Journalistin ohjeet eri medioissa

30/11/2016

Kolumni

(kuva/photo:Clipart Illustration )

(kuva/photo:Clipart Illustration )

Olin ajatellut, etten enää puutu tähän aiheeseen – mutta hetki on niin herkullinen, etten malta olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni. Luin Uuden Suomen nettisivuilta Markku Huuskon uutisen Ylen toiminnasta ns. Sipilä-kohun tiimoilta:

”Kyse on kohusta, joka puhkesi, kun selvisi Ylen johdon rajoittaneen pääministeri Sipilää koskevaa uutisointia.

”Ne ovat seuraavat:

”Journalistin ohje numero 1:

Journalisti on vastuussa ennen kaikkia lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

”Journalistin ohje numero 2:

Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein.

”Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.

”Journalistin ohje numero 3:

Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.”

Kyse on tietysti yhteiskunnallisia asioita. Mutta samat säännöt pätevät myös, kun kirjoitetaan kirkkoa koskevista asioista.

 

NÄMÄ SÄÄNNÖT pitävät paikkansa, vaikka sana ”yhteiskunta” korvataan sanalla ”kirkko”. Omakohtaisten kokemusteni perusteella tiedän, että ainakaan Suomen ortodoksisen kirkon lehdissä tällainen journalismi ei toteudu. Sen vähän perusteella, mitä olen luterilaisen kirkon mediaa seurannut, siellä taidetaan osata Journalistin ohjeet paremmin ja pidetään niistä todella kiinni.

Ortodoksisen kirkon mediassa vallitsee jo sisäinen kontrolli – mistä voi kirjoittaa ja miten. Lainaan esimerkkeinä muutaman kohdan Helsingin ortodoksisen seurakunnan hiljattain hyväksytystä viestintästrategiasta vuosille 2017-2019:

”…viestintä tukee seurakunnan johtamista ja toimintaa, lisää henkilöstön motivoitumista, sitoutumista ja yhteisöllisyyttä, edistää seurakuntalaisten tiedonsaanti- ja vaikuttamismahdollisuuksia sekä vahvistaa seurakunnan myönteistä julkisuuskuvaa osana Suomen ortodoksista kirkkoa.”

”Perusviesteillä välitetään tunnistettava mielikuva, jonka seurakunta haluaa synnyttää sidosryhmissään.”

Myönteisen julkisuuskuvan vahvistaminen tunnistetaan osana sisältöstrategiaa. Mainejohtamiseen kiinnitetään erityistä huomiota.”

”…seurakunnan viestinnälle asetetaan yhteiset tavoitteet ja linjaukset, jotka pohjautuvat koko kirkon tavoite- ja toimintasuunnitelman kirjauksiin.”

”Sisäisen ja ulkoisen viestinnän suunnittelun tarkoituksena on pitää viestintä yhteisessä kurssissa ja auttaa toteuttamaan seurakunnan pitkän aikavälin tavoitteita.”

Kaikki korostusmerkinnät sitaateissa ovat minun tekemiäni.

 

TÄMÄ ON tietenkin yhden seurakunnan viestintästrategia ja, kuten kirjoitin, hyväksytty seurakunnanvaltuuston kokouksessa. Seurakunnallisen – samoin kuin hiippakunnallisen – median tarkoitus onkin ensisijaisesti juuri se, mistä tämä strategia kertoo.

Siksi niiltä ei voi odottaa sellaista tiedonvälitystä, johon väistämättä liittyy toisinaan lempeämpää, toisinaan rankempaakin kritiikkiä. Jos toimittaja sellaista yrittää, käy huonosti. Käy kuten kautta aikojen Suomen ortodoksisen kirkon upeimman lehden, Analogin, ja sen päätoimittajan.

Tosin, vilkaistessani taas ison kirkon puolelle, siellä seurakuntalehtienkin linjan luo lehden päätoimittaja. Jos ajattelen vaikkapa Kirkko ja kaupunki –lehteä, sen pääkirjoituksissa rohjetaan useinkin kritisoida ja jopa vastustaa oman kirkon, omien piispojen ja pappien tekemisiä, sanomisia ja päätöksiä.

Mutta avoimuutta seurakunnan ja kirkon tilanteesta tiedottamisessa samoin kuin keskustelevuutta myös ortodoksisilta seurakunta- ja hiippakuntalehdiltäkin toki voi ja pitääkin odottaa. Olen kuullut kerrottavan, että arkkipiispa Paavalin mielestä kirkkokansan pitää olla valistunutta, ja arkkipiispa Johannes tähdensi aina, että täytyy olla ortodoksinen ajattelutapa, jonka pohjalta vasta syntyy ortodoksista toimintaa. Tämä ei tarkoita pelkästään hengellistä puolta – eihän kirkkokaan toimi ilman budjetteja, strategioita ja visioita.

 

KAIKEN KAIKKIAAN olen silti varsin usein varsin pessimistinenkin riippumattoman ortodoksisen tiedotusvälineen mahdollisesta toteutumisesta.

Todellakin näyttää olevan niin, että ”sen lauluja laulat, jonka leipää syöt”.

Näyttää siltä, että vain ”omakustanteet” ovat vapaita kertomaan avoimesti siitä, mitä tapahtuu todella. Tämä konkretisoitui aika pitkälle nyt päättyneen kirkolliskokouksen aikana, jolloin Ortodoksi.net ei ollut mukana välittämässä tietoa istuntosalista ja sen ulkopuolelta. Tämä konkretisoitui myös siinä, kuinka huimasti Simeon ja Hanna –verkkolehden lukijamäärät kasvoivat.

Laajemminkin ajatellen Ortodoksi.net on vuosikaudet ollut ainoa sivusto, josta löytää mielettömät määrät tietoa ortodoksisuudesta. Sitä käyttävät tavalliset seurakuntalaiset, mutta sitä käyttävät työssään opetusmateriaalina uskonnonopettajat ja sitä käyttävät monet muut toimijat, jotka tarvitsevat tietoa ortodoksisuudesta.

Tuntuu jotenkin toivottomalta edes kuvitella kirkon saavan aikaan vastaavaa – koska aikaahan on ollut. Mutta jos muutama ihminen omin varoin pystyy tuottamaan tällaisen tietopankin, on todella syytä kysyä, miksi kirkko ei pysty siihen.

Hellevi Matihalti

, , , ,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: