Viisaan miehen virkistävää ajattelua

23/05/2016

Kirjat

Envall 9789510415542_frontcover_finalLuen Markku Envallin neljättä fragmenttikokoelmaa Paperihaarniska melkein saman ikäisenä, kuin hän on sen kirjoittanut – tai ainakin viimeistellyt julkaistavaan muotoon – 70 ikävuoden ohittaneena. En tiedä, onko sillä mitään merkitystä lukukokemukseeni – paitsi se, että tarkastelen näitä fragmentteja, kuin perusteltuja aforismeja, kirjailijan kanssa samasta ikäperspektiivistä.

”Täytettyäni 70 olen vaihtanut suostuttelun vaatimukseksi, että minut on tunnustettava vanhaksi. Mutta sama kuoro huutaa saman vastaan: Et sinä mikään vanha ole.

Tämäkin kiista koskee sanoja, niiden merkityksiä. He tarkoittavat vanhalla hauraan-raihnasta, minä lopullisen-vapaata.”

Markku Envall (s. 1944) on väitellyt filosofian tohtoriksi yleisen kielitieteen alueelta Helsingin yliopistossa vuonna 1978 (väitöskirja Suomalainen aforismi: keinoja, rakenteita, lajeja, ongelmia) ja työskennellyt kirjallisuudentutkijana, kunnes jäi vapaaksi kirjailijaksi. Hänen tuotantonsa on hyvin laaja – siihen sisältyy esseitä, runoja, kuunnelmia, aforismeja, romaani Jäät lähtevät – ja hän on saanut runsaasti palkintoja alkaen Finlandia-palkinnosta vuonna 1990 (aforismikokoelma Samurai nukkuu). Hänen esseekokoelmansa Toinen jalka maassa oli Runeberg-palkintoehdokkaana vuonna 2012.

Paperihaarniska on fragmenttikokoelmaksi laaja teos, se käsittää 21 osiota, joita ei ole jaoteltu aihepiireittäin, mutta jotka vaikuttavat lukemiseen hyvin kokoavasti. Paperihaarniska ei ole kirja, joka luetaan yhdeltä istumalta – pikemminkin suosittelisin sen lukemisen jakamista vaikkapa päivittäisiin lukutuokioihin, sillä teksti antaa todella paljon pohdittavaa. Nopea yhtäjaksoinen lukeminen riistää monta tärkeää ajatusta. Ainakin minulle se on myös kirja, jonka pariin palaan vielä useita kertoja.

Virkistävä poikkeus

Envall kirjoittaa itsestään, perheestään, työstään kirjailijana, mutta koko ajan hän havainnoi myös ympäristöään, kohtaamiaan ihmisiä, yhteiskunnallisia ilmiöitä ja muutosta ajassa, aikaa ja sen merkitystä.

 ”Moni ajanomainen, ajasta poimiva, ajankohtaista tavoittava romaani on kuin säilyke. Kun kannen avaa vuosikymmenten kuluttua, vastaan tulee vain löyhkää ja hometta.” 

 Tietysti on varsin luonnollista, että minä luin suurimmalla innostuksella Envallin fragmentteja uskosta, kristinuskosta, kirkosta instituutiona sekä ateismista ja ateisteista. Kaunokirjallisuudessa tästä aihepiiristä ei tässä ajassa juurikaan kirjoiteta, minkä myös Envall eräässä fragmentissaan toteaa, joten siihen törmätessään ilahtuu suunnattomasti. Envall on siis virkistävä poikkeus tässä suhteessa, ja koska hänen kielensä on rikasta ja siihen pirskahtaa paikoitellen sopivasti lempeää ironiaa, hänen tekstiään tästä aihepiiristä oli suorastaan nautinnollista lukea:

 ”Kun sanat tulevat ulos Päivi Räsäsen suusta, ihmiset klikkaavat itsensä ulos kirkosta.

Kuolaavat kuin Pavlovin koirat, kun kuulevat oikean äänen.

He osallistuvat keskusteluun hiljaisella hiirellään, vähäsanaiset.

Heillä on korkea valmiusaste: sormi hiirellä kuin liipaisimella.

Heillä on totuus hallussaan ja päättäväisyys toimia heti, kun joku siitä poikkeaa.

Valtava on yhden ihmisen auktoriteetti, tosin negatiivinen. Hänestä on tullut hyvä syy, tai paras.

Jos piispa sanoo saman, hän vain osallistuu keskusteluun. Että hänen toimenkuvaansa kuuluu lausua kirkon oppi, on yhtä kaukana tosiasiallisesta käytännöstä, kuin että kirkon rivijäsenellä ei sitä valtaa ole.

Jos he olisivat johdonmukaisia, pelaisivat reilua peliä, he klikkaisivat itsensä takaisin sisään aina kuullessaan jonkun jäsenen kannanoton, josta olisivat samaa mieltä.”

 Envallin kokoelma sisältää runsaasti kristinuskoa käsittelevään aihepiiriin kuuluvaa aineistoa ja teksteissä on erinomaisia oivalluksia ja suorastaan hauskoja kärjistyksiä.

Koin myös toisella lukukerralla saman fragmentin avautuvan vielä syvemmin kuin ensimmäisellä: ajattelen, että se johtuu myös raikkaasta ilmaisutavasta ja joissakin kohdin vastakohtien osuvasta yhdistelystä.

(Kuva/photo:Veikko Somerpuro. )

(Kuva/photo:Veikko Somerpuro. )

Armon anoja – ei asiakas

Millainen sitten on Markku Envallin oma suhtautuminen uskoon? Olen tässä mielessä paljon mietiskellyt kahta teoksen fragmenttia, yrittänyt tulkita niiden välittämää kuvaa kirjoittajasta. Ensimmäinen niistä puhuu alkeishiukkasista:

”Usko on ilmiö, jonka yksinkertaisimmat selitykset saattavat olla tosimpia.

Olen alkanut kokeilla tätä: kun väkevin meissä, eloonjäämisvietti, kohtaa kuoleman tosiasian, törmäyksestä kipinöivät uskon alkeishiukkaset.

Elämäni täyttää ponnistelu elämäni jatkuvuuden puolesta.

Joko olen hullu, tai kuolemaa ei ole.”

Ja toinen fragmentti, sangen koskettava ja tosi:

”Jos armolla olisi takuu, se ei armoa olisikaan. Sen jatkuvuudesta ei ole varmuutta, siihen on vain usko ja luottamus. Rukoilla sitä voi, ei vaatia.

Et ole armon asiakas, olet sen anoja.

Voit ottaa sen vastaan, et ansaita sitä.”

Mutta pois se minusta, että ehdottelisin Envallia minkäänlaiseksi sananjulistajaksi tai kristinuskon esitaistelijaksi maallistuvassa ajassa. Joka tapauksessa hän pääsee syvään ymmärrykseen, mieluusti sanoisin hyväksymiseen, kohdatessaan yllättävän kutsun – ei siitä hämmenny:

”Odensen katolisessa kirkossa jouduin katsekontaktiin vietnamilaisen nunnan kanssa. Hän oli nuori ja kaunis. Hänen katseensa oli ystävällinen, avoin ja kutsuva. Sen teki mahdolliseksi sisaren kutsumuksen suojamuuri. Hän katsoi viettelevästi, mutta hän ei vietellyt helmaansa vaan kirkkonsa helmaan. Ehkä enemmänkin: Jumalansa luo. Hänen silmänsä kuiskivat: Minä tunnen Hänet ja voin viedä sinutkin Hänen luokseen.”

 En voi kuvitella epäilijän kokevan ja kirjoittavan näin – etsijän ehkä. Mutta onko ylipäätään aiheellista pohdiskella kirjailijan henkilökohtaista suhdetta aineistoon, jota hän käsittelee? Lukijan saamaan nautintoon lukemastaan sillä tuskin on vaikutusta.

Kuoleman kieltäminen ajassamme

Mutta kirkossa instituutiona ja kirkon käytänteissä Envall näkee paljonkin kritisoitavaa. Hän vertaa kirkon johtajien käytöstä siihen, mitä Jeesus opetti – ja hämmästyttävän kauas opetuksesta onkin kuljettu:

 ”Kirkon etupenkeissä oli laatat: Varattu kirkkovaltuustolle.

Kirkolliskokouksessa ensimmäinen rivi on varattu piispoille.

Eivät ole Jeesuksensa puheita lukeneet tai lukemaansa ymmärtäneet tai ymmärtämisestään välittäneet.

´Voi teitä, fariseukset! Te istutte synagogassa mielellänne etumaisilla paikoilla´(Luuk. 11:43).”

Myös kuolema tulee liki tätä aihepiiriä, ja Envall tuo koristelematta esiin myös sen, miten tabu kuolema ajassamme on ja millaista lohduttomuutta se saa aikaa, kun se on ollut kielletty tapahtuma, kielletty puheenaihe.

Ja sen voi sanoa myös toisin:

”Evoluutio voittaa revelaation vanhuuden kärsimysten selittämisessä. Lajin kehitys rakentuu yksilöiden kierrolle, vaikka tietenkin heidän poistamisensa olisi voinut toteutua myös kertakohtauksella. Mutta Jumalan pelastussuunnitelmassa ei mikään vaadi kärsivää vanhuutta ennen maailmasta korjaamista ja loppusijoittamista sen tuolle puolen.”

Vaativaa ja antoisaa luettavaa

Yhtä tarkkaan ajateltuja ovat kokoelman muidenkin aihepiirien fragmentit, vaikka olen tässä keskittynyt esittelemään vain yhdestä aihepiiristä ja vain muutaman fragmentin. Ne suorastaan pakottavat lukijan keskittymään siihen, mitä jokin hänelle itselleen todellisuudessa merkitsee – yhtyykö hän Envallin näkemykseen, vai poikkeaako hänen ajatuksensa siitä, ja miksi niin on.

Tosin ne eivät ole niin helppoja ja yksinkertaisia, että voisi kepeästi rastittaa oman mielipiteensä kyllä tai ei, vaan syvintä sisältöä on pysähdyttävä vilpittömästi ja vakavasti miettimään. Envallin kieli on niin soljuvaa, että se voi kuljettaa mukanaan, ellei pidä ajatuksiaan kurissa.

Paperihaarniska on vaativaa ja antoisaa luettavaa. Markku Envall on kirjoittanut todella hienon teoksen.

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: