoita ovat innoittaneet yhteiset maisemat ja traditiot. Ilja Repin asui Karjalankannaksen Kuokkalassa. Suomeen asettautuivat mm. Karjalan maisemien maalari Grigor Auer tai Fabergén korusuunnittelijamestari Alma Pihl, joka salasi loistavan menneisyytensä.

Mietin, onko yhä niin, että kelvatakseen Suomessa on loistava menneisyys Venäjällä salattava? Oli niin tai näin. Mutta tämä paljasjalkainen moskovalainen, joka moskovalaisena aikoo pysyäkin, yksinkertaisesti pitää Suomesta. Zatulovskaja on pitänyt useita omia näyttelyitä, osallistunut yhteisnäyttelyihin, opettanutkin Suomessa. Hänen töitään on museoissa ja yksityiskokoelmissa.

Mutta rakkaus Suomeen syntyi jo vuosikymmeniä aiemmin… Ensimmäisen vierailun järjesti Irinan sinnikäs opettaja jo 60-luvulla.  – Olimme kymmenvuotiaita. Nukuttiin teltassa, paleli ja koko viikon satoi…

Ensimmäinen Suomen näyttelysi oli v. 1988. –  Sitä en unohda koskaan. Venäjän uutta taidetta ei lainkaan tunnettu. Meistä kirjoitettiin lehtiin joka päivä. Olimme kuin karhut, joita ihmiset kävivät ihmettelemässä. Suomalaiset adoptoivat minut.

Siksikö aina palaat?  – Myös puhdas luonto vetää ihmeellisesti puoleensa. Hyvät ihmiset. Pidän Suomessa aivan kaikesta. – En pysty nukkumaan muussa kuin Marimekon yöpaidassa. Minusta on todella kurjaa, että suomalaiset eivät matkusta yhtä paljon Venäjälle kuin ennen. Eivät tunne, mitä meillä oikeasti tapahtuu. On niin paljon myös hyvää ja mielenkiintoista.

Tunnet todella monet eturivin kuvataiteilijoistamme… – Sehän on aivan normaalia! Irina miltei kimmastuu.

Zatulovskajalla on erityinen kyky koota luovia ihmisiä yhteen. Hän mainitsee itselleen läheisistä kuvataiteen nimistä Outi Heiskasen ja Leena Luostarisen (1949–2015). Inspiroiva, aikaansa edellä ollut hahmo on myös Ina Colliander (1905–1985). Colliander uudisti rohkeasti Suomen itsenäistyvän, omaa tietänsä etsivän ortodoksisen kirkkotaiteen ilmettä.

Niin, mitä ortodoksisuus sinulle merkitsee? – Siitä on jo kauan… Silloin kauan sitten, 80-luvun lopulla elimme Venäjällä toivottomuuden aikaa. Ihmiset etsivät selviytyäkseen elämässä itselleen tukipilaria. En ollut mikään poikkeustapaus. Suuri joukko otti kasteen ja kiinnostui venäläisen kulttuurin juurista. Se oli valtava renessanssi. Nyt tuo huippuaika on jo ohi. Ei mikään nousu kestä ikuisesti.

Mutta olen ollut onnekas. Synnyin hyvänä aikana. Stalin oli jo kuollut, ei enää tarvinnut pelätä. Suojasääaikana käännettiin paljon mm. Kafkaa. Se oli avautumisen aikaa. Myös aiemmin kiellettyjä venäläisiä teoksia ilmestyi. Luin Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivän 10-vuotiaana. Se teki valtavan vaikutuksen. Samoin Mandelštamin ja Tsvetajevan runoja alkoi ilmestyä. Eikös niitä käännetty suomeksikin? Eivätkö tehneetkin vaikutuksen myös Suomessa?  On tärkeää, että tunnemme taiteen ohella toistemme kirjallisuutta.

Suomessa on myös aivan ainutlaatuista ITE-taidetta, jollaista ei ole missään muualla. Ajatella, ihminen on asunut koko elämänsä keskellä metsää ja tekee ihmeellisiä taideteoksia ilman mitään taidekoulutusta. Suomalaista ITE-taidetta pitäisi esitellä Venäjälläkin.

Mikä tällä hetkellä taiteessasi on tärkeää? – Paitsi metodi, myös idea on tärkeä. Taistelen naturalismia ja illuusioita vastaan. – Illuusioita?? – Ne ovat paholaisesta.

Valamossa

Tätä haastattelua teemme kirkkaalla viikolla Valamon luostarissa. Irinan huoneessa on vahva tärpätin tuoksu ja vastamaalattujen öljyväriteosten pinta kuivuu. Tuossa on sikermä Marian ilmestyksestä erilaisille pohjille toteutettuina. Kaikkein vaikuttavin on maalattu vanhalle, käytöstä poistetulle lasiselle pyykkilaudalle. Kun maalauksen asettaa auringonvaloa vasten, värit loistavat taivaallisesti. – Ukrainassa tehdään paljon kirkkotaidetta lasipohjalle, se on vahva perinne…

Ihastelen lapinlahtelaiselle pulpetinkannelle maalattua Valamon kuusikkokujaa. Syvänvihreissä latvoissa on munkkien kasvot ja päässä klobukit. – Tämä edustaa metodiani. Otan jotain luonnosta ja yhdistän sen johonkin toiseen ulottuvuuteen yllättävällä tavalla. Sitä voi kutsua vaikka maagiseksi realismiksi.

Ihmettelen myös suurta maalausta, joka on loihdittu ruostuneelle uunipellille. Pinnan halkoo punainen karttapiirroksen oloinen viiva. – Tämän työn nimi on Mannerheim-linja. Aihe on raskas niin suomalaisille kuin venäläisille. Halusin lieventää assosiaatioita jotenkin huumorin avulla. Tämä nyt on vain graafinen linja…

(Kuva/Photo: Elina Kahla )

(Kuva/Photo: Elina Kahla )

Mitä vuosi 2017 merkitsee sinulle? – Suomalaisten puolesta olen iloinen. Venäläisten kannalta se on vaarallinen vuosi. Historialla on taipumus toistaa itseään.

Tarkoitatko, että uusi vallankumous on mahdollinen? – On se. Ainakaan tilanne ei nyt ole kovin valoisa.

Miten itse otat taiteilijana kantaa? – Koetan vaikuttaa välillisesti, etäisyyden päästä, jolloin aika osoittaa muutoksen. Tietenkään kuvataide ei ole mikään osallistumisen kannalta keskeinen muoto. Anekdootit, erilaiset aktiot ovat välittömän toiminnan muotoja. Yhteiskunnallisesti vaikuttavinta… ehkä se on kuitenkin teatteri.

– Minulle tärkeää on pohtia, miten aika taiteessa vaikuttaa. Käytän paljon löydettyjä esineitä. Sellaisia, jotka ovat eläneet jo yhden elämän ja todistavat olemassaolollaan siitä. Tällaisia teoksia tulee olemaan esillä myös kesällä 2017 Suomen 100-vuotisjuhlavuotta kunnioittavassa näyttelyssä Valamon luostarissa. Se on kesänäyttely, avoinna 1.6. – 1.9.2017.

Valamon näyttelyyn tulee myös teossarja 12 juhlaa eli kirkkovuoden suuret juhlat. Ne ovat suurikokoisia teoksia, jotka ovat aiemmin olleet esillä mm. Lontoossa. Esittelen myös graafisia töitä kuten Tampereella Himmelblaussa tekemääni akvatintasarjaa Markuksen evankeliumin uuteen englanninnokseen. Himmelblaussa oli fantastista työskennellä. Korkeatasoinen studio ja hienoja, avuliaita ihmisiä.

Yllätysten isoäiti

Zatulovskaja on taiteilijana monipuolinen, yllätyksiä täynnä. Hän tekee jatkuvasti uniikkikirjoja, omia taidenäyttelykatalogeja, kuvittaa Tšehovia japanilaisille. Nelivuotiaalle lapsenlapselle Lukalle syntyy uusia kuvituksia klassikkosatuihin, tai Andrei Platonovin kertomuksiin. Luka asuu Yhdysvalloissa, ja Skype-iltasatu on joka päivän ohjelmassa. Kun isoäiti ja lapsenlapsi tapaavat fyysisesti samassa paikassa, alkaa hurja taidesessio. – Rakensimme yhdessä aaltopahvista linnan, mutta Lukan äiti heitti sen roskiin, voitkos kuvitella?

Sata vuotta ilman keisaria

Zatulovskaja jää vielä pohtimaan Valamon-näyttelylle nimeä, joka avaisi 2017 vuoden merkityksen samasta näkökulmasta niin suomalaisille kuin venäläisille. – Sata vuotta ilman keisaria, siitähän on kysymys… Eikö se olisi hyvä nimi?

 Japani on kuin Suomi

– Pidän Japanista yhtä lailla kuin Suomesta. Japanilaiset ovat samanlaisia kuin te, ette näytä tunteitanne avoimesti. Japanin luontokin muistuttaa Suomesta. Japanin onsenit ovat yhtä tärkeitä kuin teille sauna… Pitkäaikainen Japani-suhde on tuottanut isäntien haltuun jääneitä installaatioita ja paljon kirjoja. Viimeksi Japanin-residenssin tuloksena ilmestyi haikurunoudesta inspiraation saanut Irinan omia runoja sisältävä kuvakirjanen. Runot on japanintanut Kolma Hiroko. Tässä muutama tuokiokuva:

 sata vuotta2

 Goze

Kolme sokeaa laulajatarta

Neljän voikukan murhe

(Kuva/Photo: Elina Kahla)

(Kuva/Photo: Elina Kahla)

 Naapuri toi lahjan

 

Kuivat sillit sinertävät

Iirikset sinisyyttään pakahtuvat

Ja siintää se taivaskin

 

(Kuva/Photo: Elina Kahla)

(Kuva/Photo: Elina Kahla)

 Oi, Sado!

Japanin Solovetsk

Oi, Sado!

Sado!

 

(Kuva/Photo: Elina Kahla)

(Kuva/Photo: Elina Kahla)

 

Japanilainen taloni

 

Aamuin illoin hiljaista

Sermin takana violettiköynnös

Karppi lammikossa

(Kuva/Photo: Elina Kahla)

(Kuva/Photo: Elina Kahla)

 Hän kuoli

Uimataidoton kun oli.

Aallot eivät häntä kantaneet.

Kaikkea hän pelkäsi.

Isä raukka.

 Enkös mitään heitä mereen

Olen väsynyt vanhoihin vaatteisiini

Mutta merellä on omaa roskaansa riittämiin.

 

(Kuva/Photo: Elina Kahla)

(Kuva/Photo: Elina Kahla)

 

 Elina Kahla

, , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: