Vaasan seurakunta sai ensimmäisen diakoninsa

20/06/2016

Artikkeli

Pyhän Nikolaoksen kirkko Vaasassa toukokuun viimeisenä sunnuntaina. ( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Pyhän Nikolaoksen kirkko Vaasassa toukokuun viimeisenä sunnuntaina.
( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Vaasaa on muistini mukaan aina sanottu Suomen aurinkoisimmaksi kaupungiksi. Mutta toukokuun viimeisenä sunnuntaina taivas pilvisteli, jokunen sadepisarakin putoili harmaalta taivaalta, ja mereltä tuuli kuten Vaasassa on aina tuullut mereltä. Sinä sunnuntaina kuljin vuosikausien jälkeen sunnuntailiturgiaan Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, entiseen kotikirkkooni.

Eikä se ollut aivan tavallinen liturgia: sen yhteydessä Oulun hiippakunnan piispa, metropoliitta Elia, vihki diakoniksi ipodiakoni Simo Haaviston. Kun molemmat ovat ystäviäni yli vuosikymmenen takaa, kun satuin viikonlopun olemaan Vaasassa, oli aivan luonnollista, että sunnuntaiaamuna kuljin Nikolainkujaa kohti Vaasan punatiilistä kirkkoa.

Palveluksen toimittivat metropoliitta Elian johdolla Vaasan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Ville Kiiveri, toinen pappi Andrei Sõtsov sekä rovasti Johannes Karhusaari Helsingin ortodoksisesta seurakunnasta. Kauniisti ja herkästi laulanutta kuoroa johti kanttori Laura Aho. Kuorossa lauloi myös Raimo Huttu – hän oli Vaasan seurakunnan kirkkoherra niihin aikoihin, kun Vaasan seurakunta oli kotiseurakuntani.

Pakosti muistelin ennen liturgian alkua hiukan nostalgisesti mennyttä, minulle tärkeää aikaa – juuri isä Raimo liitti minut ortodoksiseen kirkkoon kolmatta vuosikymmentä sitten. Ajan kulun huomasi siitäkin, että vain muutama noilta ajoilta tuttu kirkossakävijä oli nyt läsnä – kaikki kuoron laulajat minulle tuntemattomia.

Kristus kutsuu meitä

Vaikka on päivänselvää, että toisin kuin evankelisluterilainen kirkko ortodoksinen kirkko ei ole niin sanottu sanan kirkko, myönnän tässä palveluksessa keskittyneeni erityisesti esipaimenen saarnaan, jossa historia oli kytkettynä selkeästi ja ymmärrettävästi kirkon tämän päiväiseen toimintaan, sisältöön ja merkitykseen.

Metropoliitta Elia aloitti Kristuksen tapaamisesta kahden miehen kanssa – kahden tulevan seuraajansa kanssa, ja juuri tämä kutsu oli olennainen. Kutsu ei ollut vain historiallisen ajan tapahtuma, vaan – Elia painotti – tämä kutsu yhä edelleen koskee meitä: Kristuksen kutsu meille on voimassa, Kristus kutsuu myös meitä seuraajikseen.

Siitä, että kutsutut apostolit ottivat kutsun vakavissaan, juuri siitä, syntyi kristillinen kirkko – kristillinen yhteisö. Opetuslapset lähtivät mestarinsa ohjeen mukaan kaikkeen maailmaan.

Metropoliitta otti tässä yhteydessä esille myös maailmamme sekularisoitumisen, yhä suuremman etääntymisen kirkosta ja kristinuskosta. Hän näkee yhtenä painavana syynä sen, että me emme ymmärrä kirkkoa ja kirkon roolia – emme ymmärrä, että meidän on elettävä jatkuvassa yhteydessä kirkon kanssa, ja juuri silloin elämme myös jatkuvassa yhteydessä Jumalan kanssa.

Kirkko ei ole vain tunteen asia

Esipaimen jatkoi, miten monilla saattaa olla vanhanaikaisen kirkon kaipaus, jolloin kaikki kirkon elementit – tuohusten liekkien lepattamisesta toimittavan papiston pukeutumiseen herättää voimakkaita tunteita rukoilijassa. Mutta kirkko on jotakin aivan muuta, kirkko on suojamme, yhteisö, jonka jäseniä olemme. Tunteita ei suinkaan tarvitse kieltää, mutta oleellisinta on elämä Jumalan yhteydessä, ja se merkitsee sakramenttien käyttämistä. Kirkko on parantamisen lähde – jo vedenpyhityksessä rukoillaan Pyhän Hengen laskeutumista pyhitettävään veteen sielun ja ruumiin parannukseksi.

Kirkko elää maailmassa, mutta ei maailmasta – tämän tutun, melkein jo kliseen, esipaimen myös toisti. Kirkko ei ole minkään etnisen ryhmän kirkko, jokainen on kasteessa otettu saman kirkon jäseneksi, ja kasteen kautta me olemme jokainen myös herättäjiä tässä maailmassa, joka ei tunne Jumalaa.

Erityisesti Elia korosti rakkauden voimaa. Toinen painopiste oli se, että kirkossa ei asioita tarkastella yksilön kannalta, vaan niin kuin kirkko opettaa.

Tältä pohjalta esipaimen otti esille diakoniksivihkimisen palveluksessa. Hän selitti, kuinka kirkolla on kolminainen järjestys – piispa, pappi ja diakoni.

Kuten apostolit lähetettiin maailmaan, niin kirkon palvelijatkin on tässä ajassa työhönsä lähetetty ja vihitty.

Kristitty on maailman valo ja suola – valo loistaa kirkosta, hän sanoi, ja me luotamme siihen, että Jumalan avulla selviämme.

”Kannatelkaa toisianne rukouksin”

Palveluksen päätyttyä metropoliitta Elia piti puheen vastavihitylle diakonille, isä Simolle. Puheesta puuttui kaikki virallisuus siitä huolimatta, että esipaimen puhui vakavista asioista.

Metropoliitta Elia puhuu vastavihitylle diakonille isä Simolle. Kuvassa mtös Vaasan seurakunnan toinen pappi isä Andrei Sõtsov, isä Johannes Karhusaari ja selin Vaasan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra isä Ville Kiiveri. ( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Metropoliitta Elia puhuu vastavihitylle diakonille isä Simolle. Kuvassa mtös Vaasan seurakunnan toinen pappi isä Andrei Sõtsov, isä Johannes Karhusaari ja selin Vaasan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra isä Ville Kiiveri.
( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Hän muisteli tutustumistaan isä Simoon – vuosi oli ollut 1996, tapahtumapaikka Läyliäisten kesäleiri, jossa Simo oli keittiötöissä. Jo tuolloin isä Simo huolehti innokkuudella vähäisistäkin tehtävistä. Vuosien saatossa tuttavuus on muuttunut ystävyydeksi, ja esipaimenen toimiessa Vaasan kirkkoherrana myös Simo hakeutui työtehtäviin, uskonnonopettakasi, Vaasaan. Tuolloin takana olivat jo opinnot Thessalonikin yliopistossa ja tutkinnon päivittäminen Suomessa teologian maisteriksi.

Isä esipaimen viittasi saarnaansa sanoessaan, miten Jumala kutsuu meitä erilaisiin tehtäviin eri aikoina, ja miten kirkko tarvitsee jokaista, joka sitä haluaa vilpittömästi palvella.

Esipaimenen mukaan diakonin tehtävä on suuressa määrin seremoniallinen – ja hän korosti sitä, miten isä Simolla on kaunis ääni.

”Käytä sitä!” hän kehotti ja korosti, että vaikka sanoikin diakonin tehtävän olevan seremoniallinen, se on erittäin tärkeä. Diakoni vie eteenpäin koko palvelusta.

Isä Simo on myös Vaasan seurakunnan ensimmäinen diakoni – siten tämä vihkimys ja tämä päivä ovat olleet todella historiallinen tapahtuma Vaasan ortodoksisessa seurakunnassa.

Esipaimen osoitti sanansa myös kirkkokansalle:

”Kannatelkaa toisianne! Meidän pitää tehdä työtä sen eteen, että seurakunta olisi rakastava yhteisö, sillä se ei aina ole itsestään selvää.”

”Rukoilkaa diakonin puolesta. Hän on hyvin tunnollinen ja työlleen omistautunut. Mutta asia ei ole yksisuuntainen – ei niin, että vain yksi antaa ja muut ovat vastaanottajia. Merkityksellistä on, miten kohtelemme häntä. On tärkeää, että tuemme häntä.”

”Meidän kaikkien on pidettävä huolta toisista ihmisistä – vietävä evankeliumia ulos tästä kirkosta!”

Kirkon täyteys – Kristuksen läsnäolo

Juhlavan jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntasalille oli järjestetty kaikelle kirkkokansalle maittava lounas. Siitä niin metropoliitta Elia kuin isä Simo nipistivät aikaa keskusteluumme kolmen kesken viraston rauhallisessa huoneessa, jonne isä Ville meidät johdatti.

Klisee oli toki ensimmäinen kysymykseni – kysymys siitä, miltä esipaimenesta oli tuntunut vihkiä entisessä omassa kirkossaan entisen seurakuntansa ensimmäinen diakoni.

Esipaimen naurahti ja myönsi tunteiden olleen pinnassa. Vähäistä hermostustakin oli ollut kirkkolaulun suhteen, kun avuksi lupautunut henkilö ei ollutkaan tullut:

”Olin laskenut paljon hänen varaansa. Mutta ihan hyvin se silti meni. Tunteikasta, totta kai, mutta erityisen ihanaa tietysti, kun hiippakunta on nyt saanut uuden pappisjäsenen ja seurakunta diakonin – se on aivan loistavaa!”

Mietin, että kukaan meistä kolmesta ei ole ”syntymäortodoksi”, kaikki olemme eri syistä aikuisiällä kirkkoon liittyneet. Mikä on ollut se oleellinen asia, joka diakoni Simoa on ortodoksisuudessa koskettanut – kutsunut liittymään?

Isä Simo puuskahtaa omaan tyypilliseen tapaansa:

”Hyvänen aika – ensimmäiset kosketukset olivat jo alakouluikäisenä! Mutta siihen, että tiedostetusti – siihen sanoisin, että se on täyteys. Vain palveluksissa käymällä oppii täyteyden ja täydellisyyden…”

Esipaimen huomauttaa, että juuri liturgiassa täydellisyys on läsnä:

”Se on juuri tässä toimitettavassa liturgiassa – se on juuri se oikea liturgia. Se on tässä kirkossa juuri nyt – ei jossakin muualla. Kristuksen läsnäolo.”

”Käyttäisin juuri siitä täyteys-sanaa, kokonaisvaltaisuuden tunnetta.,” isä Simo sanoo.

Ipodiakoni Simo Haavisto ja metropoliitta Elia. ( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Ipodiakoni Simo Haavisto ja metropoliitta Elia.
( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Tiedän, että niin metropoliittaan kuin isä Simoonkin on isä Heikki Huttusella ollut vahva vaikutus – juontaahan meidän kolmen tuttavuus, jopa ystävyyskin jo noilta ajoilta. Kysyn molemmilta, mikä heidän mielestään isä Heikissä on se ominaisuus, joka tekee hänestä aivan erityisen.

Metropoliitta Elia huudahtaa välittömästi:

”Karisma! Siihen kuuluu hänen tapansa suhtautua ihmisiin, se, miten hän ottaa ihmiset luokseen.”

Ja hän huomauttaa, että isä Simolla on lisäksi sukulaisuussuhde isä Heikkiin.

”Ei nyt kylläkään sen läheisempi, kuin että hän on isäni serkku”, isä Simo sanoo. ”Mutta olenhan minä tuntenut hänet oikeastaan aina. Esipaimenen kommenttiin on vaikea lisätä mitään. Karisma.”

Esipaimen puolestaan on tuntenut isä Heikin jo 1990-luvulta.

”Kävin palveluksissa Tapiolassa, jossa ei silloin vielä ollut omaa kirkkoa, käytiin siinä Kellotalossa… Luin ja lauloin palveluksissa.”

Isä Simon liittyessä ortodoksiseen kirkkoon isä Heikki oli vielä nuorisopappina Helsingin seurakunnassa. Lähempi kosketus syntyi kriparilla.

Esipaimen kertoo hiljattain vierailleensa isä Heikin luona Brysselissä:

”Siellä huomasin aivan erityisesti, että tutustuessaan uusiin ihmisiin hänellä on hyvin luonnollinen tapa suhtautua heihin, varsinkin nuoriin. Ihailen sitä. Siitä tulee heti sellainen tunne, että hän oikeasti välittää.”

Isä Simo yhtyy tähän heti:

”Siitä puuttuu kokonaan sellainen pinnallisuus että, how are you, I love you, nice to meet you. Hän todellakin haluaa kohdata ihmisen.”

Esipaimen kertoo isä Heikin olleen hänelle tärkein pappeuden ohjaaja, antaneen runsaasti tukea ja olleen todellinen auttaja.

Pyhän Nikolaoksen kirkon ikonostaasi sekä temppelin nimikkopyhän, pyhän Nikolaoksen ikoni. ( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Pyhän Nikolaoksen kirkon ikonostaasi sekä temppelin nimikkopyhän, pyhän Nikolaoksen ikoni.
( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Aika kuluu nopeasti – niin keskusteluumme varattu aika kuin aika yleensäkin. Elämme vielä kevään vaihtumista kesäksi, mutta tuota pikaa onkin jo syksy, sanoo pessimisti minussa. Ja syksyllä kokoontuu kirkkomme korkein päättävä elin, kirkolliskokous.

Niin metropoliitta Elia kuin isä Simo ovat kirkolliskokousedustajia. Niinpä kysyn, näkevätkö he kirkolliskokoukseen olevan tulossa todella tärkeitä asioita käsittelyyn.

Esipaimen huomauttaa, että kirkolliskokousaloitteetkaan eivät vielä ole tulleet, joten hän ei halua ottaa käsiteltäviin asioihin tässä vaiheessa kantaa – huomauttaa, että se vaatii huolellista perehtymistä.

Isä Simo on ollut mukana kirkolliskokouksessa jo aikaisemmalla kaudella, ja hän arvelee jatkettavan samojen keskeneräisiksi tavallaan jääneiden asioiden käsittelyä.

”Esimerkiksi tämä – välillä valitettavasti melkein kirosanalta kalskahtava – hallinnon uudistaminen, sitä käsittelyähän jatketaan”, hän sanoo.

Tästä esipaimen saa mieleen seurakuntien jaon, hallinnollisen uudistamisen ja kysymyksen, miten se tulee vaikuttamaan. Omaa mielipidettään hän ei vielä ole tarkkaan muodostanut eikä halua spekuloida ennakkoon.

”Se on niitä asioita, jotka pitää harkita tarkkaan”, hän huomauttaa.

Isä Simo on sitä mieltä, että edellisen kokouksen esitys ja päätös jäivät liian varovaisiksi.

”Olisin itse toivonut rohkeampia sanakäänteitä. Meillä on tietty ulkonainen pakko sievistelyyn ja jarrutteluun”, hän sanoo, ”on aivan liikaa asioita, jotka pitäisi pystyä muuttamaan kirkkolakiin, ja ennen kuin tämä suuri sote-show on valmis, eduskunta ei suostu ottamaan kirkkolain puolikastakaan vastaan.”

Esipaimenen mukaan sote-uudistus, alueellinen jako, saattaa vaikuttaa myös kirkon suunnitelmiin.

”Kirkollinen periaatehan on, että seurakuntien alueet jakaantuvat jokseenkin samoin, ja senkin takia meidän täytyy katsoa, mitä seurauksia sillä on. Ei voi toimia hätäisesti – nämä ovat suuria asioita.”

Aksios! ( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Aksios!
( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

 Entäpä sitten valtion ja kirkon suhde? Pelottaako tulevaisuus?

”Kirkkohan on periaatteessa eronnut valtiosta”, metropoliitta Elia sanoo. ”Puhutaan vain tästä verotusoikeudesta. Kyllähän se semmoinen asia on, että se asettaisi meidät ihan uuteen tilanteeseen.”

Hän miettii hetken ja jatkaa sitten:

”Mitä se tarkoittaisi ja kuinka siitä jatkettaisiin. On se mielessä, ja siihen täytyy valmistautua jollain tapaa. En sanoisi, että pelko on oikea sana, mutta huolta tilanne aiheuttaa. Miten kehittyy yleinen mielipide ja miten paljon se vaikuttaa. Se huolestuttaa. Katsoin juuri tilastoja Englannista, ja siellä on tapahtunut huikea maallistumiskehitys ihan lyhyessä ajassa. Melko varmasti me seuraamme samaan suuntaan – se on nyt jo nähtävissä.”

Suurinta meteliä pitää vapaa-ajattelijoiden ryhmä. Esipaimen tietää määräänkin – pari tuhatta jäsentä liittoon kuuluu.

Isä Simo pohtii, että olisi ehkä parempi siirtyä puhumaan jäsenmaksusta, jonka verottaja saa periä.

”Verohallinto ei koe sitä miksikään taakaksi – sehän saa siitä korvauksensa”, hän huomauttaa.

Esipaimen näkee järjestelmässä ongelmallisena sen, että ihmiset mieltävät veron kautta kuuluvansa ortodoksiseen kirkkoon.

”Mutta niinhän ei ole: ortodoksit kuuluvat kirkkoon kasteen ja mirhalla voitelun kautta – eivät veron maksamisen kautta.

Isä Simo miettii asiaa:

”Tätä pitäisi pohtia. Tilannehan on kuitenkin se, että jos ihminen eroaa seurakunnasta, jos ei esimerkiksi pysty veroa maksamaan, hänelle periaatteessa voitaisiin sanoa, että et sinä ole enää ortodoksi, et saa käydä enää ehtoollisella.”

Esipaimen myöntää näin olevan. Vaikka oikeasti ihminen ei sakramenteista ole eronnut…

”Mutta meidän käsityksemme on tämä”, esipaimen huokaa. ”Sitä kautta ihminen itse on tehnyt valinnan. Siten raha määrittelee meidän kuulumisemme yhteisöön, ja se on outo asia. Se on ongelmallista. Maahanmuuttajat, esimerkiksi serbit, tätä ymmärrä ollenkaan – etteivät enää olisi ortodokseja, seurakunnan jäseniä. Mutta heille on sanottava, että heillä on sama sääntö. He eivät voi meidän kirkossamme tulla ehtoolliselle, sillä ei heitä voi koskea eri sääntö kuin suomalaisia… että näin me ymmärrämme tämän asian.”

Esipaimen ja isä Simo ovat molemmat sitä mieltä, että asiaan pitäisi löytyä jokin ratkaisu. Verotusoikeutta kumpikaan ei haluaisi muuttaa silti.

Kuoroa johti seurakunnan kanttori Laura Aho. Kuvassa vasemmalla. ( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Kuoroa johti seurakunnan kanttori Laura Aho. Kuvassa vasemmalla.
( Kuva/photo: Hellevi Matihalti )

Esipaimen puhui jo omassa puheessaan diakonin tehtävistä – mutta kuinka diakoni itse ne kokee? Isä Simo miettii hetken ja sanoo sitten:

”Näkyvin muutos itsellenikin on – ei pelkästään sotisopa – vaan palveluselämän muutos. Siis se, mitä minä teen kirkossa, sehän muuttuu nyt radikaalisti. Se on mielestäni näkyvintä, mitä minä tässä yhteisössä teen.”

Metropoliitta huomauttaa naurahtaen, että isä Simo sai siitä jo hiukan esimakua äskeisessä palveluksessa.

”Kyllä”, hän myöntää vakavana. Mutta sitten huumorin pilke tulee silmänurkkaan ja hän jatkaa: ”Toki varmasti voin edelleenkin keittää kirkkokahvia ja olla hautuumaalla haravoimassa!”

Jälleen vakavoituminen ja jatko:

”Sanotaan näin hienosti, että jos Jumala suo, kyllä vien ehtoollista jollekulle, joka sitä tarvitsee.”

Diakoniksi vihkiminen on kirkossamme pappeuden ensimmäinen aste. Joko mielessä väikkyy jatko?

”Hiljaa hyvä tulee”, isä Simo kuittaa.

Ja minä tivaan toivetta omasta seurakunnasta, johon tietenkin saan vastaukseksi, ettei se ole vasta diakoniksi vihityn isä Simon päätettävissä.

”Miksen toki ajattelisi moista. Mutta en minä nyt sitä hingu ja himoa!”

Esipaimen puuttuu myös keskusteluun:

”Eikö me mene päivän kerrallaan. Sinut on tänään vihitty tähän työhön ja sitten Jumala päättää tulevaisuudesta – meidän kaikkien.”

Ja hän jatkaa vielä:

”Samaa minä koen tuolla Oulussa, kun minulta tivataan ja minulle ehdotellaan… niin sanon, että minut on valittu Oulun piispaksi, ja teen sen tehtävän niin hyvin kuin pystyn. Ja se on tässä ja nyt. Mitään muuta en ajattele enkä halua. En pelaa pelejä eikä minua kiinnosta mikään pelaaminen. Minut on tähän valittu. Piste. Se on siinä. Minä teen tätä nyt tässä.”

*                *                *

 Minulla on unelma – tämä niin ikään kliseeksi muodostunut lause. Onko piispalla unelma? Onko diakonilla unelma?

Esipaimen alkaa hitaasti kuin miettien, miten sanansa asettaisi:

”Piispan unelma? Piispan tehtävähän on kantaa traditiota eteenpäin. Siirtää jotain olennaista eteenpäin. Toivon, että minun kohdallani ei tapahdu mitään radikaalia muutosta. Minun unelmani on, että kirkko elää tässä ajassa kuitenkin uskollisena kirkon traditiolle, ottaa vastaan tämän ajan haasteet, on avoin ja rohkea, mutta muistaa omat rajansa, mistä se ei voi mennä yli. Kirkko, jossa voidaan keskustella avoimesti, puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja sitä kautta elää traditionaalista ortodoksista elämää. Se on minun unelmani. Kirkko tässä ajassa perinteelle uskollisena isien kirkolle.

Isä Simo huokaa:

”Unelma diakonina. Ainakin se, etten olisi kovin tonttu palveluksissa, että oppisin toimittamaan oikein. Että palvelisin hyvin – ja kaikkia.”

 

Hellevi Matihalti

, ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: