Kuolemasta elämään –seminaarisarja päättyi. Osa 3

26/04/2016

Artikkeli

Arkkimandriitta Andreas Larikka. (Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Arkkimandriitta Andreas Larikka.
(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Arkkimandriitta Andreas Larikan alustus Osallisuus ylösnousemuksen yhteisöön Kulttuurikeskus Sofian Kirkko ylösnousemuksen yhteisönä -seminaarissa 9.4.2016

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali (1914-1988) erityisesti virkakautensa loppupuolella usein puhui ja kirjoitti kirkosta Jumalan kansana, jumalanpalvelusyhteisönä, johon liitytään kasteen ja mirhavoitelun mysteerioitten kautta ja joka saa keskeisimmän ilmenemismuotonsa pyhässä liturgiassa, eukaristisessa palveluksessa, siis pyhän ehtoollisen vietossa. Meidät kristityt on kastettu Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Tätä elämme todeksi eukaristisessa yhteydessä ja yhteisössä.

Kuolema ei ole loppuratkaisu

Kirjassaan Sisäinen valtakunta Diokleian metropoliitta Kallistos Ware kuvailee miten venäläisessä liturgisessa käytännössä ikonostaasin keskiovet ovat suljettuina liturgiaan valmistavien rukousten aikana. Sitten jumalallinen liturgia alkaa: kuninkaanovet avataan, alttari on avoinna ja palveluksen toimittaja lausuu alkusiunauksen. Waren mukaan juuri tämä hetki palautui uskontofilosofi, ruhtinas Jevgeni Trubetskoin mieleen, kun hän lepäsi kuolinvuoteellaan. ”Kuninkaan ovet avautuvat, suuri liturgia on alkamassa,” olivat hänen viimeiset sanansa. Kuolema ei merkinnyt sulkeutuvaa, vaan avautuvaa ovea. Varhaiskristittyjen tapaan hän koki kuolinpäivänsä syntymäpäiväkseen.

Ware toteaa, että ihmisen olemassaoloa voidaan ajatella ikään kuin kirjana. Useimmat mieltävät nykyisen elämän kirjan varsinaisena tekstinä tai tarinana ja kokevat tulevan elämän, jos sellaiseen jossain muodossa uskovat, vain kirjan liitteenä. Aito kristillinen näkemys on kuitenkin toinen. Nykyinen elämä muodostaa vain kirjan esipuheen tai johdannon, kun taas tuleva elämä on itse tarina. Kuolema ei ole loppuratkaisu, vaan ensimmäisen luvun alku.

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Kristus itse sanoo: ”Älä pelkää, pieni laumani. Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan” (Luuk. 12.32). Hän menee vielä pidemmällekin kysyessään: ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:8). Tämä kysymys ja viittaus pieneen laumaan osoittavat sitä syvällistä todellisuudentajuisuutta, joka oli ominaista Vapahtajan keskusteluissa opetuslastensa kanssa. Hän ei tuudittanut heitä uskoon, että kaikki kävisi helposti.

Lupaus ei merkitse helppoutta

Kristus puhui selkeästi jopa vainosta joka odotti häneen uskovia. Samalla hän asetti uskolle lujan perustan. ”Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan”, lahjoittaa katoamattoman valtakunnan kahdelletoista Galilean miehelle ja heidän kauttaan koko ihmiskunnalle. Kristus varoitti, että tehtävä toisi mukanaan vastustusta ja vainoa, koska häntä itseäänkin oli vainottu. ”Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin.” Hän kiirehti kuitenkin lisäämään: ”Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne” (Joh. 15:20).

Evankeliumi ei lupaa helppoa menestystä. Se ei lupaa kenellekään helppoa elämää. Se asettaa vaatimuksia mutta on samalla suuri lupaus. Se on lupaus iankaikkisesta elämästä ihmiselle, joka on kuoleman lain alainen, ja lupaus voitosta uskon avulla ihmiselle, jota monet koettelemukset ja vaikeudet kohtaavat.

Evankeliumi sisältää perustavaa laatua olevan paradoksin: jotta löytäisi elämän, se on menetettävä. Jotta voisi syntyä, on kuoltava. Jotta voisi pelastua, on otettava risti kannettavakseen. Se on evankeliumin ydintotuus, jota moni vastustaa aina ja kaikkialla, mutta johon moni myös tarttuu ja ottaa ristin kannettavakseen ja alkaa seurata Kristusta.

rukousnauha

Evankeliumi on haaste ihmisen heikkoudelle, mutta juuri tässä haasteessa piilee sen voima. Ihminen näet tuntee syvällä sisimmässään tarvetta kohota itsensä yläpuolelle, kohti merkityksellistä elämää. Tämä on syvä totuus ihmisestä. Kristus tunsi ja tuntee tämän totuuden. Hän tietää todella, ”mitä ihmisessä on” (Joh. 2:25). Evankeliumin kautta hän koskettaa ihmisen syvintä totuutta.

Kirkon kutsu pyhyyteen

On syytä miettiä myös pyhiinvaelluksella olevan kirkon loppuun suuntautuvaa, eskatologista luonnetta sekä maanpäällisen kirkon yhteyttä taivaalliseen kirkkoon yhteydessä ihmisen vapauden mysteerioon. Ihminen on vapaa ja juuri siksi vastuussa teoistaan. Tällä vastuulla on henkilökohtainen ja yhteisöllinen ulottuvuutensa. Se on vastuuta Jumalan edessä, sellaista vastuuta, jossa parhaassa tapauksessa ilmenee ihmisen suuruus.

Kirkolla on yleisesti kutsu pyhyyteen. Tämä yleinen kutsumus koskettaa kaikkia kastettuja, jokaista kristittyä. Tiedämme, kuinka vahvasti Herramme puhui miehestä, joka oli haudannut lahjansa, talenttinsa, sen sijaan että olisi käyttänyt sitä (Matt. 25:25-30).

Kirkko, johon me kaikki Jeesuksessa Kristuksessa olemme kutsutut ja jossa me Jumalan armon ja laupeuden avulla asteittain saavutamme pyhyyden, tulee saamaan täyttymyksensä vasta taivaallisessa kirkkaudessa, kun tulee aika, jolloin kaikki pannaan kohdalleen (Ap.t. 3:21). Silloin yhdessä ihmissuvun kanssa myös maailmankaikkeus, joka on kiinteässä kosketuksessa ihmiseen ja hänen kauttaan lähestyy päämääräänsä, uudistetaan täydellisesti Kristuksessa.

Kristus, kun hänet ylennettiin maasta, veti kaikki luoksensa (Joh. 12:32). Noustuaan kuolleista (Room. 6:9) hän vuodatti opetuslapsiinsa eläväksi tekevän Henkensä ja perusti hänen kauttaan kirkkoruumiinsa kaikenkäsittäväksi pelastuksen salaisuudeksi. Istuen Isän oikealla puolella hän vaikuttaa jatkuvasti maailmassa johdattaakseen ihmisiä kirkkoon ja yhdistääkseen heidät sen kautta yhä läheisemmin itseensä.

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

Ravitsemalla kirkon jäseniä omalla ruumiillaan ja verellään pyhässä ehtoollisessa hän tekee heidät osallisiksi omasta kirkastetusta elämästään. Odottamamme luvattu uudistuminen on jo alkanut Kristuksessa. Se lähti liikkeelle Pyhän Hengen vuodattamisessa ja jatkuu Kristuksen kautta edelleen kirkossa.

Paluu alkutilan armoon

Kirkko opettaa meille myös ajallisen elämämme merkityksen. Se kätkeytyy siihen, että tulevien aikojen toivossa täyttäisimme sen tehtävän, jonka Jumala kullekin meistä yhdessä ja erikseen on antanut, ja ahkeroisimme omaksi pelastukseksemme (Fil. 2:12). Maailman uudistuminen ei ole vain lupaus tulevasta, vaan jossakin merkityksessä se nykyistyy maailmassa edeltä käsin. Kyse on Jumalan valtakunnan esimausta ja esitunnosta.

Pyhiinvaeltava kirkko kantaa katoavaisen maailman kuvaa, kunnes tulee uusi taivas ja uusi maa, joissa vanhurskaus vallitsee (2. Piet. 3.10-13). Se elää keskellä luomakuntaa, joka yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa ja odottaa Jumalan lasten ilmestymistä (Room. 8:19-22).

Gregorios Nyssalaisen (k. 395) mukaan ylösnousemus on yksinkertaisesti meidän luontomme palauttaminen alkuperäiseen tilaansa. Kaikki ylösnousemuksessa meille versova autuus on paluuta alkutilan armoon. Kun pahuus, heikkous, katoavaisuus puhdistuvat tulen parantavasta vaikutuksesta ja katoavat pois, tulevat niiden tilalle katoamattomuus, elämä, kunnia, armo, kirkkaus, voima ja muu sellainen, jonka me käsitämme ilmenevän Jumalassa itsessään ja hänen kuvassaan, joka on ihmisen luonto.

Jumala, joka on rakkaus, tuomitsee rakkauden kautta. Juuri rakkaus vaatii puhdistautumista ennen kuin ihminen on lopullisesti valmis siihen yhteyteen Jumalan kanssa, joka on hänen perimmäinen kutsumuksensa ja elämänsä varsinainen tarkoitus.

Iankaikkiseen elämään

Eskatologia Uuden testamentin valossa keskittyy ennen kaikkea Kristukseen ja Pyhään Henkeen ja on myös jossain mielessä kosmista. ”Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle” (Hepr. 9:27). Jumala on oikeamielinen tuomari, joka palkitsee hyvän ja rankaisee pahasta. Hän on Abrahamin, Iisakin, Mooseksen ja Poikansa Kristuksen Jumala. Tämä Jumala on ennen kaikkea rakkaus. Ei pelkästään tuhlaajapojan isä, vaan Isä, joka antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16).

Näin ymmärrettynä eskatologia ei ole mitään sellaista, joka tapahtuu vasta tulevaisuudessa, sitten kun maanpäällinen elämä päättyy. Eskatologia alkaa Kristuksen tulemisesta. Lopullinen eskatologinen tapahtuma oli hänen lunastuskuolemansa ja ylösnousemuksensa. siitä on alkanut ”uusi taivas ja uusi maa” (Ilm. 21:1). Kirkko ei voi menettää eskatologista tietoisuuttaan. Se johdattaa ihmisiä iankaikkiseen elämään.

Kristityn kutsumus on elää ylösnousemuksen ja valon lapsina. Ne, jotka ovat tuota valoa heijastaneet tai säteilleet ympärilleen, ovat kirkon elämässä vahvasti läsnä erityisesti pääsiäisen juhlakaudella. Mainitsen yhden esimerkin: Larisan ja Trikkin metropoliitta Vissarionin (k. 1540) pyhiinvaellusjuhlaa vietetään rukouspalveluksineen, liturgioineen ja ristisaattoineen Kreikan Thessalian Trikalan kaupungissa aina samarialaisnaisen sunnuntaina, jolloin on jo vietetty pääsiäisajan keskijuhlaa.

Ortodoksisille kristityille ylösnousemuksen valoa säteilleiden pyhien muisto on elävää perinnettä ja elävää kokemusta vuodesta ja vuosisadasta toiseen.

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihalti)

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: