Elokuu 1968

29/10/2016

Kirjat

kirjat-kahkonen-kansi

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. 2016. Otava.

On aloitettava tästä: luihini ja ytimiini meni eräs tietty kohtaus Sirpa Kähkösen uudessa romaanissa Tankkien kesä – oikeastaan se raastoi sydäntäni. Sillä sen myötä palasi mieleeni lapsuus ja lapsuuden painajaiset, jotka vielä nuorena aikuisena vaivasivat minua, säpsähdyttivät hereille kesken yön. Sota-aikana asuin Kauhavalla, jossa oli Ilmasotakoulu, yksi tärkeistä vihollisen pommituskohteista.

Minulla on vain aavisteisia mielikuvia sota-ajasta, mutta järkytys, joka ilmeisesti aikuisten jännityksestä on minuun kasvanut kiinni, toi osin järjettömänä, joskin käsittämättömän loogisena ja aitona, sodan uhan uniini vuosikausiksi.

Aikuisilla on aikuisten huolet, ja kun niihin, ei lainkaan vähäpätöisiin, keskitytään täydesti, pikkuinen Hilla joutuu näkemään television uutislähetyksessä rankan raportin Biafran nälänhädästä – dokumentin lapsesta, joka on kuolemassa nälkään. Hilla on oppinut, että mitä televisiosta nyt tuleekin, on fiktiota. Ei ne oikeasti kuole, ketsuppia se yltympäri roiskuva veri vain on. Sitten ne nousevat ylös, putsaavat vaatteensa ja naamansa, mutta:

”Talo palaa lapsi juoksee ihminen myttynä tai mitä nyt –

”Lapsella on hätä

”Ei se ole totta, kohta nousee tuosta ei nouse NOUSE NYT!

”Minun maha ei ole tuommoinen.

”Se on musta lapsi.

”Lapsi niin kuin minä.

”Luutanahkaaluuta

”Se itkee mitä varten tuo mies kuvaa sitä mitä varten kuvaa vain! Lapsi lyykähtää pää osuu kovaan lattiaan minä olen yhtä pieni”

Siihen se loppui, pikkuisen Hillan lapsuus. Alkoi ”maaliman tuskan” kantaminen hennoilla olkapäillä, alkoi oppiminen maailman epäoikeudenmukaisuudesta…

En muista, olenko koskaan aikaisemmin lukenut yhtä täydellistä kuvausta siitä, miten ihminen karkotetaan paratiisista.

 Praha

Tankkien kesä kuuluu Kuopio-sarjaan sen seitsemäntenä itsenäisenä osana. Mutta oli kiinnostavaa huomata, että täysin itsenäinen Graniittimies (2014), tuo huikea, järkyttävä, ahdistava ja, sanonpa vielä, mestarillinen teos oli myös taustoitusta Kuopio-sarjalle, täysin kiinteästi yhdistettävissä Tankkien kesän ihmisten hiipuvaan odotukseen ja lopulliseen pettymykseen. Olisin niin monta kertaa halunnut huutaa Hilda Tuomelle, että eivät he enää palaa, usko minua, mitä tiedän! Mutta Hilda odotti odottamistaan, kunnes lopulta hänenkin oli taivuttava uskomaan, että odotetut kadotetut eivät koskaan tule takaisin.

Nimensä mukaan Tankkien kesä preesensissä kuvaa sekä niitä kohtalokkaita päiviä, jotka edelsivät venäläistankkien vyörymistä Prahaan, että tunnelmia sen jälkeen. Tapahtumia, jotka aiheuttavat katkeran pettymyksen nuorelle Stella Mertaselle ja ankaraa ajattelua vankilassakin istuneelle kunnon kommunistille Lassi Tuomelle.

Stella Mertanen oli uskonut Neuvostoliiton vilpittömyyteen ja rauhantahtoisuuteen, Lassi Tuomi oli tiennyt, mikä on totuus – olihan myös hän itse aikoinaan lähtenyt etsimään Utopiaa itärajan takaa ja nähnyt sosialismin kasvot ruohonjuuritasolla – mutta hän uskoi aatteeseen ja hänen oli pakko uskoa.

Hän tekee kuolemaa fyysisestikin, ei puhu siitä, ei halua – mutta tämä elämän pituinen usko aatteeseen!

”Miten typerää kaikki, ja kuitenkin. Jos minä annan periksi, koko minun olemukseni purkautuu, kaikki se, mistä minut on kudottu, äitini kohdussa jo. Kaikki luhistuu, se minkä olen vaivalla rakentanut sorrosta ja pettymyksistä ja virheistä ja tuskista – turhaanko se kaikki? Turhaanko uhrit joita olen antanut, kärsimykset joita olen tuottanut viattomille, petokset joita olen tehnyt?

”Sitäkö varten minä olen kulkenut tämän tien, että sen päässä kääntyisin ja sanoisin: kaikki oli virhettä? Jos niin teen lakkaan olemasta minä, kuumassa taottu, karkaistu, ehyt ja yhtä terää.”

Sirpa Kähkönen (Kuva/Photo: Otava )

Sirpa Kähkönen (Kuva/Photo: Otava )

Luopuminen

Tankkien kesän ainoat teemat eivät silti ole vain sota, sodan pelko ja uhka, tankkien vyöryminen rajojen yli.

Vanhuus, sairaudet, luopuminen ja kuolema ovat keskeisiä asioita kirjan maailmassa. Kertomus alkaa Juho Tiihosen unennäöllä Helsingistä Kuopiota kohti kulkevan junan makuuvaunussa, jota Juhon ei tarvinnut vähäisen matkustajamäärän ansiosta jakaa kenenkään kanssa.

Juho Tiihonen on tulossa hautajaisiin ja samalla kasvatti-isänsä tohtori Kelon luo. Mutta Juhon ajatukset viipyvät vielä äskettäisessä Englannin matkassa ja matkan aikana kohdatussa Rosessa.

Tohtori Kelo järjestää yksinäisen Hertan hautajaiset, joissa ei paljon järjestämistä ole; saattamassa ovat naisystävät, jotka myös kantavat arkun hautaan saakka, ja hyvin tämä saattojoukko mahtuu Kelon kerrostaloasunnon tiloihin.

Sillä vanhasta kodistaan on Kelokin joutunut luopumaan, joutuu kohta luopumaan paljosta muustakin. Lääkärinä hän on todennut oman Parkinsonin tautinsa etenemisen. Vanhuus tulee liki muitakin aikaisemmista Kuopio-sarjan teoksista tuttuja henkilöitä, ja Kähkösen tapa kuvata vanhuutta on hellä ja paikoitellen lähes liikuttava.

Vanhukset aistivat, miten toisenlainen maailmasta on tullut – miten heidän lastensa ajatukset ovat erilaisia kuin heidän ajatuksensa, miten pienestä pehmeäposkisesta lapsukaisesta on varttunut lähes vieras ihminen. Omaa suhtautumistaan jokainen joutuu pohtimaan – mitä varten on elämänsä elänyt, mitä varten aikoo elämänsä elää.

Ja koko ajan elämä on luopumista.

Fiktiivinen todellisuus

Sirpa Kähkösen muodoltaan hyvin onnistuneen ja sisällöllisesti tärkeän romaanin tapahtumat sijoittuvat aikavälille 17. – 24.8.1968 ja se rakentuu kuin tajunnanvirtana henkilöidensä ajatusten kautta koko heidän elämänsä kattavaksi kuvaukseksi. Juuri siksi se todella on itsenäinen romaani, se ei vaadi Kuopio-sarjan aikaisempien teosten lukemista.

Joskus kauan sitten minua opastettiin kirjoittamisessa näin: kirjailijan on rakastettava jokaista kirjansa henkilöä – siitä huolimatta, että kuvattu henkilö olisi miten vastenmielinen tahansa. Sirpa Kähkönen osaa tämän taidon, ja luulen, että juuri siksi hänen kirjansa ovat niin koskettavia. Henkilöt tulevat hyvin likelle lukijaa – jokaisen ajatuksissa löysin hippusen omia ajatuksiani, jokaisen pettymys oli osa minun pettymystäni, jokaisen elämä sivusi tavalla tai toisella omaa elämääni. Voiko kirjailija paremmin onnistua luodessaan fiktiivistä todellisuutta?

Ja on lopetettava tähän: elokuussa 1968 istuin kotonani television ääressä, sylissäni puolivuotias tyttäreni, ja näin tankkien vyöryvän Prahan kaduille.

Minun pettymykseni oli yhtä suuri, kuin Tankkien kesässä Stella Mertasen pettymys, vaikken itkenytkään silmiäni turvoksiin. Sitä tyttäreni ei muista. Mutta hän muistaa biafralaislapset suurine vatsoineen, suurine kysyvine silmineen…

 

Hellevi Matihalti

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: