Meille jotka kuljemme lumessa -Intertekstuaalisia alkukokemuksia

05/12/2016

Artikkeli, Kirjat

Sierra Nevada Granadassa Espanjassa. (Kuva/Photo: destinoespana.com )

Sierra Nevada Granadassa Espanjassa.
(Kuva/Photo: destinoespana.com )

Espanjassa vuosia asunut Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995) kertoi kirjeessä 1965 ystävälleen Anna-Liisa Mäenpäälle erään espanjalaisen runoilijan sanovan: ”En tiedä, kuka olen.” Kirje on julkaistu Tuula Hökän toimittamassa Mannerin kirjevalikoimassa Kirjoittamisen aika (2006). Manner ei kirjeessään mainitse runoilijan nimeä, eikä kirjejulkaisun toimittajakaan selityksissään.

Tämä pohjoisespanjalainen runoilija on Leopoldo Panero, molemmilla sukunimillään sanottuna Leopoldo Panero Torbado. Hän oli syntynyt Astorgassa vuonna 1909 ja kuoli 1962 Castrillo de las Piedrasissa. Hän oli Espanjan sodanjälkeisen runousvirtauksen kirjailijoita ja ryhmä Sukupolvi 36:n jäsen.

Myös kaksi hänen pojistaan, Juan Luis Panero (s. 1942) ja Leopoldo María Panero (s. 1948) ovat runoilijoita, samoin isoveli Juan Panero (1908 – 1937).

Kyseisestä Leopoldo Paneron runosta ”Tú que andas sobre la nieve” on liikkeellä eripituisia ja jopa erinimisiä versioita. Hieman lyhennettyyn näyttää pohjaavan Mannerin suomennos, jonka hän julkaisi siteerattua kirjettä seuraavan vuoden kokoelmassaan Kirjoitettu kivi (1966). Noihin aikoihin ja kauan sitä ennen oli tapana sijoittaa runokokoelmiin osasto kirjailijan itsensä suomentamia runoja. Muun muassa Uuno Kailaan ja Kaarlo Sarkian monissa kokoelmissa on myös heidän suomennoksiaan.  Paneron etunimestä Mannerin teoksessa puuttuu jostain syystä loppu-o.

Runon nimen, joka toistuu runossa johtoaihelmana, Manner käänsi: ”Sinä joka kuljet läpi lumen”. Panero puhuu kai tarkkaan ottaen lumen päällä tai lumessa kulkemisesta. Mutta koska kyse on kielikuvasta, se aukeaa moniin suuntiin temaattisten tulkintojen mukaan, ja moni käännösratkaisu on mahdollinen ja perusteltu.

Tästä runosta Manner lainasi säkeenosan erääseen jälkeenjääneeseen runoonsa sen otsikoksi: ”Sosténme en mi tristeza”. Runo sisältyy Tuula Hökän toimittamaan Mannerin Koottujen runojen laitokseen Kirkas, hämärä, kirkas (1999, 2. p. 2008). Sosténme en mi tristeza on yksi niistä runoista, jotka Manner lähetti kirjeessä Espanjan Churrianassa asuessaan ystävälleen, yliopettaja Anna-Liisa Mäenpäälle Tampereelle.

 

Rakkaus on runossa etäännytetty kolmanteen persoonaan: ”Rakastan häntä.” Silti ollaan ”korkeimman hellyyden hetkellä”, ja ”hän on lumen tuoksu, lehtien havina, teitten risteys ja vaitiolon diagrammi”. Kaikki intensiivisen, mutta padotun rakkauskohtaamisen kokemuksia; silti pyörryttävän onnelliseksi tekeviä, jolloin sanatkin käyvät tarpeettomiksi – jopa mahdottomiksi. Elämyksen keveys ja vapaus vertautuvat viimeiseen lähtöön, lopullisen eroamisen ja luopumisen uhkaan. Menneisyys on runon mukaan ”loistava valhe”, niin kuin runo ”Duo” sanoo totuuden olevan, jo vuoden 1960 kokoelmassa Orfiset laulut.

Paneron säkeen ”Sosténme en mi tristeza” Manner suomensi 1966 ”pidätä minua murheessani”, vaikka tavanomaisempi merkitys olisi murheessa tukeminen, auttaminen. Mannerin poetiikkaan kuuluu luoda uusia ilmauksia sanatarkoilla käännöksillä. Sitä paitsi piteleminen konkreettisessa mielessä on esillä Panerollakin aiemmissa säkeissä, kun hän pyytää puhuttelemaansa olentoa: ”Pidä minua käsissäsi/ pidä minua nimesi pimeydessä.” Jäljet tuntuvat johtavan Juan de la Cruziin (1542 – 1591) ja häntäkin kauemmas, Gregorios Nyssalaisen (n. 335 – 394)  apofaattiseen teologiaan, jumalkokemuksen pimeyteen Mooseksen lailla.

Nimen pimeyden sisältävä säe puuttuu Mannerin suomennoksesta. Tosin alkupuolellaan runo kysyy Mannerin sanoin: ”mistä taivaista laskeudut alas tervehtimään minua köyhää/ ja lähdet taas nimeäsi ilmoittamatta”. Siinä on ilmaistu niin eroottisen kuin uskonnollisen elämyksen hetkellinen luonne.

Mannerin suomentamassa Paneron runossa toistuvat lausekkeet ”Sano minulle, kuka olet; Sano minulle myös kuka minä olen”. ”Dime quién eres; dime quién soy tambien.”  Jälkimmäisen Manner muunsi kirjeessä muotoon ”En tiedä kuka olen” – merkityksen silti muuttumatta. Sitä ennen hän samassa kirjeessä toteaa Mäenpäälle: ”En tosiaan minäkään tiedä kuka olen, en myöskään kuka Sinä olet.” (29.10.1965.) Espanjan-kotinsa kirjoittaja sanoo olevan ”annettu /—/ yhä suurempaa yksinäisyyttä, sisäistymistä ja syventymistä varten”.

Pari ihmeellistä sattumaa: Marquerite Durasilla (1914 – 1996) on lause: ”En enää tiedä, kuka olen.” ”Je ne sais plus très bien qui je suis.” teoksessa C’est tout (1995; Ei muuta, 1997. Suom. Kristina Haataja.)

Kun suomalais-italialainen kirjailija ja kääntäjä Evi-Elli Nyyssölä La Valle (1902 – 1994) oli vuonna 1974 vierailulla luonani, hän kirjoitti vieraskirjaani runonsa, joka alkaa: ”Non so più chi sono e non m’importa.” (En tiedä enää kuka olen enkä siitä välitä.) Noin rouva La Valle käänsi säkeensä; muistan hänen äänensä yhäti. Runo ei sisälly hänen kokoelmaansa Salusiini (Rebellato Editore, 1974), josta olen suomentanut runoja Turun yliopiston Italian kielen ja kirjallisuuden vuosikirjaan Settentrione (2004) ja Elämäntarina-lehteen (4/2004).

 

Kenelle Paneron runon kertoja osoittaa sanansa? Ne voisivat olla puhetta rakastetulle. Toisaalta ne ovat kuin rukousta, puhetta Jumalalle, vai kuinka?

Sinä joka hipaiset tähtiä ja varistat niiden loisteen,

sinä joka liikutat maailmaa

hiljaa ja sydämeni virtaa pois;

sinä joka olet yksinäisyys ja kosketat minua

kuin kevyt lepatus.

Mannerin suomennosversiossa ei ole säettä ”vielä tuntuu ristisi paino” (”aún el peso de tu cruz se siente”) eikä toistakaan viittausta ristiin. Eräässä kohdassa sana Herra on korvattu ajatusviivalla: ”kohotan katseeni sinuun – ”; ”y alzo hacia Ti mis ojos, Señor” (”ja nostan silmäni Sinua kohti, Herra”). Herra-sanalla voi toki ilmaista paitsi Jumalaa myös miesrakastettua, niin kuin Michelangelon (1475 – 1564) soneteista muistamme. Toisaalta Paneron runon voi nähdä tietoisesti välttävän Jumalan nimen (turhaan) lausumista, mitä Mannerin suomennos entisestään korostaa. Sovinnaisten ilmausten karttaminen lisää runon salaperäistä tenhoa.

(Kuva/Photo: destinoespana.com )

(Kuva/Photo: destinoespana.com )

 

Meitä, jotka joudumme kulkemaan lumisia teitä ja jäätikköisiä jalkakäytäviä, saattaa mietityttää, miten ja ennen kaikkea miksi Jumala kulkee läpi lumen. Espanjassa, jossa lunta on maassa hyvin harvoin, tilanne on toinen. Kun Paneron runo puhuu silmäin nostamisesta Herraa kohti, juohtuu mieleen Matkalauluksi kutsuttu psalmi (Ps. 121): ”Minä nostan silmäni vuoria kohti.” Espanjassa on korkeita vuoria, kuten Sierra Nevada, joiden ylimmillä huipuilla lunta on aina. Kielikuva Jumalasta lumen läpi – tai niin kuin alkuteksti sanoo – lumen yllä kulkevana olentona avaa runoon ja runosta uudenlaisen, raikkaana hohtavan näkymän. Samoin se, että Manner omassa runossaan ”Täällä” (kok. Tämä matka, 1956) yhdistää lumen samaan kuvaan äärettömyyden kanssa, tuntuu saavan uusia merkityksiä tässä valossa. Mannerin runo alkaa: ”Miten yksinäisyys minusta leviää” – ja päättyy kahteen lyhyeen, toisistaan peräti kahdella rivivälillä erotettuun säkeeseen: ”Äärettömyyttä// ja lunta.”

Lumi on toistuvia kuvia Eeva-Liisa Mannerin sanataiteessa. Paitsi monissa runoissa se esiintyy näytelmässä ja novellissa Toukokuun lumi (1966, 1987), kummassakin jo teoksen nimessä. Näytelmässä opiskellaan espanjaa, ja siellä on sitaatti Calderónin (oik. Pedro Calderón de la Barca y Barreda, 1600 – 1681) näytelmästä La vida es sueño (Elämä on unta, suom. 1953, 2. p. 2000). Sitaatti kysyy, mitä on elämä. Ja vastaa saman tien sen olevan harhaa, varjoa, kuvittelua, ja että koko elämä on unta. ”Qué es la vida? Una ilusión,/una sombra, una ficción/—/ que toda la vida es sueño.”

Mannerin näytelmässä Toukokuun lumi Maija lukee rakastettunsa Lassin runoja, joista yhdessä sanotaan: ”tuska on pessyt kasvosi,/ jotka tuoksuvat lumelta.” Toinen runo alkaa:

 

Rakkaus on kuin Nevadan lumi.

Kuinka kauan kestää toukokuun lumi?

Lumikuvat toistuvat vielä runon loppupuolella: ”Kujilla ja teillä on puiden lumi. /—/ virta on täynnä kukkia, lunta.” Luettuaan runon Maija arvelee, että ”sen nimeksi sopisi Toukokuun lumi”. Hän jopa varmistaa Lassilta: ”Pannaanko sen nimeksi Toukokuun lumi?”. Lassi vastaa: ”Pane mitä vain, hittoako minä siitä.” – Havaittakoon kuitenkin vielä, että jo vuorennimi Nevada tarkoittaa lumista. Runo asettaa vastakkain Sierra Nevadan ikuisen lumen ja toukokuun hetkellisen, yllättävän, takatalvisen lumen; siis ikuisen rakkauden ja hetkellisen huuman.

Myös Mannerin rakkauskirjeet Anna-Liisa Mäenpäälle ovat kuin yksinäisyydessään tekojaan katuvan synnintunnustusta jumalolennolle tai palvotun rakastetun edessä nöyränä polvistuvan rakkausrunoilijan vannomaa lempeä. Yksinäisyyteen viittaa niin ikään Evi-Elli Nyyssölä La Valle edellä mainitussa runossaan: ”Vengono vanno, mi lasciano sola nella mia memoria.” ”He tulevat ja lähtevät, jättävät minut muistoihini yksin.”

Franz Liszt (1811 – 1886) antoi pianosarjansa Harmonies poétiques et religieuses (Runollisia ja hartaita sointuja) III osalle nimeksi ”La bénédiction de Dieu dans la solitudine” (Jumalan siunaus yksinäisyydessä), Alphonse de Lamartinen samannimisen runosarjan ja sen osan mukaisesti. Musiikkia ja runoutta erinomaisesti tuntenut Aari Surakka (1909 – 1990) pani kolmannen runokokoelmansa nimeksi Jumalan siunaus yksinäisyydessä (1961). Melkein samanniminen runo ”Siunaus yksinäisyydessä” sisältyy jo hänen toiseen kokoelmaansa Aamukanooni (1950).  Surakalle yksinäisyys ei merkitse seurankipeyttä, vaan on ihmisen eksistentiaalinen perustila. Vaikka lähellämme olisi kuinka rakas ihminen, kaikki mitä koemme, koemme pohjimmiltamme yksin.

Antonio Machadon (1875 – 1939) runossa ”Anoche cuando dormía” (Yöllä kun nukuin) uskonnollinen kokemus kuvataan siunatuksi harhaksi, illuusioksi positiivisessa merkityksessä. Koska tämä illusoris-metafyysinen kokemus runossa tapahtuu unessa, kyse on ikään kuin kaksinkertaisesti epätodesta. Machado käyttää runonsa teemasanoina maanmiehensä Calderónin äsken esillä olleen näytelmän sanastoa: soñar (nähdä unta) ja ilusión (illuusio, harha).

Jokainen runon neljästä säkeistöstä alkaa säeparilla: ”Anoche cuando dormía,/ soñé, ¡bendita ilusión!” (”Yöllä kun nukuin,/ näin unta; siunattu illuusio!”) Ensimmäisen säkeistön unessa kertojan sydämessä (dentro de mi corazón) tulvi ”uuden elämän lähde, josta en ikinä ennen ole juonut”, toisessa unikuvassa – tai ehkä sama uni jatkui – sydämessä oli kultamehiläisten pesä, jonne ne menivät valmistamaan hunajaa; kolmannessa loisti tulinen aurinko lämmittäen ja valaisten. Viimeisen säkeistön uni – ja siunattu illuusio – osoittaa, ”että se oli Jumala, mikä minulla oli sydämessäni” (”que era Dios que lo tenía/ dentro de mi corazón”).

Eeva-Liisa Manner (Kuva/Photo:finnish-institute.org.uk )

Eeva-Liisa Manner
(Kuva/Photo:finnish-institute.org.uk )

Filosofiassa on toistuvasti kysytty, kuka ja mikä on se monesti itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi tunteva olento, jota ihmiseksi kutsutaan. Mistä hän on tulossa ja minne matkalla? Leopoldo Paneron runon mukaan Jumalan (tai rakastetun) asuttama yksinäisyys kuuntelee sielussa itseään niin kuin kirkasta räjähdystä.

Suomennokset kirjoittajan, ellei toisin mainita.

 

Esko Karppanen

 5.12.2016  Eeva-Liisa Mannerin syntymästä 95 vuotta.

,

Tilaa

Subscribe to our RSS feed and social profiles to receive updates.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: