Kaksi mukana, kaksi poissa olevaa

23/11/2016

Kirjat

Riku Korhonen, Emme enää usko pahaan. 2016. WSOY

Mooses Mentula, Jääkausi. 2016. WSOY

Emma Puikkonen, Eurooppalaiset unet. 2016. WSOY

Minna Rytisalo, Lempi. 2016. Gummerus

OLIN AIKONUT kirjoittaa oman arvioni kaikista Finlandia–ehdokkuuteen yltäneistä romaaneista, kun kaksi niistä (Tommi Kinnusen Lopotin ja Sirpa Kähkösen Tankkien kesän) olin jo ennen julkistamista ennättänyt arvioida. Valitettavasti kaksi kustantajaa ei ole lähettänyt arvostelukappaleita, ja kirjaston jonot puuttuvien kirjojen kohdalla ovat mielettömän pitkät. Tässä yhteydessä haluankin lausua suuret kiitokseni Otavalle ja WSOY:lle, jotka Simeon ja Hanna -verkkolehden alusta alkaen ovat suhtautuneet erittäin positiivisesti yhteistyöhön.

Niin päädyin tässä arviossani toiseen näkökulmaan: mukana on kaksi Finlandia-palkintoa tavoittelevaa teosta (Riku Korhosen Emme enää usko pahaan ja Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, sekä kaksi teosta, jotka eivät ehdokkaaksi yltäneet – Mooses Mentulan Jääkausi ja Minna Rytisalon Lempi.

 

KÄYTÄN JÄLLEEN fraasiani: taideteos on valmis vasta, kun lukija, kuulija, näkijä on sen ottanut vastaan. Tästä mielestäni seuraa myös se tosiasia, että täysin objektiivista kritiikkiä ei voi olla olemassa. Lukija tajuaa kyllä kielen mielettömän kauneuden, henkilöt niin kuvatuiksi, että pieninkään mukana vilahtava lapsi ei ole vain karikatyyri tai juonenkehittelyssä pakosti mukaan otettava olento. Lukija tajuaa kirjan rakenteen loistavaksi ja tuntee itsensä joissakin paikoin kuin vereslihalla olevaksi.

Silti lukija ei mitenkään voi saada kokonaiskäsitystä siitä, että kirja on juuri hänen kirjansa, rakastettu, omistettava, johon on palattava aika ajoin uudestaan.

kirjat-finlandia-korhonen

Riku Korhosen romaani on tällainen kirja – minulle. En löydä siitä moitittavaa – se etenee, sen loppu on nyrkki vasten lukijan kasvoja, yllättävä – ja rehellinen.

Minua jäi vaivaamaan jopa kirjan nimi – vaikka hyvin samoja kirjoja arvostava ystäväni olikin sitä mieltä, että Muumi-sarjakuvista siepattu nimi on kenties ironiaa tai sarkasmia.

Jollakin alueella se ei tavoittanut minua, ja tämä on siis henkilökohtainen mielipiteeni eikä vähennä kirjan taiteellisia ansioita pisaraistakaan.

Se sijoittuu meidän ahdistavaan aikaamme, ja merkit ja ilmiöt kirjoittaja tuo hyvin esiin. Toisaalta se on tämän ajan Rikos ja Rangaistus, mutta ilman sovitusta.

lempi04346

MINNA RYTISALON Lempin poissaoloa Finlandia-ehdokkaiden joukosta kummeksun suuresti. Minua se säväytti lähes Tankkien kesän tavoin. Siinä on myös hippunen dekkarin aineksia, koska aivan lopussa vasta karmea totuus selviää – olkoonkin, että vihjeitä siihen lukijalle kyllä riittävästi annetaan, joten missään nimessä ei tule tunnetta, että kirjoittaja on sivusta temmannut loppuratkaisun.

Lempi sijoittuu Lapin sodan aikaisiin tapahtumiin, joissa toinenkin kuusamolaiskirjailija, Tommi Kinnunen, esikoisessaan Neljäntienristeys viivähti. Ajankohta ei kuitenkaan näitä romaaneita yhdistä eikä kaltaista, ei sekään, että myös Lempissä käsitellään ensisijaisesti ihmissuhteiden tragediaa.

Kirjan ehdoton päähenkilö on Lempi, jota lukija ei elossa olevana tapaa; Lempistä kertovat oman näkemyksensä aviomies Viljami, perheen apulainen Elli ja Lempin kaksoissisar Sisko.

Lempi on kaunis, Lempi on rohkea – Lempi on ilkeä ja alentuvainen – Lempi on uhkarohkea yllytyshullu riippuen siitä, kuka häntä katselee. Viljamille Lempi on koko elämä. Hän ihmettelee joka päivä sitä huikeaa onnea, joka hänen kohdalleen osui, kun varakkaan kauppiaan tytär kauppalasta otti miehekseen hänet, pienen tilan nuoren isännän.

Jokaisella kertojista on oma elämänsä elettävänään. Toivotun kaltaisena se ei keneltäkään onnistu, koska Lempin merkitys on liian suuri.

Rytisalon kieli on kauniisti soljuvaa ja tarina imaisee lukijan mukaansa.

kirjat-finlandia-mentula

MOOSES MENTULAN Jääkausi ei liioin ole Finlandia-ehdokaslistalla – mutta samoin kuin Lempi, se kolahti kovin minuun.

Jääkauden tematiikka on mielestäni monessa sama kuin Korhosen romaanissa: rikos (koulukiusaaminen) ja rangaistus (syyttömän opettajan leimaaminen pedofiiliksi), mutta eräällä tavalla siinä on mukana myös sovitus – anteeksianto – joka on hyvin hienovaraisesti tuotu esiin kirjan viimeisillä sivuilla, kun lukija on jo varautunut epätoivoiseen loppuun. Juuri tämä viehätti minua aivan erityisesti Mentulan romaanissa.

Koulukiusaamista toki käsitellään monissakin kirjoissa, myös lasten ja nuortenromaaneissa, mutta Mentulalla on ongelmaan eräässä mielessä aivan uusi ratkaisumalli romaanissaan. Lukija voi sen seuraukset aavistaa, mutta kerronta antaa monia vihjeitä muihinkin suuntiin, eikä kertomus jää missään vaiheessa yksipuoliseksi koulukiusaamistapaukseksi.

Minusta oli vaikeinta pohtia, kuka teki väärin – ja päätyä siihen lopputulokseen, että yhtä rikollista ei ollut. Harvoinhan elämä kulkee selkeän syy-seuraus-suhteen mukaisesti, ja sen Mentula säästeliäästi mutta selkeästi tuo kirjassaan esille.

kirjat-finlandia-1

EMMA PUIKKOSEN Eurooppalaiset unet on kirja, johon nuorena olisin arvatenkin ihastunut mielettömästi – voisin kai sanoa, että täysin hullaantunut – juuri niihin aikoihin, kun oikeasti olisin voinut sanoa: ”Me halutaan käsikirjoittaa toinen maailma.”

Silloin olisin nauttinut rekan kyydissä halki Euroopan matkustamisesta, koska olisin kokenut koko Euroopan levittäytyvän eteeni selkeänä. Olisin – nuorena – vielä innokkaammin seurannut Lech Walesan onnistumista Puolassa ja Berliinin muurin murskaantumista Saksassa.

Olisin lukenut Eurooppalaisia unia samalla hehkulla kuin Pentti Holapan Muodonmuutoksia ja Tinaa – tai Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille.

Mutta en ole enää nuori – eikä Puikkonen Eurooppalaisissa unissa tavoita sellaista uskottavuutta, joka jaksaisi vakuuttaa minut sen muodosta: eräänlainen yhteen kokoaminen lopussa ei vakuuttanut minua siitä, että kyseessä on romaani – enkä osaa nähdä sitä novellikokoelmanakaan.

Se on kiehtova kokeilu, mutta minusta se ei ole riittävän vakuuttava.

Mieluusti vaihtaisin sen Finlandia-ehdokaslistalla Rytisalon Lempiin.

 

FINLANDIA-PALKINNON saaja julkistetaan huomenna.

Valitsijan tehtävä ei koskaan tällaisissa ”kilpailuissa” todellakaan ole helppo, mutta tuskinpa kukaan enää kuvitteleekaan, että Finlandia-voittaja on nyt sitten se Suomen vuonna 2016 ilmestyneistä romaaneista ehdottomasti paras.

Varmasti se on hyvä kirja, ja olipa valittu nyt mikä tahansa ehdolla olevista, se on lukemisen arvoinen. Mutta niin on lukematon määrä listalle pääsemättömistäkin kirjoista.

Jos minä valitsisin tämän vuoden Finlandia-voittajan, tekisin radikaalin valinnan – jakaisin palkinnon kahden naisen kirjoittamille kirjoille. Toinen kirjoista on ehdokkaana – toinen ei ole.

 

Hellevi Matihalti

,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: