Teidän, Nikean Johannes

01/07/2016

Artikkeli

Tänään tulee kuluneeksi kuusi vuotta emeritusarkkipiispa Johanneksen, Nikean metropoliitan, kuolemasta. Tänä vuonna häntä muistelee Teresa Kock.

Nikean metropoliitta Johannes toimitti myös Hellevin Korson-kodin pyhityksen. Kuvassa vasemmalla Teresa Kock. Taustalla myös juhlavieraiden joukossa puolisonsa kanssa ollut rovasti Niilo Karjomaa. (Kuva/Photo: : Aristarkos Sirviö )

Nikean metropoliitta Johannes toimitti myös Hellevin Korson-kodin pyhityksen. Kuvassa vasemmalla Teresa Kock. Taustalla myös juhlavieraiden joukossa puolisonsa kanssa ollut rovasti Niilo Karjomaa.
(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö )

Tietysti olin nähnyt hänet aiemminkin. Ennen muuta olin tullut tietämään älykkään kirkkoruhtinaan, jota oli siunattu pistämättömällä lahjalla pitää opetuspuheita – ja aina ilman, että niitä olisi kirjoitettu. Pitää niitä niin, että jokainen varmasti sai saarnoista voita hengellisen leipänsä päälle, tuhdimpaa evästä kirkkomatkaltaan – tai vaikka vain radiosta kuunneltuna.

Hän oli kirkkokansansa keskellä lempeän oloinen hahmo, helposti lähestyttävän tuntuinen ihminen- siitäkin huolimatta, että aristokraatti asui hänessä, ja oli silminnähden kotonaan.

Ja tietysti olin kuullut hänestä paljon tarinoita. Monia juttuja, millainen hän on, miten hän käyttäytyy, millainen tapa hänellä on kommentoida asioita – ikään kuin sanoilla piirretyn tosikuvan hänestä. Osa oli totta, osa ehkä ei niin likikään todellisuutta.  Osaan ominaisuuksista sain myöhemmin tutustua omakohtaisestikin, osa kerrotuista taas ei milloinkaan sopinut siihen henkilöön, jota hiukan sain oppia tuntemaan lähemmin.

Mutta oikeastaan se vähä, mitä häntä opin tuntemaan, alkoi hänen vierailullaan kodissamme Villa Niityssä. Olin huolella valmistanut mielestäni täydellisen oikean väriset, oikeanlaiset tervetulodrinkit; hennon violettiset shampanjacocktailit. Oli Parfait Amour -likööriä, jotta juomalle saatiin väri, ja nimi, tottakai, oli lasin täytteeksi kuplajuomaa. Ja minua, jota juuri mikään ei koskaan jännitä, jännitti niin hirmuisesti, kun käsissäni helmeili tarjottimellinen näitä juomia. Hän saapui, vilkaisi ympärilleen nopeasti, mutta tarkkaavaisesti, loi silmäyksen juomiin ja sen jälkeen hän kiinnitti täydellisesti huomionsa ihmisiin, joita tervehti. Tässä kohdassa minuun. Toivotin hänet omalta osaltani tervetulleeksi kotiimme ja hoidin tarjoilutehtäväni. Harmikseni, suureksi harmikseni, olin valmistanut juomat mustajalkaisiin laseihin, joilla joskus oli tapana ihan itsekseen katkaista korkeita jalkojaan. Niinpä yksi lasi rivistössä päätti juuri samalla hetkellä singauttaa jalkansa pikkuruisiksi siruiksi, kun hän, oma lasinsa jo kädessään, käännähti edessäni jatkaakseen olohuoneeseemme. Muutama lasillinen kilahti iloisesti tarjottimelta lattialle – Villa Niityssä lattia on luonnonkiveä – ja juomat levisivät lasinsirpaleiden sekaan. Tietysti, totta kai hänen täydellisesti laskeutuvan kauniin viittansa liepeet saivat osansa tästä kilinästä, ja erityisesti juuri siksi olisin halunnut kadota tomuna ilmaan tai vaipua maan alle tai ihan mitä tahansa muuta kuin seisoa siinä edelleen tarjotin käsissäni. Hän pysähtyi, vilkaisi olkansa yli ja sanoi äänellä, josta kuuli vilpittömän harmistuksen: ”Sääli! Hyvät shampanjat!” Paljon myöhemmin kuulin ystäviltämme, jotka tunsivat häntä pidemmältä ajalta, että tämä hänen suhtautumisensa oli hyvin poikkeuksellista – se, että hän näin tyynesti ja ystävällismielisesti sivuutti koko tapahtuman.

Tuona iltana sain hiukan esimakua hänen huumorintajustaan. Hänellähän oli tapana kertoa kaikenlaisia hauskoja sattumuksia ja anekdootteja, jopa vitsejä. Siinäkin hän oli varsin poikkeuksellinen – hän ei milloinkaan kertonut samassa seurassa kahteen kertaan samaa kaskua.

Hän ja äitini ystävystyivät työasihin liittyen tietysti enemmän ja paremmin. Minä pääsin vähän kuin siivellä tapaamaan häntä. Hän oli toimittamassa Hämeentien kotimme pyhityksen, kun sinne muutimme, ja silloin minusta oli aivan hurmaavaa, miten hän illan vanhetessa totesi muutamankin kerran:” Voin tässä ystävien kesken kertoa…” ja viipyi kiireettä kanssamme.

Jollakin kerralla hän kertoi Josefina-tädistään, joka sota-aikana Amerikan paketista saatua jauhemaista saippuaa sokeriksi luuli ja miten siitä seurasi, että saippuakuplat kuplivat tätiparan sieraimistakin – samoin monia muita tapauksia omasta perheestään.

Hän käyttäytyi joidenkin mielestä hyvin muodollisesti, mutta itse en kokenut sitä milloinkaan etäisenä. Hän nyt edusti sitä aikakautta, jolloin teititeltiin, saatettiinpa puhutella jopa kolmannessa persoonassa. Turha moderni tuttavallisuus oli hänelle vierasta, näin ymmärsin. Samoin hän mielestäni edellytti, että naisia kohtaan tuli käyttäytyä kauniisti. Eräässä kahvipöydässä muuan nuorimies osoitti kokomoista halveksuntaansa naisia kohtaan vähän kaikessa, mitä puhui. Ainoat kahvipöydän naiset olimme äitini ja minä. Hän kurtisti paristi kulmiaan, mutta kun viesti ei mennyt perille, hän otti seuraavan askeleensa: tarinan. Hän kertoi, miten nyt jo edesmenneen isä Mikael Kriisinin vanhempien perheeseen oli syntynyt Valamon saarella tyttölapsi.  Joku munkki, hänen nimensä ei jäänyt mieleeni, ei tästä uutisesta ollut järin ilahtunut ja niinpä hän suorasukaisesti ilmoitti vihaavansa kaikkia naisia. Vastakysymys hänelle oli kuulunut: Ihanko neitsyt Mariaakin? Lähes kaikkia kahvipöydässä huvitti suuresti.  Tarinaa seurasi hiukan pistävä katse nuortamiestä kohtaan.

Hän vieraili Hämeentien kodissamme joitakin kertoja. Olin tullut tietämään, että hän pelkää koiria, aivan pieniäkin. Meillä oli aina koiria, ja loppujen lopuksi hän oli pelostaan huolimatta hyvin kiinnostunut, mitä koirat milloinkin tekivät. Oma koirani oli kerran sairas ja turkki oli jouduttu ajelemaan lyhyeksi, joten käytettiin sitten nuttua sisätiloissakin. Hän oli hyvin hienotunteinen, eikä kommentoinut asiaa, vaikka näytti kiinnittävän siihen huomiota. Lähtiessään hän oli kysynyt mukana olleelta isä Andreakselta, miksi se toinen koira oli niin puetettu. Vastaus sairaudesta oli vakavoittanut hänet ja asia jäi sikseen.

Eräällä päivällisellä tunnelma oli aika välitön, ja niinpä päätin osallistua tunnelman nostattamiseen minäkin. Kysyin muina naisina: ”Isä esipaimen, tiedättekö te, mikä on Suomen rumin koira?” Hän vilkaisi minua sivusilmällä ja sanoi sitten topakasti, mutta ystävällisesti: ”Mistä minä voisin sellaista tietää!” Viivyttelin hetken vastaustani ennen kuin kerroin: ”No, se on se Turun Murre.” Hän nauroi silmät sikkaralla, pyyhkäisi vähän suupieliään lautasliinaan, kääntyi puoleeni ja sanoi, kun naurultaan kykeni: ”Vai, niin! Tämäpä olikin uutta minulle”

Kerran sitten keskustelimme, jälleen kodissamme ruokapöydän äärellä, etunimistä.  Siitä, pitäisikö ortodoksilla olla ainoastaan yksi etunimi, tai voiko niitä olla enemmän, miksi ihmiset antavat tuiki tavallisia nimiä lapsilleen. Ja minä tietysti esitin paheksuntani epäortodoksisista nimistä, joita näytään antavan pilvin pimein. Hän hymähti ystävällisesti minun ehdottomuudelleni. Etenkin, kun sanoin, että eipähän omaakaan etunimeäni löydy ortodoksisesta kalenterista ja taivallinen esirukoilijanikin on kyllä kirkkojen eroamisen jälkeiseltä ajalta. Jatkoin sitten nimihurmassani, että jos minulla olisi poika, niin antaisin sille nimeksi vaikkapa Qintilianus. Hän pysähtyi, jälleen pyyhkäisi suupieliään lautasliinalla ja katsoi minua hyvin, hyvin hitaasti.  Totesi äärimmäisen kuivasti: ”Siksipä teillä ei olekaan lapsia.” Meillä kaikilla läsnäolleilla oli kovin, kovin hauskaa! Niinpä tietysti, ainakin yksi lapsi maailmassa oli säästetty äidin kauhealta nimivimmalta!

Minulle jäi hänestä käsitys, että hän oli monikerroksinen ihminen. Toisaalta kovin vakava ja perusteellinen, ehkä totinenkin. Toisaalta äärimmäisen hauska ja kepeä tarinoineen ja juttuineen. Häneen voi yhdistää niin monia eri attribuutteja, jotka vieläpä ovat keskenään hyvin ääripäistä.

Minulla oli ilo kerran tai kaksi saada häneltä henkilökohtaista postia. Hänen tapansa lopettaa viestinsä: Teidän, Arkkipiispa Johannes tai Teidän, Nikean Johannes, kiteyttivät juuri kaiken sen, mitä hän oli: ei minun, eikä sinun, eikä vain omien ystäviensä, vaan meidän, meidän kaikkien arkkipiispamme ja sitten myöhemmin Nikean metropoliittamme.

Joku sanoi minulle joskus, että häntä pelättiin. Syytä semmoiseen en osaa ymmärtää.  Minusta se on väärinymmärrys, että hän olisi kirkkokuntaamme pelolla johtanut.  Minusta hän oli auktoriteettimme – ja hyvä sellainen. Siksikin minä kaipaan häntä jatkuvasti useammin ja enemmän. Meidän arkkipiispaamme ja meidän Nikeaamme.

Teresa Kock

, , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: