Suuren ja Pyhän Synodin ensyklika

holyandgreat_logo

Hänen pyhyytensä Kontantinopolin, Uuden Rooman, arkkipiispan ja Ekumeenisen patriarkan lähettämä paimenkirje äskettäin päättyneen Suuren ja Pyhän synodin jälkeen.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä.

Kohotamme kiitosveisun Jumalalle Kolminaisuudessa, joka on sallinut meidän kokoontua Pyhän Hengen inspiraatiossa näinä pyhinä helluntaijuhlan päivinä apostoli Paavalin ja hänen opetuslapsensa Tituksen, ”oman hengellisen poikansa, saman uskon tunnustajan” (Tit.1:4) pyhittämälle Kreetan saarelle  Pyhimmän Ekumeenisen patriarkan Bartolomeoksen ja muiden autokefalisten kirkkojen johtajien yhteisymmärryksessä suorittamaan loppuun Pyhän ja Suuren Synodin työn, siunatun Herramme nimessä ja Jumalan kansan hyväksi, joka yhdessä tunnustaa pyhän Paavalin tavoin: ”Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet” (1.Kor. 4:1).

Yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon Pyhä ja Suuri Synodi on aito todistus uskosta Jumalihmiseen Kristukseen, ainosyntyiseen Poikaan ja Jumalan Sanaan, joka lihaksitulemisellaan, työllään maailmassa, uhrillaan ristillä ja ylösnousemisellaan on tehnyt tunnetuksi Jumalan Kolminaisuutena ja loppumattomana rakkautena.

Näin mekin yhdestä suusta ja yhdestä sydämestä ilmoitamme kokouksena ”toivomme perustan”(1. Piet. 3:15) sekä pyhän kirkkomme uskoville, että niille, jotka ”ennen olivat kaukana hänestä”(Ef. 2:13). ”Meidän toivomme” (1. Tim. 1:2), maailman Vapahtaja on tehnyt itsensä tunnetuksi meille kuten ”Jumala on meidän kanssamme” (Matt. 1:23) ja Jumala ”meidän puolestamme” (Room. 8:32), ”joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim. 2:4).

Tunnustamme Herramme rakkauden ja tahdon ilmauksen ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa” (Matt. 24:35). Ilolla ilmoitamme uskon viestin toivosta ja rakkaudesta päivästä, ”jolla ei ole iltaa, huomista tai loppua” (Basileios Suuri, Kuuden päivän luomistyö, Patrologia Graeca, 29,52). Taivaan kansalaisuutemme (Fil. 3:20) ei vähennä vaan vahvistaa todistustamme maailmassa.

Kristusta ja kirkon pelastavaa uskoa julistavien apostolien ja isiemme traditiossa haluamme mekin ”kalastaa verkkoihin” eli siirtää kaikille aikakausille Kristuksen vapauden evankeliumin (Gal. 5:1). Kirkko ei elä itseään varten, vaan antaa Kristuksessa itsensä ihmiskunnan edestä ja kohottaa maailman uusiin taivaisiin ja uuteen maailmaan (Ap.t. 1:21). Kirkko todistaa evankeliumista ja jakaa Jumalan lahjoina ihmiskunnalle Hänen rakkauttaan, rauhaa, oikeudenmukaisuutta, sovintoa, ylösnousemuksen voimaa ja uskoa ikuisuuteen.

Kirkko Kristuksen ruumiina ja Pyhän Kolminaisuuden ikonina

  1. Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko on Pyhän Kolminaisuuden mukaista jumalallis-inhimillistä yhteyttä. Kirkko kokee viimeisten aikojen esimakua pyhässä eukaristiassa. Se ilmoittaa tulevien aikojen kunniasta. Se on hiljentymätön jatkuvan helluntaijuhlan profeetallinen ääni ja ”voimassaan” (Mark. 9:1) tulleen Jumalan valtakunnan läsnäolon todistus. Kristuksen ruumiina kirkko ”kokoaa” (Matt 23:37), kirkastaa ja ruokkii maailmaa vedellä, ”joka kumpuaa ikuisen elämän vettä” (Joh. 4:14).
  2. Kirkon perustaja antoi ehtoollisen asettamisen yhteydessä opetuslapsilleen pyhän eukaristian sakramentin. Uskollisena tälle apostolinen ja patristinen traditio on ”Kristuksen ruumis” (Matt. 25:26; Mark. 14:22; Luuk. 22:19; 1. Kor. 10:16–17; 11:23–29), joka elää todeksi Jumalan Pojan ja Sanan inkarnaation, Pyhän Hengen sekä Neitsyt Marian mysteerin. Tässä hengessä kirkko on aina painottanut sitä, miten pelastushistoria Kristuksessa, kirkko ja eukaristian sakramentti ovat saman jakamattoman ja jatkuvan Pyhän Hengen mysteerin ilmaus.

Ortodoksinen kirkko on uskollisena apostolisella traditiolle ja yhteiselle sakramentaaliselle kokemukselle sen yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon jatkumo, joka tunnustetaan uskontunnustuksessa ja kirkon isien opetuksessa. Kirkko tuntee vastuunsa siitä, että se elää autenttisesti tämän kokemuksen ja antaa siitä ihmiskunnalle uskottavasti todistuksen.

  1. Ykseydessä ja täyteydessä ortodoksinen Synodien kirkko on Jerusalemin apostolien kokouksen jatkumo (Ap. t. 15: 5–29). Kirkko on itsessään Synodi, joka on apostolien sanojen mukaan luotu Kristuksen ja Pyhä Hengen yhteistyössä: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi” (Ap. t. 15:28). Kirkko on ilmoittanut ja ilmoittaa edelleen yleismaailmallisten ja paikallisten Synodien välityksellä Jumalan Pojan ja Sanan kautta itsensä tunnetuksi tehneestä Pyhän Kolminaisuuden salaisuudesta. Kirkon synodaalinen työ on jatkunut katkeamatta kautta historian. Koko kirkkoa sitovia yleismaailmallisia olivat patriarkka Fotios Suuren kutsuma suuri kokous (879–880). Sellainen oli pyhän Gregorios Palamaksen kutsumat (1341, 1351, 1368) kokoukset, joissa vahvistettiin uskon totuus ihmisen osallisuudesta luomattomiin jumalallisiin energioihin ja Pyhän Hengen alkuperään. Synodi oli myös vuoden 1484 kokous, jossa hylättiin Firenzen (1438–1439) unioni ja vuosien 1638, 1642, 1672 ja 1691 kokoukset, joissa hylättiin protestanttien teesit. Vuoden 1872 kokous, jossa tuomittiin entofyletismi ekklesiologisena heresiana, oli myös tällainen Synodi.
  2. Kristuksen ruumiin eli kirkon (Ef. 1:23; Kol. 2:17) ulkopuolella ei ole ainoaan Pyhään johtavaa pyhittymistä. Meille tämä tarkoittaa papin liturgiassa lausuman kehotuksen mukaisesti osallistumista Jumalan pyhyydestä ”pyhien yhteydessä”: ”Olkaamme tarkkaavaisia. Pyhät lahjat pyhille”. Tähän uskovat vastaaavat: ”Yksi pyhä on ainoa Herra, Jeesus Kristus, Isän Jumalan kunniaksi. Aamen”. Samassa hengessä pyhä Kyrillos Aleksandrialainen lausuu Kristuksesta:”Hän on luonnoltaan Jumala (…) ja siksi Pyhän Hengen pyhittämä (…) ja Hän ei tehnyt mitään itsensä vuoksi vaan siksi, että Hänessä ja Hänen – ensimmäisenä pyhittyneen – kautta pyhittymisen armo voisi tulla osaksi ihmisyyttä” (Selitys Johanneksen evankeliumiin. Patrologia Graeca, 74, 548).

Pyhän Kyrilloksen mukaan Kristus otti itseensä kaiken ihmisyyden, koko ihmisluonnon ja näin Hänestä tuli meidän ”yhteinen persoonamme, koska Hänessä syntyi uudestaan koko ihmiskunta” (Selitys Johanneksen evankeliumiin, 11, Patrologia Graeca 73, 161). Kristus on yksin ainoa ihmiskunnan pyhittymisen lähde. Pyhyys on osallistumista kirkon mysteeristä ja sen pyhistä sakramenteista, joiden keskiössä on pyhä eukaristia, elävä, pyhä ja Jumalalle mieluisa uhri (Room. 12:1). ”Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? On kirjoitettu: — Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina. Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut” (Room. 8:35–37). Pyhät ovat kirkon eskatologisen uskon inkarnaatio. He ovat taivasten valtakunnan pysyviä kiitoksen kantajia kunnian Kuninkaan sekä maallisen ja taivaallisen valtaistuimen edessä.

  1. Kansainvälinen ortodoksinen kirkko muodostuu 14 itsenäisestä ja yhteisesti tunnustetusta autokefalisesta kirkosta. Kirkkojen itsenäisyys ei voi toimia kirkon kansainvälisyyden ja ykseyden vahingoksi. Pidämme merkittävänä diaspora-alueiden piispainkokouksia varten hyväksyttyä ohjesääntöä, joka on tärkeä askel kanonisen järjestyksen edistämisessä. Näiden piispainkokousten säännöllinen toiminta takaa kirkon synodaalisten periaatteiden toteutumisen.

    II Kirkon tehtävä maailmassa

  2. Evankeliumissa ilmoitettu apostolinen palvelu eli missio on kirkon ydintehtävä. Sen perusta on Herran käskyn täyttäminen: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”(Matt. 28:19). Tämä ”elämän henkäys” on kirkon voima ihmiskuntaa varten, jolla se uusien paikalliskirkkojensa välityksellä ”kirkottaa” maailman. Ortodoksisten uskovien on toimittava Kristuksen apostoleina maailmassa. Tätä palvelua ei saa toteuttaa aggressiivisesti, vaan vapaudessa ja rakkaudessa, yksilöiden ja kansojen erilaisia kulttuuri-identiteettejä kunnioittaen. Tähän työhön on kaikki paikalliskirkot kanonisen järjestyksen mukaan kutsuttu osallistumaan.

Osallisuus jumalallisesta eukaristiasta on apostolisen mission voima maailman valistamisessa. Osallistuminen ja rukoileminen kaikkien puolesta yhtenä pyhänä yhteisönä on kutsu jatkaa ”liturgiaa pyhän Liturgian jälkeen”. Näin todistamme uskomme totuudesta Jumalan edessä, jaamme Jumalan meille antamat lahjat muun ihmiskunnan kanssa ja olemme kuuliaisia Herramme ennen taivaaseenastumistaan antamalle käskylle ”te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka” (Ap. t. 1:8). Ennen ehtoollista lausutut sanat ”murretaan ja osiin jaetaan Jumalan Karitsa, joka on murrettu mutta jakaantumaton ja kaikkia siihen osallistuvia pyhittävä” tarkoittavat sitä, että Kristus, ”Jumalan Karitsa” (Joh. 1:29) ja ”elämän leipä” (Joh. 6:48) on meille annettu ja meitä Jumalaan ja lähimmäisiimme yhdistävä ikuinen rakkaus. Se opettaa meitä jakamaan Jumalan lahjoja ja antamaan Kristuksen esimerkin mukaan itsemme muiden edestä.

Kristittyjen elämä on todistusta totuudessa ja uudistumista Kristuksessa: ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!” (2. Kor. 5:17). Tämä on ihmiskunnalle esitetty kutsu osallistua henkilökohtaisesti ja vapaudessa ikuiseen elämään, Herramme Jeesuksen Kristuksen ja Isän Jumalan armoon elämällä Pyhän Hengen yhteydessä kirkossa. Pyhän Maksimos Tunnustajan sanoin: ”Pelastuksen salaisuus on sitä aidosti halajaville, ei niille, jotka siihen pakottavat” (Selitys Herran rukoukseen, Patrologia Graeca, 90, 880). Jumalan kansan uudelleen valistaminen maallistuneissa yhteiskunnissa ja Kristuksen tuntemista vielä odottavien opettaminen on kirkolle päättymätön tehtävä.

III. Perhe Kristuksen ja Hänen kirkkonsa välisen rakkauden kuvana

  1. Ortodoksinen kirkko pitää miehen ja naisen välistä suhdetta Kristuksen ja kirkon välisen”suuren salaisuuden” (Ef. 5:32) kuvana. Kirkko näkee sen yhdessä liitosta syntyvien lapsien kanssa pyhän Johannes Krysostomoksen tarkoittamana jumalallisen taloudenhoidon kuvana ja pastoraalista huolenpitoa tarvitsevana ”kirkkona pienoiskoossa” (Selitys efesolaiskirjeeseen, 20, Patrologia Graeca 62, 143).

Avioliittoa ja perhettä nykyisin koskevat ongelmat johtuvat vapauden ja vastuuntunnon väärin käsittämisestä. Se on johtanut itsekeskeisyyden ja itsekkyyden ilmapiiriin, jossa on unohtunut avioliittoon liittyvä uhrautumisen eetos. Nykyajan maallistunut yhteiskunta kokee avioliiton vain yhtenä sellaisena sosiologisena ja pragmaattisena liittona muiden joukossa, jonka perusta on tasa-arvo ja laillinen asema.

Avioliitto on kirkon helmassa toimiva elämän koulu ja Jumalan mittaamattoman armon lahja. Jumalan ”väkevä käsi” yhdistää aviopuolisot Kristukseen ja toinen toisiinsa. Vihittävien päähän avioliiton sakramentin toimituksen yhteydessä asetetut kruunut kuvaavat uhrimieltä ja alistumista Jumalan ja aviokumppanin tahtoon. Kruunut viittaavat myös Jumalan valtakuntaan, joka on rakkauden salaisuuden ikuisuutta merkitsevä syvin yhteys.

  1. Pyhä ja Suuri Synodi osoittaa rakkaudessa ja välittämisen hengessä viestinsä erityisesti lapsille ja nuorille. Lapsia kohtaan esitetään ristiriitaisia määritelmiä, mutta pyhä kirkko haluaa muistuttaa Herramme sanat ”ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan” (Matt. 18:3) ja ”joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse” (Luuk. 18:3). Herramme myös kielsi ”estämästä” (Luuk. 18:16) lasten tulemista Hänen luokseen ja varotti saattamasta heitä ”lankeemukseen” (Matt. 18:6).

Kirkko ei tarjoa lapsille vain ”apua” vaan tuo heille uuden Jumalihmisen, Kristuksen totuuden tuntemisen. Ortodoksinuorisomme on saatava ymmärtämään, että he ovat vuosisatoja vanhan kirkon siunatun tradition kantajia ja heidän tulee rohkeasti säilyttää ja edistää sitä dynaamisesti todistaen. Nuoret eivät ole vain ”kirkon tulevaisuus”. He ovat elävä esimerkki Jumalaa ja ihmistä rakastavasta kirkosta.

IV Valistustyö Kristuksessa

  1. Valistus- ja opetustyötä kohtaavat uudet haasteet. Koulutuksen sisältö ja tavoitteet ovat vaihtuneet, opettajan oppilaan roolit koulussa muuttuneet ja käsitys lapsuudesta on sekin nykyään toisenlainen kuin ennen. Koulutus ei ole olemassa olevan tiedon oppimista vaan myös pyrkimistä parempaan. Tästä johtuvasta vastuusta seuraa, että ihmiskuva määrittää myös näkemystämme koulutuksesta. Yksilökeskeinen ja maallistunut koulutusjärjestelmä hämmentää nuoria ja on syvä huolenaihe ortodoksiselle kirkolle.

Kirkon pastoraalisen työn keskiössä on sellainen koulutus, joka ei pyri vain älykkyyden kehittämiseen. Päämääränä on koko ihmisen psykosomaattisen ja hengellisen kokonaisuuden kasvaminen kolmiyhteydessä, jonka muodostavat Jumala, ihminen ja maailma. Ortodoksinen kirkko kutsuu opetuksessaan Jumalan kansaa ja erityisesti nuoria tietoiseen ja aktiiviseen osallistumiseen kirkon elämään Kristuksessa. Tämän kristityt saavuttavat siinä kirkon jumalallis-inhimillisessä yhteydessä, jonka päämäärä on armon avulla jumalallistuminen eli teosis.

V Kirkko ja nykyajan haasteet

Kristuksen kirkko kohtaa nykypäivänä erilaisia kulttuurisia, poliittisia ja sosiaalisia haasteita, jotka ilmenevät jopa sekularismin ääriliikkeinä. Yksi maallistumisen peruselementeistä on ollut ennen ja on edelleen ihmisen vapauttaminen Kristuksen ja kirkon hengellisestä vaikutuksesta. Tämä tapahtuu leimaamalla kirkko konservatiiviseksi ja edistyksen vastaiseksi. Ihminen on tämän päivän maallistuneissa yhteiskunnissa irrotettu Jumalasta. Hän pitää vapautta ja itsenäisyyttä sellaisina arvoina, jotka johtavat niiden ja kristillisen perinteen arvojen väliseen väärinymmärrykseen. Näin ihmisen autonomia asetetaan ”saavutetun aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef 4:13) vastakkaiseksi arvoksi. Kristuksen uhrautuva rakkautta katsotaan yksilökeskeisyyden arvoille yhteensovittamattomana ja kristillisen elämän askeettiset ihanteet näyttäytyvät näin vain yksilön onnen esteinä.

Kirkon opetuksen liittäminen konservatismiin ja edistyksen vastaisuuteen on perusteetonta stereotypisointia. Kristillisten kansojen identiteetistä kasvava vaikutus kirkon kulttuuri- ja sosiaalityöhön on merkinnyt ihmisen asettumista Jumalan työtoveriksi maailmassa. Tästä syystä ortodoksinen kirkko nousee tämän päivän ”ihminen-Jumala” –järjestystä vastaan perinteisellä ”Jumala-ihminen” –näkemyksellään. Pyhän Johannes Damaskolaisen mukaisesti ”me emme puhu jumalallistuneesta ihmisestä vaan ihmiseksi tulleesta Jumalasta” (Ortodoksisen uskon tarkka esitys, 3, Patrologia Graeca, 94, 988). Kirkko on Jumala-ihmisen ja Hänen ruumiinsa koti, jossa vapauden malli on siinä, että ”noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää” (Ef. 4:15). Näin osallistumme jo maan päällä ylösnousseen Kristuksen elämästä. Kirkon jumalinhimillinen olemus, ”ei tästä maailmasta” (Joh. 18:36), ruokkii, opastaa ja todistaa, mutta ei ”mukaudu tämän maailman menoon” (Room. 12:2).

  1. Tieteen ja teknologian kehitys muuttavat elämäämme nopeasti. Sen seurauksena jokapäiväinen elämämme helpottuu monin tavoin, voitetaan monia vakavia sairauksia ja tehdään löytöjä avaruudessa. Mitalin toisella puolella on kuitenkin kielteisiä ilmiöitä, joihin kuuluvat ihmisen esineellistäminen, hänen vapaudella manipulointi, arvokkaiden perinteiden unohtaminen ja luonnon tuhoutuminen.

Tiede ei lähtökohtaisesti sisällä vastauksia niihin ongelmiin, joita sen piirissä syntyy. Tieteellinen tieto ei ole moraalilähtöinen ja tiede kehittyy siihen sisältyvistä vaaroista huolimatta. Tästä syntyviin elämän eksistentiaalisiin kysymyksiin tarvitaan hengellistä näkökulmaa.

  1. Biologisen, geneettisen ja neuropsykologisen tieteen nopeasta kehityksestä nousee monia kysymyksiä. Tieteen kehitys ja käytännön sovellukset synnyttävät vakavia antropologisia ja moraalisia kysymyksiä. Biotekniikan käyttö kontrolloimattomasti elämän alun tai sen päättymisen säätelyyn vaarantaa elämän syvän tarkoituksen. Ihminen haluaa yhä intensiivisemmin päättää elämänsä tarkoituksesta ja tekee sen yhä vaarallisemmin muodoin. Se voi pahimmillaan johtaa siihen, että meistä tulee biologisia koneita, kasvottomia sosiaalisia yksikköjä tai ohjattuja ajatusvälineitä.

Ortodoksinen kirkko ei voi katsoa sivusta antropologiaan, etiikkaan ja olemassaolon peruskysymyksiin liittyvää arvokeskustelua. Kirkon näkökulma rakentuu tässä keskustelussa ortodoksisen antropologian perusteisiin, jonka lähtökohta on profeetallinen omatunto ja inkarnoituneen Jeesuksen Kristuksen tuoma täydellisesti uusi ihmisyys. Se alkaa käsityksestä, jossa persoona on hedelmöittymisestä lähtien osallinen elämän pyhyydestä. Syntyminen on ensimmäinen ihmisoikeus. Kirkko on jumalallis-inhimillinen yhteisö, jossa jokainen yksilö on kutsuttu henkilökohtaisesti yhteyteen Jumalan kanssa. Ihmisestä ei voi minkäänlaisten tieteen tulosten perusteella tehdä muunlaista kompromissia, objektivisoida tai rajata muuten mitattavaksi määreeksi. Ihminen ei ole vain geenejä.

Ortodoksinen bioetiikka lähtee näistä lähtökohdista. Näinä aikoina, jolloin ihmiskuvaa muokataan uudella tavalla, ortodoksinen kirkko korostaa ihmisen päämäärää luotuna Jumalan kuvana ja kaltaisuutena. Ortodoksinen kirkko osallistuu bioeettisistä arvoista käytävään filosofiseen ja tieteelliseen keskusteluun raamatullisesta ja hengellisestä perinteestään käsin.

  1. Globaali yhteiskuntakehitys on suuntautunut omistamisen ja yksilöllisyyden arvoihin. Ortodoksinen, katolinen kirkko edustaa totuutta elämällä Kristuksessa. Totuus tulee lihaksi jokapäiväisessä elämässä ”auringon laskuun” (Ps. 104), jossa kerrotaan, että olemme Jumalan ja Hänen Poikansa ”työtovereita” (1. Kor. 3:9) ja he ”tekevät työtään taukoamatta” (Joh. 5:17). Jumalan armo pyhittää Hänen kanssaan ihmiskunnan parhaaksi työskentelevän ihmisen kätten työt. Kristillisyyden askeettiset arvot on nähtävä tässä kontekstissa: se on täysin eri asia kuin dualistinen askeettisuus, jossa ihminen on irti yhteiskunnasta ja vastuusta lähimmäiseensä. Kristillinen askeesi ja itsehillintä eivät koske vain luostarielämää. Ne ovat kirkollisen elämän erottamattomia kulmakiviä, jotka todistavat uskovien ihmisten ikuisuutta viestivästä ja siunatusta elämästä.
  2. Ympäristöongelmien syyt ovat pohjimmiltaan hengellisiä ja eettisiä. Ihmisten ahneus, itsekkyys ja tuhlaava elämäntapa ovat pahentaneet planeettamme tilaa, jonka näkyvänä merkkinä ovat ilmastonmuutoksen näkyvät vaikutukset ”yhteisessä kodissamme”. Ihmisen ja ympäristön suhteen harmonian rikkoutuminen on vastoin Jumalan alkuperäistä luomisjärjestystä. Ekologisten ongelmien ratkaisu edellyttää kristillisestä perspektiivistä katumusta luonnon riistämisestä ja radikaalia muutosta asenteissa ja elämäntavoissa. Vastaus kuluttamisen ja omistamisen kyllästämään maailmankuvaan on kirkon askeettinen elämäntapa. Kirkon sakramentaalisessa elämässä korostetaan sitä, miten maailman luomista seurasi ihmisen asettaminen sen palvelijaksi, suojelijaksi ja vartijaksi. Lausumme tämän siteemme luotuun ympäristöön liturgiassa anomuksella: ”Sinun omaasi, Sinun omistasi me Sinulle edeskannamme kaikkien puolesta”. Näistä syistä evankeliumiin ja kirkkoisiin perustuva ortodoksinen ajattelu haluaa kääntää katseemme ympäristön tuhoutumisen traagisiin seurauksiin.

    VI Kirkko globalisaatio, väkivalta ja pakolaisuus

  3. Käsitys globalisaatiosta on levinnyt aatteena nopeasti ja saa aikaan järkyttäviä seurauksia niin taloudessa kuin yhteiskuntien muussa elämässä. Globalisaatio on myös synnyttänyt uusia sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden muotoja. Se on horjuttanut ja muuttanut kansallisia, uskonnollisia ja muita aatteellisia perinteitä ja korvannut ne globaalin talouden arvoilla. Tämä on johtanut monin paikoin ihmisten sosiaalisten suhteiden rikkoutumiseen sekä jyrkentänyt kuilua rikkaiden ja köyhien välillä.

Globalisaation kulttuurien rajat kadottava kasvottomuus yhtäällä ja äärimmäinen kansallismielisyys toisaalla merkitsevät sitä, että ortodoksisen kirkon on asetuttava puolustamaan kansojen paikallisidentiteettejä. Kirkko tarjoaa yhteyden perustaksi tasa-arvoisten paikalliskirkkojensa yhteyttä. Kirkko vastustaa talouden autonomiaa – ”ekonomismia –, joka tekee tarkoituksesta päämäärän. Vastauksena tälle kirkko tarjoaa evankeliumin kestävän kehityksen mallia: ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä” (Luuk. 4:4). Kirkko ei hyväksy sellaista elintason nousua ja talouden kehitystä, joka tapahtuu hengellisten arvojen kustannuksella.

  1. Kirkko ei tarkasti ottaen osallistu politiikkaan. Kirkon todistus on kuitenkin myös poliittinen, koska se puhuu ihmisestä ja hänen henkisestä vapaudestaan. Kirkon ääni ei ole poliittinen, mutta kirkko puhuu siitä, mikä on ihmiskunnalle hyväksi. Paikalliskirkot kutsutaan valtioissa ja kansainvälisessä vuorovaikutuksessa yhteistyöhön Raamatun periaatteiden pohjalta: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu” (Matt. 22:21). Tämä synergian tulee perustua siihen, että sekä kirkko että valtio säilyttävät identiteettinsä. Molemmat toimivat tahoillaan ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia kunnioittaen ja sosiaaliset oikeudet turvaten.

Ihmisoikeudet ovat poliittisen keskustelun keskiössä. Ne ovat vastaus niihin sosiaalisiin ja poliittisiin kriiseihin, jotka ovat syntyneet yksilön oikeuksien vuoksi. Ortodoksisen kirkon keskuksissa on näkyvissä merkkejä ymmärtää ihmisoikeudet yhtäältä individualismina tai toisaalta joidenkin kulttuurien ”oikeuksina”. On olemassa vaara, että oikeudet ymmärretään samaksi asiaksi kuin yksilön onnellisuus. Näin esimerkiksi perhe tai uskonto voivat näyttäytyä tässä valossa oikeuksien uhkina.

Ortodoksisen käsityksen mukaan ihminen ei ole sen paremmin individualististen oikeuksien objekti kuin globaalin talouden, politiikan ja viestinnän pieni ratas. Ortodoksinen traditio on ihmiselle ehtymätön totuuden lähde. Jumalihminen Kristus ja Hänen kirkkonsa on kunnioittanut ihmistä enemmän kuin mikään muu maailmassa. Ihmisen uskonnollisen identiteetin kunnioitus sen eri muodoissa – uskonnonopetuksena sekä uskonnollisten yhteisöjen vapautena toimia ja palvella – on perusoikeus.

  1. Jumalan nimeä käytetään väärin yhä enemmän. Uskonnollisen fundamentalismin leviäminen uhkaa luoda harhakäsityksen, että fanatismi on uskonnollisuuteen kuuluva ilmiö. Todellisuudessa fundamentalismi on sairaan uskonnollisuuden ilmaus. Se on ”intoa Jumalan puolesta, josta puuttuu ymmärrys” (Room. 10:2). Alkuperäinen kristillinen usko seuraa ristin esimerkkiä ja uhraa itsensä, ei muita. Tästä syystä kaikki uskonnollinen fundamentalismi tuomitaan jyrkästi. Rehellinen uskontojen välinen dialogi luo luottamusta, rauhaa ja sovintoa. Kirkko taistelee sen puolesta, että ”rauha korkeudesta” vallitsisi myös maan päällä. Todellista rauhaa ei saada aseiden voimalla vaan rakkaudella, joka ”ei etsi omaa etuaan” (1. Kor. 13:5). Uskosta virtaavaa laupeuden öljyä on vuodatettava lähimmäisten haavojen parantamiseen, ei vihan tulen voimistamiseen.
  2. Ortodoksinen kirkko katsoo kipua tuntien ja rukouksia kantaen humanitaarisia kriisejä eri puolilla maailmaa. Kirkko tuomitsee jyrkästi väkivallan ja aseelliset konfliktit, uskonnollisten vähemmistöjen vainot, pakolaisuuden ja murhat, perheiden karkotukset kotiseuduiltaan, ihmiskaupan, yksilöiden ja kansanryhmien perusihmisoikeuksien polkemisen ja pakkokäännytykset, kidutukset ja teloitukset sekä uskonnollisten rakennusten, symbolien ja kulttuurimuistomerkkien tuhoamiset.

Kirkko on erityisesti huolissaan kristittyjen ja muiden kansallisten ja uskonnollisten vähemmistöjen vainoista Lähi-idässä. Esitämme vetoomuksen hallituksille tällä alueella, että he suojelisivat säilyneitä vanhoja idän kristillisiä ryhmiä. Heille kuuluvat samat oikeudet kuin kaikille muillekin alueiden kansalaisille.

Haluamme kehottaa kaikkia osapuolia uskonnollisesta taustasta riippumatta työskentelemään sovinnon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseksi ja elämän lahjan varjelemiseksi. Sota ja verenvuodatus on saatava loppumaan. Rauha on palautettava, että isiensä mailta karkotetut voivat palata takaisin. Me rukoilemme rauhaa ja oikeutta kärsiviin Afrikan maihin ja ongelmissa elävään Ukrainaan. Uudistamme yhteisen vetoomuksemme niille vastuunkantajille, jotka pitävät hallussaan kahta syyrialaista piispaa, Paul Yazigia ja Johan Ibrahimia, että heidät vapautettaisiin. Rukoilemme kaikkien panttivankeudessa olevien veljiemme ja sisariemme puolesta.

  1. Poliittisista, taloudellisista ja ympäristöongelmista johtuva pakolaiskriisi on koko maailman huolten keskiössä. Ortodoksinen kirkko on ennen ja niin myös nyt pitänyt vainottuja, vaaroissa olevia ja muita hädänalaisia niinä, joihin Herra osoitti sanansa: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni. Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25: 35–36, 40). Kirkko on aina historiansa aikana seisonut ”työn ja kuormien uuvuttamien” (Matt. 11:28) rinnalla. Kirkon filantrooppinen työ on myös keskittynyt kärsivien auttamisen ohella sosiaalisten ongelmien rakenteellisten syiden poistamiseen. Kirkko on tunnetusti varustanut aina ”kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön” (Ef. 4:12).

Kutsumme kaikkia heitä, jotka voivat vaikuttaa pakolaisongelman syihin tekemään tarvittavia päätöksiä. Pyydämme viranomaisia, ortodoksikristittyjä ja kaikkia kansalaisia maissa, joissa on pakolaisia, tekemään kaiken voitavansa pakolaisten auttamiseksi.

VII. Kirkko todistaa vuoropuhelussa

  1. Ortodoksinen kirkko tuntee vastuunsa niitä kohtaan, jotka ovat erkaantuneet kirkosta ja tuntee myös tuskaa heistä, jotka eivät ymmärrä kirkon ääntä. Tuntien vastuunsa elävän Kristuksen edustajana maailmassa, kirkko käyttää kaikkia käytössään olevia keinoja todistaakseen uskottavasti apostolisen uskon totuudesta. Tässä sovinnon ja todistuksen vaatimassa hengessä ortodoksinen kirkko on aina pitänyt tärkeänä vuoropuhelua muiden kristittyjen kanssa. Tämän dialogin avulla muu kristillinen maailma pääsee tuntemaan ortodoksisuuden ja sen edustaman alkuperäisen tradition. Ortodoksinen kirkko ei ole koskaan hyväksynyt teologista minimalismia, joka kyseenalaistaisi sen edustaman dogmaattisen tai raamatullisen perinteen. Kirkkojen yhteistyö on tarjonnut ortodoksiselle kirkolle mahdollisuuden esitellä isien traditiolle uskollisena yhtä, pyhää, katolista ja apostolista kirkkoa. Ortodoksisen kirkon dialogi muiden kirkkojen kanssa ei ole merkinnyt aikaisemmin, nyt tai tulevaisuudessakaan mitään kompromisseja uskon perusteissa. Nämä dialogit todistavat ortodoksisuudesta, joka on ankkuroitunut evankeliumin viesteihin ”Tule, niin näet” (Joh. 1:46), että ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:8).

***

Tässä hengessä toimii Jumalan valtakunnan ilmestyksenä maailmanlaajuisesti ortodoksinen Kristuksen kirkko, pitäen sakramentaalista elämäänsä ja erityisesti pyhää eukaristiaa keskuksenaan. Kirkko ei pyhän Ignatios Antiokialaisen mukaan ”tarjoa katoavaa ja turmeltuvaa ravintoa, vaan elämän leipää, parantavaa kuolemattomuuden lääkettä, joka karkottaa pahan ja antaa Jeesuksen Kristuksen kautta Jumalan elämän” (Kirje efesolaisille, 20, Patrologia Graeca 5,757). Pyhä eukaristia on kirkko-ruumiin synodaalisuuden perusta ja samalla ortodoksisen kirkon yhteisen uskon vahvistus. Pyhä Irineos Lyonilainen sanoo tämän vuoksi: ”Opetuksemme on sopusoinnussa eukaristian kanssa ja eukaristia on opetuksemme vahvistus” (Adversus Haeresis, 4:18, Patrologia Graeca 7,1028).

Julistamme evankeliumin Herran käskyjen mukaan ja julistamme ”kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen parannusta ja syntien anteeksiantamista” (Luuk. 22:47). Meidän on annettava itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristukselle Jumalalle ja rakastettava toisiamme yhteisesti tunnustaen ”Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, yksiolennollista ja jakaantumatonta Kolminaisuutta”.

Osoitamme nämä asiat Synodina kaikille pyhimmän ortodoksisen kirkon lapsillemme kaikkialla ja koko maailmalle. Me seuraamme pyhien isiemme Synodien säädöksiä ja säilytämme isien uskon jokapäiväisessä elämässämme kaikilla hyvillä tavoilla.

Yleisen ylösnousemuksen toivossa ylistämme Jumalaa kolmessa persoonassa jumalallisin veisuin: ”Isä, Kaikkivaltias, Jumala, Sana ja Henki, yhtä olemusta oleva kolmessa persoonassa, yliolennollinen voima ja jumaluus, Sinuun me olemme kastetut ja Sinua me ylistämme kaikkina aikoina” (Pääsiäiskanonin 8. veisu).

( Kuva/Photo: © JOHN MINDALA )

( Kuva/Photo: © JOHN MINDALA )

† Konstantinopolin Bartolomeos, puheenjohtaja

† Aleksandrian Teodoros

† Jerusalemin Teofilos

† Serbian Irinej

† Romanian Daniel

† Kyproksen Krysostomos

† Ateenan ja koko Kreikan Hieronymos

† Varsovan ja koko Puolan Sawa

† Tiranan, Durresin ja koko Albanian Anastasios

† Prešovin ja koko Tšekinmaan ja Slovakian Rastislav

Ekumeenisen patriarkaatin delegaation piispat:

Karjalan ja koko Suomen Leo, Tallinnan ja koko Viron Stefanos, Pergamonin Johannes, Amerikan Demetrios, Saksan Augustinos, Kreetan Eireneos, Denverin Jesaias, Atlantan Aleksios, Prinssisaarten Jakovos, Prokonneson Josef, Filadelfian Meliton, Ranskan Emmanuel, Dardannellien Niketas, San Franciscon Gerasimos, Kissamoksen ja Selinoksen Amfilokios, Korean Ambrosios, Selyvrian Maksimos, Adrianopoliksen Amfilokios, Diokleian Kallistos, Hierapoliksen Antoni, Telmesoksen Job, Khariopoliksen Jean, Nyssan piispa Grigori

Aleksanrian patriarkaatin delegation piispat:

Leontopoliksen Gabriel, Nairobin Makarios, Kampalan Jonah, Zimbabwen ja Angola Serafim, Nigerian Alexandros, Tripolin Teophylaktos, Hyväntoivonniemen Sergios, Kyreneiden Atanasios, Kartagon Aleksios, Mwanzan Hieronymos, Guinean Georgios, Hermopoliksen Nikolaos, Irinopoliksen Demetrios, Johannesburgin ja Pretorian Damaskinos, Akkran Narkissos, Ptolemaidoksen Emmanuel, Kamerunin Gregorios, Mephisin Nikodemos, Katangan Meletios, Brazzavillen ja Gabonin Panteleimon, Burundin ja Rwandan Innokentios, Mosambikin Krysostomos, Nyerin ja Kenian vuoren Neofytos

Jerusalemin patriarkaatin delegaation piispat:

Filadelfian Benedictus, Konstantinoksen Aristarkos, Jordanin Teofylaktos, Antidonin Nektarios, Pellan Filoumenos

Serbian patriarkaatin delegaation piispat:

Ohridin Ioann, Montenegron Amfilohije, Zagrebin ja Ljubljanan Porfyri, Sremin Basile, Budapestin Lukian, Uuden Gračanizan ja Keski-Amerikan Longin, Bačkan Ireneos, Zvornikin ja Tuzlan Krysostom, Žičan Justin, Vranjen Pakomie, Kumadian Ioann, Braničevon Ignati, Dalmatian Foti, Bihaćin ja Petrovacin Atanase, Budimljen ja Nikšićin Ioannise, Zahumljen ja Herzegovinan Grigorie, Valjevon Milutin, Länsi-Amerikan Maksim, Australian ja Uuden-Seelannin Ireneos, Kruševacin David, Slavonian Ioann, Itävallan ja Unkarin Andre, Frankfurtin ja koko Saksan Sergei, Timokin Ilarion

Romanian patriarkaatin delegaation piispat:

Iasin, Moldavian ja Bukovinan Teofanos, Sibiun ja Ardealin Laurenti, Vadin, Feleacin, Clujn, Maramuresin ja Sălajn Andre, Craiovan ja Oltenian Ireneos, Timisoaran ja Banatin Joan, Keski- ja Länsi-Euroopan Josef, Saksan, Itävallan ja Luxenburgin Serafim, Târgovişten Nifon, Alba Iulian Ireneos, Râmnicun Varsonofi, Roman ja Bacăun Joakim, Ala-Tonavan Kassian, Aradn Timoteo, Amerikkojen Nikolas, Oradean Sofroni, Severinin ja Strehaian Nikodemos, Tulcean Bessarion, Sălajn Petronios, Unkarin Siluani, Italian Siluani, Espanjan ja Portugalin Timoteo, Pohjois-Euroopan Makari, Ploieştin ja Loviestean Varlaam, Râmnicun Emilian

Kyproksen kirkon delegation piispat:

Pafoksen Georgios, Kitionin Krysostomos, Kyrenian Krysostomos, Limassolin Atanasios, Morfoun Neofytos, Konstantian ja Ammohostoksen Vasileios, Kykkoksen ja Tillyrian Nikeforos, Tamassoksen ja Oreinin Jesaias, Tremitousan ja Lefkarean Barnabas, Karpasionin Kristoforos, Arsinoen Nektarios, Atathusin Nikolaos, Ledran Epifanios, Kytronon Leontios, Neapoliksen Porfyrios, Mesaorian Gregorios

Kreikan kirkon delegaation piispat:

Fililippin, Neapoliksen ja Thassoksen Prokopios, Peristerionin Krysostomos, Eleian Germanos, Mantineian ja Kynourian Aleksandros, ArtanIgnatios, Didymoteixonin, Orestiasin ja Souflin Damaskinos, Nikaian Aleksios, Nafpaktoksen ja Agios Vlasioksen Hieroteos, Samoksen and Ikarian Eusebios, Kastorian Serafim, Demetriaksen ja Almyroksen Ignatios, Kassandrian Nikodemos, Hydran, Spetseksen ja Eginan Efraim, Serresin ja Nigritan Teologos, Sidirokastronin Makarios, Alexandropoliksen Antimos, Neapoliksen ja Stavropoliksen Barnabas, Messenian Krysostomos, Ilionin, Aharnonin ja Petropoliksen Atenagoras, Lagkadan, Litiksen and Rentiniksen Ioannis, Uuden Joonian ja Filadelfian Gabriel, Nikopoliksen ja Prevezan Krysostomos, Ierissoksen, Athosvuoren ja Ardanmeren Teoklitos

Puolan kirkon delegaation piispat:

Łódźin ja Poznańin Simon, Lublinin ja Chełmin Abel, Białystokin ja Gdanskin Jaakob, Siemiatyczen Georgi, Gorlicen Paisjusz

Albanian kirkon delegaation piispat:

Koritsan Joan, Argyrokastronin Demetrios, Apollonian ja Fierin Nikolla, Elbasan Andon, Amantian Nathaniel, Byliksen Asti

Tšekinmaan ja Slovakian kirkon delegaation piispat:

Prahan Michal, Sumperkin Isaia

Sveitsin Jeremias, Pyhän ja Suuren Synodin panortodoksisen sihteeristön puheenjohtaja

OT/S&H

 

 

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: