IL-Y-A 9: Auktoriteeteista ja alistumisesta

13/04/2016

Kolumni

Osa Soili Taljan maalauksesta. (kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Osa Soili Taljan maalauksesta. (kuva/photo: Hellevi Matihalti)

Näyttää siltä, että ne ajatukset, joita kirjallisuudessa, taiteessa ja tieteessä esitetään, löytävät tiensä yleiseen tajuntaan vasta useiden vuosikymmenten tai joskus jopa vuosisatojen jälkeen. Näin käy ilmeisesti siksi, että kun ajatukset ensimmäisenä esitetään, jäävät ne aluksi vain pienen piirin tietoon. Vähitellen kuitenkin jotkut kestävimmät tai onnekkaimmat ajatukset tulevat tutuiksi suurelle yleisölle ja sitten osaksi yhteistä ajatusmaailmaa – ja vähitellen taustaksi omille ajatuksille ja omalle maailmankuvalle. Joskus ajatukset ovat tiedostettuja, joskus taas tiedostamattomia.

Yksi ajatus, joka on melko nopeasti saavuttanut yleisesti hyväksytyn aseman, on se, ettei enää ole suuria kertomuksia, jotka kaikki voisivat jakaa, vaan itse kukin heimo, ryhmä tai jopa yksilö voi löytää tai luoda oman kertomuksensa. Sen (nykymuodon) juuret voi jäljittää Jean-François Lyotardin teokseen La condition postmoderne: rapport sur le savoir (1979). Tekijä itse piti myöhemmin teosta huonona ja jopa parodiana, mutta tämä ei ole estänyt itse ajatuksen leviämistä.

Epäluottamus suuriin kertomuksiin ilmenee epäilynä, joka kohdistuu kaikkeen – jossain määrin jopa epäilyyn itseensä, mutta erityisesti kaikenlaisiin auktoriteetteihin. Yhteiskunnassa ei ole enää tahoa, jonka sanomiset voisi ottaa totuutena vastaan. Kirkko menetti asemansa jo kauan sitten, poliitikkoihin ei luoteta, eikä tiedettäkään pidetä luotettavana, mikä on ironista, koska systemaattinen epäily on modernin tieteen voittokulun takana. Parhaiten asemansa lienevät säilyttäneet urheilu- tai viihdejulkkikset, mutta edes Teemu Selänteen sana ei ole arvostelun yläpuolella.

Ihminen ei kuitenkaan voi elää ilman jonkinlaista perustaa olemassaololleen, vaan hän tarvitsee jonkinlaisen aatteellisen ja henkisen kehyksen ajatuksilleen ja minuudelleen.

Oman koherentin maailmankuvan rakentaminen ei kuitenkaan ole mitenkään yksinkertaista, vaan se vaatii ponnisteluja. Friedrich Nietzche kuvasi asiaa yli-ihmisvertauksellaan – yli-ihminen ei välitä maailmasta, joka on hänen ympärillään riehuva kaaos, vaan rautaisella tahdollaan muovaa maailmasta sellaisen, kuin sen olla pitää. Nietzcheläinen yli-ihminen on jossain määrin nykyisen ihmisen esikuva, vaikka todellisuudessa melko harva meistä varmaankaan kokee itsensä voittamattomaksi kaaoksen kesyttäjäksi – pikemminkin pyrimme selviytymään monimutkaisessa maailmassa miten kukin parhaaksi näemme.

Tästä huolimatta ajatus ihmisestä oman todellisuutensa luojana pulpahtaa esiin tuon tuostakin eri paikoissa. Kuuntelin jokin aika sitten radiosta keskustelua koulun uskonnnonopetuksesta. Keskustelijana ollut luterilaisen uskonnon opettaja oli sitä mieltä, että uskonnonopetuksen tehtävänä ei ole niinkään vahvistaa oppilaan omaa uskonnollista identiteettiä kuin tarjota rakennuspalikoita, joista oppilas voi itse rakentaa oman eettisen tai uskonnollisen identiteettinsä.

Sama vaatimus toistuu myös muissa yhteyksissä, ja usein esimerkiksi työttömiä syyllistetään siitä, etteivät he ole kyenneet mukautumaan maailman menoon, siis muokkaamaan itsestään tuota pikaa työllistyviä huippuosaajia, jotka eivät odota että työpaikat annetaan heille – he itse ottavat ne.

Erilaiset populistiset liikkeet tarjoavat toisenlaista vaihtoehtoa ihmiselämän perustaksi. Yhteistä liikkeille on se, että ne tarjoavat toisaalta yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Vastausten tarkoituksena ei ole niinkään oikeasti selittää tai antaa oikeita vastauksia maailman monimutkaisuuteen, vaan pikemminkin palauttaa ajatus siitä, että maailma on perimmältään tunnettava ja hallittava, eikä postmodernin epäilyn mukaisesti pohjimmiltaan tuntematon ja saavuttamaton. Toisaalta populistiseen liikkeeseen kuuluva pääsee mukaan yhteisöön, mikä on ihmiselle elintärkeää.

Populistiseen liikkeeseen liittyminen merkitsee jossain määrin alistumista, mutta myönteisessä mielessä. Ihminen alistuu jollekin, joka on ihmistä itseään suurempaa. Alistuessaan ihminen hylkää ainakin osittain omat mielihalunsa ja individuaalisuutensa, mutta saa tilalle jotain muuta, ja samalla kokee vapautumisen. Tämä alistumisen ja vapautumisen ajatus on keskeinen myös suurissa uskonnoissa: kristillinen kilvoittelu yrittää himojen kitkemisellä lisätä hyvettä; islamissa muslimi ei ole ensisijaisesti enää yksilö, vaan Umman – yhteisön jäsen oikeuksineen ja velvollisuuksineen; buddhalaisuudessa ‘minän’ tai ‘egon’ illusorisuuden havaitseminen on keskeinen askel tiellä valaistumiseen, ja niin edelleen.

Populistisilla liikkeillä on kuitenkin myös mahdollinen kolmas piirre, joka on vaarallinen. Se on pahuuden ulkoistaminen. Nykyisellään se näkyy ehkä helpoiten ulkomaalaisvastaisten liikkeiden retoriikassa, jossa islaminuskoiset maahanmuuttajat tai liikkeitä kritisoivat ovat olemuksellisesti pahoja. Samalla tavoin jihadistiterroristien silmissä pahuutta edustavat kaikki muut kuin jihadistit.

Pahuuden ulkoistaminen on niin tuhoisa voima, että ainakin historian opetusten mukaan se on yleensä voittanut alistumisen positiiviset puolet. Siksi seuraan huolestuneena, mihin nykyinen kehitys johtaa.

Alistuminen sinällään on kuitenkin myös positiivinen mahdollisuus, ja kristinusko voi olla aito ja todellinen populistinen liike (kuten syntyaikoinaan), joka voi tarjota todellisia merkityksiä ihmisille.

Ortodoksien on tosin syytä pitää mielessään ainakin kaksi asiaa. Pahuuden ulkoistaminen on kiusaus, joka koskee myös kristittyjä niin kirkkona kuin yksilönä. On helppoa ryhtyä rakentamaan raja-aitoja ja syyttää esimerkiksi maallistumista tai muita uskontoja ja kristillisyyden haaroja milloin mistäkin asiasta. Kristillisen kilvoittelun pitäisi kuitenkin aina ensin suuntautua kohtaamaan pahuus omassa itsessä, ennen kuin sitä etsii muista.

Toisaalta, vaikka kristillinen elämä tuokin iloa, merkitystä ja mahdollisesti oikeudenmukaista maallista hyvääkin, ei näitä asioita voi vaatia tai pitää itsestäänselvyyksinä. Kristus ei missään vaiheessa luvannut seuraajilleen helppoa elämää tai menestystä, vaan ristin. Alistuminen Kristuksen seuraajaksi voi tuoda vapautuksen, mutta sisältää samalla lupauksen kärsimyksestä.

Ilja Sidoroff

, , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: