Pienet valkoiset koirat, kirkkolaki ja -järjestys

29/11/2016

Kolumni

(Kuva/Photo: Hellevi Matihaltin kuva-arkisto)

(Kuva/Photo: Hellevi Matihaltin kuva-arkisto)

LÄHES KOKO elämäni ajan perheessäni on ollut koira. Koirattomat ajanjaksot ovat olleet niin lyhyitä, etten edes osaa muistaa kymmenien vuosien jälkeen sellaisia aikoja olleenkaan. En liioin enää osaa kuvitella, että voisin elää ilman koiraa.

Kuitenkin elämäni ensimmäisen koiran, naapurin koiran, kohdatessani olin hiukan alle nelivuotias, ja kohtaamisen tulos oli koiran purema iso haava sääressäni – arpi siitä on yhä näkyvillä. Minua oli kielletty menemästä koiran luo, koska sillä oli pentuja ja se puolusti niitä aggressiivisesti.

Otaksun, että juuri kiellon uhmaamisesta johtunut koiran purema haava ei saanut minua pelkäämään koiria. Minä olin tehnyt väärin, ja ymmärsin sen.

 

KAIKKI ELÄMÄNI koirat olivat olleet mustia ja isoja tai ainakin keskikokoisia uroksia. Sitten eräs pieni valkea koiranpentu otti minut omakseen, emmekä eronneet toisistamme, vaikka pennulla oli jo ostaja valmiina. Kun ero Pienen Valkean Koiran sairauden takia oli edessä, ymmärsin, miten paljon hyvää se oli kymmenvuotisen elämänsä aikana minulle tehnyt, joten minun oli myös ymmärrettävä, etten oman pahanmieleni takia voinut pitkittää sen tuskia.

Se oli hoitanut minua, kun syöpäni ensimmäisen kerran uusiutui. Se oli viiden viikon ajan käynyt kanssani sädehoidoissa – vaikka tietysti sen piti jäädä odottamaan autoon, kun minä menin Vaasan onkologiselle klinikalle, jossa minua silloin sädetettiin. Se oli pentukoira vielä, mutta uskollisesti se tuli viereeni, kun rankat hoidot väsyttivät minua. Me lepäsimme. Me emme jaksaneet leikkiä, eikä meistä ollut pitkien kävelylenkkien tekijöiksi.

Minä surin sitä pitkään, enkä voinut olla kertomatta surustani uudestaan ja uudestaan. Minä kerroin surustani Nikean metropoliitallekin, ja hän sanoi lempeästi ja lohduttavasti: Surkaa rauhassa.

Minä surin.

KUNNES TYTTÄRENI ei enää jaksanut katsoa jatkuvaa suruani. Hän hankki pienen valkoisen koiran ja toivoi hartaasti meidän löytävän toisemme, kun tapaisimme. Hänen toiveensa toteutui – ensimmäisellä käynnillään pikku koira jäi asumaan Korsoon.

Minä sanoin sitä silloin Koko Korson Koristeeksi, ja sitä se on edelleenkin.

Aivan aikuiseksi sekään ei ehtinyt, kun syöpäni uusi toisen kerran, ja niin myös se joutui aloittamaan hoitokoiran raskaan työn. Tänä vuonna se täytti yhdeksän vuotta, ja meistä molemmista on tullut vanhuksia. Mutta se tietää velvollisuutensa.

En tiedä maailmassa uskollisempaa, anteeksiantavampaa ja rakastavampaa olentoa kuin koira.

SILTI PIENTEN, suurten ja keskikokoistenkin koirien elämä on täynnä kieltoja. Ovat ne miten vastapestyjä, hoidettuja, säyseitä ja tottelevaisia tahansa, on lukematon määrä paikkoja – syöpäklinikan lisäksi – jonne en saa ottaa Koristetta mukaani. Jos joskus harvoin menen syömään ravintolaan, en saa ottaa sitä mukaani. Kesäaikana jotkut hyvin hienot ravintolat kieltävät terassilleenkin tulon koiran kanssa; onpa minut kerran häädettykin tällaiselta fiiniltä terassilta, vaikka koirani istui terassin ulkopuolella, jalkakäytävällä.

Selitys oli, että kaikki asiakkaat eivät pidä koirista.

Ruokakauppaa jouduin vaihtamaan. Useamman vuoden olin siinä kaupassa asioinut ja aina jättänyt Koristeen kaupan suuren tuulikaapin nurkkaan, jossa se kiltisti istui paikallaan ja odotti minua. Kunnes eräänä päivänä kaksi vartijaa seisoi koirani ääressä ja minua kehotettiin varsin tylysti viemään eläin välittömästi ulos.

Selitys oli, että kaupassa käy asiakkaita, jotka kavahtavat koiria.

SITÄKÄÄN EN täysin ymmärrä, ettei pieni viaton koira pääse kirkkoihin eikä luostareihin.

Kun ihminen karkotettiin paratiisista, eläimiä sieltä ei karkotettu – käärmettä lukuun ottamatta. Muut eläimet, myös koirat, olivat viattomia ja synnittömiä.

Koirien katseestakin voi nähdä tuon puhtaan viattomuuden.

Silti erääseen lehteen, jota aikoinaan toimitin, tuli tilauksen peruutus siitä syystä, että olin lehteen kirjoittanut jutun Pienestä Valkeasta Koirasta. Kristilliseen lehteen on sopimatonta kirjoittaa koirista, tilauksen peruuttaja oli sanonut.

MUTTA ERÄS ystäväni, joka on pappi, sen sijaan sanoo, että koira on annettu meille ihmisille esikuvaksi ja opettajaksi siitä, kuinka meidän tulisi rakastaa ja palvoa Jumalaa ja luottaa täysin, aina ja kaikessa yksin häneen.

Luulen, että ystäväni on hyvin oikeassa.

 

Hellevi Matihalti

, , , , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: