Ystävän äärellä

16/08/2016

Kolumni

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

(Kuva/Photo: Aristarkos Sirviö)

PARANTUMATONTA syöpää sairastava paras ystäväni on samaa ikäluokkaa kuin minäkin. Vajaa 40-vuotias. Kaikki on tapahtunut neljän kuukauden sisällä, ajanjakson, joka ei tässä iässä riitä kuin pienten suunnitelmien tekoon. Aluksi hän valitti tavallista vatsakipua, nyt hän on kuolemaisillaan. Olemme molemmat kristittyjä, mutta emme ole koskaan puhuneet vakavasti teologisista asioista. Emmekä puhu nytkään, ne tuntuisivat vieläkin sopimattomammilta nyt. Miksi näin on? Eikö usko voisi tuoda lohdutusta, eikö sen pitäisi puhua rakkaudesta ja ylösnousemuksesta ja toivosta? Miksi se pysyy nyt vaikeana hiljaa?

 

YKSI SYY on siinä, että toiset kysymykset ovat niin äänekkäitä. Ne ovat eksistentiaalisia, elämän merkitykseen kietoutuvia. Miksi juuri hän? Miksi nuorena? Miksi ilman syytä? Ja ennen muuta, miksi miksi? Näitä uskonnon puhe kiertää ylätasolla monisanaisena, mutta harvemmin se rönsyilee sinne missä asiat tapahtuvat ja ovat. Uskonto ja teologia näyttäytyvät kahvijauheena, jonka läpi kulkee elämän vesi, mutta se todellinen kahvi juodaan ihmisten seurassa tai yksin muualla. Ja jos liikaa puruja pääsee kahvin sekaan, se on pilalla; seos on liian tymäkkää, sillä emme todella nauti metaforien konkreettisuudesta suussa.

Mutta eihän näin saanut olla. Emmehän me olleet kristittyjä vain nimellisesti. Emmehän me uskoneet, että uskonto olisi vain tarpeiden tyydyttämistä tai luonnollisten asioiden ylevöittämistä toispuoleisuuteen, kun emme tämänpuoleisessa jaksa tai niihin yletä. Eikö usko tuonutkaan mukanaan jotain, millä voisimme varautua tai puolustautua? Onko uskomme nyt housut kintuissa yllätetty, ja olemmekin taas paljaat ja kiertelemme piilottelemassa inhimillisten tunteiden sekavassa ja kyseenalaisessa paratiisissa, jossa Jumala ei käy illan viileydessä?

 

OLEN OLLUT aina kristillisen metafysiikan ystävä. Lohtua sekään ei tuo, mutta auttaa selventämään mistä on kyse. Kyse on tietenkin vanhasta pahan ongelmasta. Miksi hyvä Luoja antaa ihmisten ja luomansa maailman kärsiä tarpeettomasti? Oman ymmärrykseni mukaan ensimmäinen avaus kysymykseen vastattaessa on, että kristillisen maailmankuvan mukaan hyvä ja paha eivät ole olemassa samalla tapaa. Paha ei ole hyvän vastakohta siinä mielessä, että ne olisivat olemassa samalla olemisen tavalla. Maailma ei ole kamppailu Jumalan ja pahan välillä, se ei ole kosminen näytelmä, jossa paha voisi päästä voitolle lopullisesti. Perinteisen teologian kielellä ilmaistuna paha on hyvän poissaoloa. Tämä avaus on pieni, mutta tärkeä.

Koska hyvä on alkuperäistä ja Jumala on hyvä, tällöin paha on jotain jälkijättöistä, oheista, parasiittimaista. Tämä ei tarkoita, että paha olisi jonkinlainen luonnonlakimainen rangaistus siitä hyvästä, jonka ystäväni on jättänyt tekemättä tai josta hän on jäänyt osattomaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että koska hyvä on luotua ja maailma ja ihminen on luotu hyväksi, on hyvä myöskin rationaalista, sellaista jonka ihminen tunnistaa, ymmärtää ja hyväksyy. Ihmisessä oleva Jumalan kuva on rationaalinen kuva, ihmisen ymmärryskyky on yhtä kuin hänen kykeneväisyytensä hyvyyteen. Tällä ei ole mitään tekemistä yksilön älykkyyden tai kyvykkyyden kanssa. Se on vain luotuna olemisen perusrakenne, jossa vanhan antiikin maksiimin mukaan tuntee kaltaisensa. Vain kaltainen voi tuntea kaltaisensa. Siten ihminen tuntee hyvän, rationalisoi sitä, pohtii sitä ja kehittää sitä.

Mutta paha, se ei ole rationaalista. Eikä ihminen ole yksin älyllinen olento. Mutta juuri tästä syystä tunteet kärsimyksen edessä ovatkin täysin rationaalisia itsessään. On rationaalista (ja sitä kautta hyvää) tuntea raivoa, suuttumusta, pettymystä, kauhistusta ja pelkoa kuoleman edessä, koska kuolema ei tähän maailmaan kuulu. On oikeastaan kristityn velvollisuus vihata kuolemaa ja kärsimystä aivan todellisina asioina, koska ne eivät perimmäisessä mielessä niitä ole. On eräänlainen moderni harhaoppi, että kristityn pitäisi ymmärtää kaikkea, jopa kuolemaa, ja puhua siitä luonnollisena asiana. Kuolema ja kärsimys eivät ole minkään arvoisia, niillä ei ole välinearvoa, ei mieltä, ei logiikkaa – ja siksi niitä ei voi ymmärtää, niitä voi ainoastaan vastustaa. Kristillinen näky ei tarjoa turvallista elämää, vaan se korostaa taistelun todellisuutta epätodellisuutta vastaan.

Kristillinen perinne kehottaa tyyneyteen kuoleman ääressä, mutta yhtä teologisia” ovat voimakkaat tunteet, kuoleman inhoaminen ja suoranainen vihaaminen. erityisen vastenmieliseksi puhe käy, kun yritetään kristillisin termein selittää kuolemaa ”Jumalan suunnitelmalla” tai synnin palkalla. Synnin palkka on raamatullisesti kuolema, mutta todellinen kuolema on vasta mahdollista täydellisesti erossa Jumalasta. Ja tämä ero ei ole tässä maailmassa olemassa, vaikka yhteytemme olisi kuinka hauras tai olematon tahansa.

 

NÄIDEN AJATUSTEN kyseenalainen lohtu ei ole siinä, että ne yrittävät selittää kuolemaa pois. Pikemminkin päinvastoin: vaikka kuolema on tässä maailmassa väistämättä läsnä, sen läsnäolo on kuitenkin poissaoloa, joka paljastaa sen Jumalan läsnäolon, sen Jumalan, joka on lopulta kaikki kaikessa. Kristittynä olemiseen liittyy oleminen maailmassa, joka on langennut. Mutta väittämällä, että tämä johtaa kaiken mielettömyyteen, johtaa uskoon (tai epäuskoon) joka on luonteeltaan enemmän mytologista kuin uskoa kaiken elämän ja kuoleman Herraan.  Se johtaa uskoon (tai epäuskoon, joka on tässä suhteessa lopultakin sama asia), jossa Jumala, ihminen, maailma ja paha ovat jonkinlaisessa tulemisen tilassa ja joka päätyy viimeisellä tuomiolla jonkinlaiseen metafyysisen laskutoimituksen kautta tasaukseen.

Tällainen usko perää mielekkyyttä asioille aivan kuin niillä olisi yksi-yhteen vastaavuuteensa ikuisuudessa. Tällainen usko jättää huomiotta sen rationaalisen ja konkreettisen hyvän mikä meille on annettu rakkaudessa, kauneudessa ja elämässä, ja pelkistää ne signaaleiksi jostain korkeammasta momentista, joka tekee työtään ikään kuin meidän ja Jumalan välissä. Tällainen usko virittää verkon Jumalan ja meidän väliimme, ja se värähtelee synneistä, morsettaa lennättimenä Jumalalle mitä teimme tai jätimme tekemättä. Tällainen usko on viime kädessä jumalanpilkkaa, sillä pohjimmiltaan se vihjaa, että kuolemaa tarvitaan johonkin, että sillä on jotain käyttöä tai että Jumala tarvitsisi kuolemaa ja pahaa näyttääkseen hyvyytensä. Tällainen usko vaipuu epätoivoon pahan ongelman edessä, koska se haluaa selvittää mysteerin, ei paneutua siihen. Tällainen usko haluaa ottaa kuoleman omakseen, olla yhtä suuri kuin Jumala tai kuolema, se haluaa antaa kuolemalle muodon ja hahmon, nimen sille, joka on pelkkä Valehtelija, Pettäjä ja Harhaanjohtaja.

 

KUOLEMAN mielettömyys aiheuttaa ahdistusta juuri siksi, että sitä ei pidäkään ilmiönä hyväksyä. Elämän päättymisenä sen voi hyväksyä tai olla hyväksymättä – se tapahtuu joka tapauksessa. Mutta kristinuskon ”vastaus” on tyhjä hauta, ei selitys tai manifesti, vaan hyvät uutiset, evankeliumi, jonka mukaan sokeat saavat näkönsä ja kuolleet herätetään haudoistaan. Näitä uutisia vastaan on mahdollista kapinoida, ne voi jättää kuulematta ja niitä voi jättää seuraamatta. Mutta niitä ei voi kokonaan unohtaa, sillä Jumala itse on ”unohtanut itsensä”, hyljännyt itsensä ja tyhjentänyt itsensä, tullut ihmiseksi ja kuollut ja noussut ylös. Tämä historiallinen tapahtuma poistaa spekuloinnilta sen voiman ylittää itsensä ja tunkeutua salaisuuteen.

Sillä elämän ja kuoleman mysteeriä tutkiessaan järki kohtaa kyllä hyvän, mutta viime kädessä se ei kohtaa Merkitystä, vaan elävän Jumalan.  Pahaa ja kuolemaa tulee vastustaa viimeiseen asti, eikä kärsimystä itsessään voi ymmärtää. Kristinuskon toivo ei ole siinä, että me saamme tyydytettyä oikeuden- tai omanarvontuntomme, kristinusko ei lupaa pelkkää hyvää ja menestystä, vaan Kristuksen seuraamista siinä toivossa, että viimeinen vihollinen on jo voitettu.

 

SITTEN AIKANAAN, kun ystävämme on poissa, katamme lautapelipöytään hänelle paikan ja nappulat. Ja kun menemme vuosittaiseen jääkiekkoturnaukseen, otamme edelleen kolmen hengen huoneen. Sillä, ilmassa viuhuvista ja joskus raskaina riippuvista kysymyksistä huolimatta, hän ei ole kuollut vaan elää. Nämä konkreettiset eleet ovat itsessään tarpeettomia, mutta ne korostavat sitä yhteyttä joka on aidon kristillisen toivon ilmentymä.

Ne eivät tuo ketään takaisin, mutta ne tuovat ystävämme tähän. Ja kun hän on läsnä, hänen kuolemansa ei ole läsnä. Elämä ja hyvä, ne ovat jo voittaneet; me elämme langenneen maailman autereessa, mutta voimme elämän häilyvyydessä aistia ensivälähdyksiä siitä päivästä, jonka iltana aurinko ei enää laske lainkaan. Se pilkehtää jo tässä maailmassa, sen kauneudessa, hyvässä ja todessa. Ja voimme tunteilla ystävämme kuolemalla, sillä nuo tunteet ovat peräisin siitä mitä me olemme, mihin meidät on kutsuttu, eivät vain aivokemiallisista muutoksistamme.

Kun suremme ja inhoamme kuolemaa, voimme olla varmoja, että olemme vilpittömiä, sillä vaikka suru on toki henkilökohtaista, se kaikuu pohjimmiltaan kosmisessa äänialassa. Ja tällöin Jumala ei ole enää vain uskon kohde, tai filosofinen olemisen alkulähde, vaan Jumala sisimmässämme ja kaikkialla. Ja edelleen: kuoleman hetkellä tämä Jumala on vielä Emmanuel, Jumala kanssamme.

Gentlemen, he said
I don’t need your organization, I’ve shined your shoes
I’ve moved your mountains and marked your cards
But Eden is burning, either getting ready for elimination
Or else your hearts must have the courage for the changing of the guards

– Bob Dylan, Changing of the Guards

 

          *                    *                    *

Jälkikirjoitus: ystäväni nukkui pois kaksi päivää kirjoituksen jälkeen.

Ikuinen muisto!

 

Ari Koponen

, , , , , , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: