Samarialaisnaisen sunnuntaina

23/04/2016

Saarnavuorossa

(Kuva/photo: OCA )

(Kuva/photo: OCA )

Kun laupias Herra tuli kaivolle, samarialainen nainen pyysi häneltä:

 Anna minulle uskon vettä, niin saan kasteen veden, ilon ja lunastuksen.  Elämänantaja Herra, kunnia olkoon sinulle.  (Ehtoopalveluksen stikiira)

Pääsiäiskauden keskivaiheille sijoittuu yksi pääsiäisen jälkeisistä sunnuntaista, Samarialaisnaisen sunnuntai. Nimi tulee Johanneksen evankeliumin kertomuksesta, jossa Jeesus ja samarialainen nainen kohtaavat Sykar-nimisessä Samarian kaupungissa. Pääsiäisen jälkeisten sunnuntaiden evankeliumitekstit liturgiassa ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta Johanneksen evankeliumista. Näiden tekstien punainen lanka on selvittää kirkon olemusta sekä uskoa kuolleista ylösnousseeseen Herraan Jeesukseen Kristukseen. Niinpä useat näistä lukuperiskoopeista ovat hyvin pitkiä, myös Samarialaisen naisen sunnuntain teksti Johanneksen evankeliumin 4. luku jakeet 5 – 42.

Eräänä keskeisenä teemana Jeesuksen ja Samarialaisen naisen kohtaamisessa on vesi – elävä vesi. Vesihän on elämän keskeinen elementti. Se kuuluu sekä orgaaniseen että epäorgaaniseen maailmaan. Vedellä on valtava voima, jopa tuhoava voima, mutta se on myös ihmisen ja luomakunnan elämää ylläpitävä tekijä. Minkäänlaista elämän muotoa itse asiassa ei ole ilman vettä, ei ajallista eikä iankaikkista. Kasteveden kauttahan meidätkin on otettu kuolleista ylösnousseen Herran kirkastamaan ihmisyyteen. Ajatuksen tiivistää ensi viikon keskiviikkona vietettävä pääsiäiskauden keskijuhlan eksapostilario:

Sinä, oi ihmisiä rakastava, tulit juhlan puolivälissä temppeliin ja sanoit: Tulkaa luokseni, te janoavat, ja ammentakaa elämää kumpuavaa vettä. Sen kautta te kaikki saatte nauttia armon ihanuudesta ja kuolemattomasta elämästä.

Kirkon isien mukaan tämä evankeliumin kohta tarkoittaa Jumalan sanaa, jota meidän tulee lukea ravinnoksemme. Sen kautta me pääsemme Pyhän Hengen läheisyyteen, minkä vuodattamisen juhlaan, helluntaihin me valmistaudumme.

Kertomus samarialaisnaisesta ja Jeesuksesta itseasiassa asettaa meidät pohtimaan, mitä kristillinen usko on ja mihin se perustuu. Aito kristillinen elämä on vaikeaa, koska on aina niitä, jotka eivät voi hyväksyä Jumalan kirkastamaa ihmisyyttä rakentavia asioita. Herran lupauksen mukaan Hän ei jätä meitä yksin, vaikka Häntä ei enää nähdäkään. Kuuluisat sanat Tuomaalle: Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe, kuuluvat kaikkien aikojen kristityille. Herra antaa meille jotain, jonka kanssa voimme kulkea arkistakin taivaltamme. Herra antaa Hänet, joka siunaa ja ohjaa tietämme.

Me elämme maailmassa ja tässä ajassa. Maailma sinänsä ei ole pahaa.Se julistaa Jumalan kauneutta ja luomistekoja. Pahaa on Jumalan tahdon vastusta­minen, jonka synti saa aikaan. Maailmassa eläen me opimme, että liitto Kristuk­sen kanssa tuo esiin rakkauden, ilon ja rauhan. Valitettavasti käänteisenä puolenaan tämä liitto tuo mukanaan kasteen liitossa eläviin kohdistuvan vihan ja vainon. Kaikki eivät voi hyväksyä Kristuksen uhrin lahjoittamaa rauhaa ja rakkaut­ta. Rakkaus ja totuus kristinuskon julistamana ovat olleet aina vaikeita asioita. Kristuksen lunastustyön mitätöiminen on koko Jumalan olemuksen kieltämistä, epäuskoa.

Jeesuksen opettaessa samarialaisnaista tämä joutuu pohtimaan Jumalaa ja uskon olemusta. Viitatessaan naisen viiteen edelliseen aviomieheen Jeesus muistuttaa samarialaisten juutalaisista poikkeavaan uskontoon. Usko Jumalaan ei ole pelkästään Tooran varassa, vaan uskon ja Jumalasuhteen ymmärtämiseksi tarvitaan koko Raamattu ja sen opetus. Tähän liittyy myös keskustelu rukouspaikasta. Samarialaisten pyhin paikka oli Garisimin vuori ja juutalaisten pyhin paikka oli Siionin vuori, jolla Jerusalem sijaitsi. Jeesuksen kuoleman ja kuolleista ylösnousemisen myötä näiden paikkojen merkitys rukouksen ja uhraamisen paikkoina katoaa. Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen aikoihin Jerusalemin temppeli oli jo tuhottu. Jeesus kuolemallaan antaa ainutkertaisen uhrin Jumalalle, mitä ei enää tarvitse toistaa, eikä Jumalan ilmestyminen tietyillä paikoilla, näillä kahdella vuorella, jumalasuhteen vuoksi ole enää tarpeellista rukoilla. Jeesus vastasi: ”Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Te kumarratte sellaista, mitä ette tunne, mutta me kumarramme häntä, jonka tunnemme, sillä pelastaja nousee juutalaisten keskuudesta. Tulee aika  – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.” (Joh 4:21-24)

Jumalaa tullaan rukoilemaan Pyhässä Hengessä. Hänet annetaan ihmisille Jeesuksen tehtävän lopullisena huipentumana ja totuutena, joka on Jeesus Kristus itse ja Hänen jumalallinen ilmoituksensa. Jumala on henki. Tämä on totuus. Näin Häntä ei voida sitoa mihinkään maantieteellisen paikkaan. Kristuksen kirkko on Pyhän Hengen läsnäolon symboli, ja se ulottuu ympäri koko maailman.

”Toinen kylvää, toinen korjaa” (Joh.4:37). Nämä Jeesuksen sanat apostoleille Sykarissa ovat olleet kirkon jatkuvan olemassa olon tunnuksia ja niiden myötä liitymme apostoli Paavalin ajan korinttilaisiin, joita hän opettaa: ”Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus. Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja Jumalan Henki asuu teissä. (1. Kor 3:8,9,16)

Isä Olavi Merras

, ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: