Simeon ja Hanna on julkaissut kolmen osan kirjoitussarjan Kuolemasta elämään –seminaarisarjan päätösosasta, joka oli otsikoitu Kirkko ylösnousemuksen yhteisönä. Arkkimandriitta Andreas Larikan alustusta lukuun ottamatta kirjoitukset ovat olleet minun tiivistelmiäni seminaarissa tekemistäni muistiinpanoista. Olen kuitenkin välttänyt tarkkaan esittämästä omia mielipiteitäni kirjoituksissa. Mutta seminaaripäivä oli niin mielenkiintoinen, etten malta lopuksi olla kirjoittamatta myös joistakin ajatuksista, joita mielessäni heräsi erityisesti teologian tohtori Sini Hulmin alustuksen pohjalta.

Koko seminaarisarja kiinnosti minua suunnattomasti, ja erityisesti olin valmistautunut menemään Kulttuurikeskus Sofiaan 6.2., jolloin pohdittiin aihetta Mitä kuoleman jälkeen?, 12.3. eutanasiaa käsittelevään seminaariin ja seminaarisarjan päätösosaan 9.4. Kirkko ylösnousemuksen yhteisönä.

Toisin kuitenkin kävi. Sairauteni takia pääsin osallistumaan vain viimeiseen seminaariin. Kun Kulttuurikeskus Sofiassa käsiteltiin eutanasiaa, minulla oli parhaillaan niin suunnattomat kivut, että mielessäni välähti ajatus siitä, miten oikea ihminen olisin juuri nyt ottamaan kantaa eutanasia-keskusteluun.

Vieraanvaraisuuden kokemus

Olen jo aikaisemmin esittänyt toivomuksen, että tämän seminaarisarjan alustukset – esitelmiksi niitä oikeastaan voi sanoa – koottaisiin kirjaksi, ja tämä toivomukseni perustuu siihen, miten ajatuksia herättäviksi koin seminaarisarjan päätösosan alustukset. En ollenkaan epäile, etteivätkö myös aikaisempina seminaaripäivinä esitetyt alustukset olisi olleet yhtä perusteellisia, moniulotteisia ja vaikuttavia.

Minusta oli todella hienoa, että seminaarissa esitettiin myös evankelisluterilaisen kirkon näkökulmia käsiteltävään aiheeseen – ja niin on tapahtunut myös aikaisempina seminaaripäivinä. Tämä ei tietenkään ole hämmästyttävää, kun kaikki tiedämme seminaarinkin primus motorin metropoliitta Ambrosiuksen toiveet lisääntyvästä ekumeenisesta yhteydestä.

Päätösseminaarissa luterilaisen näkökulman pääsiäisajan jumalanpalvelusten painottumiseen esitti siis TT Sini Hulmi. Alustuksensa aluksi hän kertoi jo 1980-luvulla tapahtuneesta merkittävästä kokemuksestaan ortodoksisessa kirkossa. Hän oli viettänyt tuolloin pääsiäisen Nellimissä ja osallistunut ortodoksiseen pääsiäisyöpalvelukseen, ja aivan erityisenä hän oli kokenut palveluksen jälkeisen yhteisen aterian kylätalolla ja tuolloin kohtaamansa vieraanvaraisuuden.

Kärsimys voittaa ylösnousemusriemun

Kun kuuntelin Sini Hulmin alustusta, hämmästyin todellakin sitä suurta muutosta, mikä evankelisluterilaisessa kirkossa kolmessakymmenessä vuodessa on tapahtunut – erityisesti virallisten painotusten suhteen.

Muistan hyvin, että kiirastorstaina minunkin, kun vielä luterilaiseen kirkkoon kuuluin, oli välttämättä päästävä jumalanpalvelukseen ja osallistumaan ehtoolliseen – kiirastorstai-illan jumalanpalvelusta kun vietettiin nimenomaan ehtoollisen asettamisen muistamiseksi. Muistan hyvin, että pitkäperjantai oli erittäin tärkeä pyhä – joskus tuntui, että se oli kirkkovuoden suurin juhla. Nyt minulle oli uutta, että Suomen evankelisluterilainen kirkko suuntautuu entistä enemmän pääsiäiskeskeisyyteen ortodoksisen kirkon tapaan.

Silti myös Hulmi korosti alustuksessaan, että vanha perinne edelleen on kirkkokansan suosimaa ja kärsimys ja kuolema ovat pääsiäisajan jumalanpalveluksissa ja pääsiäisajassa yleensäkin korostuneempia kuin pääsiäisen ja ylösnousemuksen riemu.

Ykseydestä ja yhteydestä

Koska seminaariin osallistui runsaasti myös luterilaisia, keskustelussa tuli esille monia kirkkoja erottavia asioita. Eräs henkilö otti esiin ehtoollisyhteyden – hän oli pahoittanut mielensä, kun ei voinut osallistua ystävänsä kanssa ehtoolliseen ortodoksisessa liturgiassa. Hän koki tämän siten, että ortodoksit pitävät itseään parempina eivätkä siksi kelpuuta muihin kirkkoihin kuuluvia.

Koin jotenkin suurta hämmennystä tämän kysymyksen kohdalla, ja mieleeni juolahti sellainenkin ajatus, että ortodoksit saavat ehkä perusteellisempaa opetusta siitä, miksi eivät voi osallistua toisten kirkkojen ehtoolliseen. Muistin myös vuonna 2000 Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa järjestetyn Studia generalia –sarjan, jonka puitteissa mm. kirkkomme silloinen arkkipiispa Johannes oli luennoimassa aiheesta Ortodoksinen maailma uudella vuosituhannella ja Helsingin ortodoksisen seurakunnan silloinen kirkkoherra Veikko Purmonen aiheesta Kristittyjen yhteyspyrkimykset.

Molemmat korostivat nimenomaan sitä seikkaa, että ehtoollinen ei ole keino ykseyden rakentamiseen, vaan se on syvin ilmaus jo olemassa olevasta ykseydestä.

Tämän myös seminaaripäivänä toivat esiin sekä metropoliitta Ambrosius että arkkimandriitta Andreas.

Sitä oudommalta minun korvissani kuulostikin, kun Hulmi kertoi evankelisluterilaisessa kirkossa valmisteltavan mihin tahansa kristilliseen kirkkoon kuuluvien osallistumismahdollisuutta luterilaisessa kirkossa ehtoolliselle – pöytä on katettu ja avoin.

Mieleeni palasi keskustelu Johanneksen, silloin jo emeritusarkkipiispan kanssa, sen jälkeen, kun ensimmäinen naispiispa Suomessa oli asetettu virkaan. Hän sanoi tuntevansa olonsa murheelliseksi, koska ”se etäännyttää meitä jälleen ykseyden saavuttamisessa”. Hänen mukaansa ”yhteinen uskonymmärrys on yhteisesti tunnustettavissa oleva ja tunnustettu kirkon virka.”  Ortodoksisen ja roomalaiskatolisen kirkon mukaan siitä seuraa myös ehtoollisyhteys.

Lisää hyvää tulossa

Mutta kaiken kaikkiaan minulle jäi seminaarista sellainen mieli, että meidän on hyvä kuunnella toisiinkin kristillisiin kirkkoihin kuuluvien mielipiteitä ja keskustella ystävyydessä ja rakkaudessa niistä – ja mikäli mahdollista, myös hälventää vääriä luuloja ja otaksumia.

Siksi odotan suurella mielenkiinnolla Kulttuurikeskus Sofiassa järjestettävää syksyyn sijoittuvaa seminaarisarjaa, jossa käsitellään kristillisten kirkkojen kohtaamisia muiden uskontojen kanssa.

 

Hellevi Matihalti